Olen nyt tässä viikonlopun ratoksi lukenut Lasse Lehtisen Väinö Tanner -elämänkertaa. Joskus pitää koetella rajojaan.

Kirja voidaan jakaa kahteen jaksoon, joista toinen käsittelee Tannerin elämää ennen jatkosotaa ja toinen jatkosodan jälkeen. Nämä siis ovat suunnilleen puolet ja puolet kirjasta, missä joku historiasta tietävä voisi nähdä jo jotain outoa. Tanner kun oli Suomen historiassa merkittävä vaikuttaja nimenomaan ennen jatkosotaa, ja jatkosodan jälkeen enimmäkseen sivummalla, kuusivuotista SDP:n puheenjohtajuutta lukuun ottamatta.

Kirjan ensimmäinen puolisko siis käsittelee Tannerin varhaiselämää, SDP-uran alkua, kansalaissotaa, SDP:n toiminnan käynnistämistä uudelleen, poliittista toimintaa 20- ja 30-luvun Suomessa ja toisen maailmansodan aikaa. Tämä on aivan jouhevaa poliittista kuvausta. Joistakin asioista tietenkin voi olla Lehtisen kanssa eri mieltä, mutta on selkeää, että Lehtinen kuvaa esimerkiksi kansalaissotaa tai toista maailmansotaa omasta perspektiivistään johdonmukaisesti.

Itse asiassa Lehtinen antaa melkein tahtomattaan Tannerista hieman vasemmistolaisemman kuvan kuin haluaisi. Tämä näkyy 20- ja 30-luvuista kerrottaessa, missä kirjan ensimmäiset oireet laadullisesta muutoksesta astuvat kuvaan, kun Lehtisen pitää selitellä useaa Tannerin sosiaalidemokraattisesta politiikasta kumpuavaa tekoa niin, että tämä nyt oli tällainen poikkeus ja tehty vain vasemmistosiiven miellyttämiseksi. Herää kysymys, mitä tannerilaisuus Lehtiselle lopulta tarkoittaa, ja kuinka paljon tämä liittyy Tanneriin itseensä.

Toisella puoliskolla sitten kirjaan astuu mukaan demoninen pääpahis ja Neuvostoliiton kätyri nimeltä Urho Kekkonen, ja kirja lähtee täysin raiteilta. Suomalaisessa poliittisessa kirjallisuudessa on se säännönmukaisuus, että aina muutaman vuoden välein Alpo Rusi kirjoittaa kirjan siitä, miten demarit myivät Suomen Neuvostoliitolle, ja vastaavasti sitten Lasse Lehtinen kirjoittaa kirjan siitä, miten Kepu myi Suomen Neuvostoliitolle. Kirjan toinen puolisko on tämänkertainen Lehtisen selostus kyseisestä, jo aiemmin tämän useasti käsittelemästä asiasta, ja Tanner on sivuroolissa. Tuntuu, että Lasse itsekin välillä unohtaa, että on kirjoittamassa kirjaa Tannerista eikä Urho Kekkosen kataluudesta.

Samalla kirja on eräänlainen 50-luvun historia, paitsi kyseessä on 50-luku jossa ei rakenneta hyvinvointivaltiota vaan budjettipolitiikka esiintyy lähinnä ajoittaisena rahan heittelynä kankkulan kaivoon, ja ulkopolitiikassa ei taiteilla vaikeassa tilanteessa leirien välillä vaan Urho Kekkonen myy Suomea joka käänteessä itään päin sellaisella tarmolla, että oikein ihmettelee, miten kirja ei pääty vaihtoehtohistorialliseen kuvaukseen siitä, miten Kekkosesta tulee Suomen Neuvostotasavallan pääsihteeri.

Oikeastaan kukaan mukaan ei tunnu täyttävän Lehtisen kriteerejä, paitsi Kokoomus ja pieni joukko asevelidemareita, joista näistäkään kukaan ei lopulta ole Tannerin veroinen. Vaikka kirjan alkupää onkin sujuvasti kirjoitettu ja helppolukuinen, sujuvuus vähenee sivumäärän edetessä, ja loppupään selvittelyt demarien 50-luvun puolueriidasta skogilaisineen ja leskisläisineen ovat jo melkoisen puuduttavia. Kirjan toinen anti kekkosvihan lisäksi onkin ehkä Lehtisen pettyminen SDP:hen – puolueeseen, joka on nyt menettänyt oikeutuksensa, kun sitä ei johda Lasse Lehtisen mielikuva Väinö Tannerista.