Viime päivien keskustelunaihe Yhdysvalloissa on ollut Michael Wolffin kohukirja Fire and Fury, joka kertoo Trumpin hallinnon ensimmäisen vuoden tapahtumista sisäpiirin henkilöiden näkökulmasta. Kirjaa on pidetty löperönä juorukirjana, ja Wolff itsekin on sanonut että vaikka kirjaa varten on haastateltu 200 eri lähdettä, kaikkeen siinä olevaan ei voi luottaa – ja myöhemmin perui sanansa. Tällaiseen kirjaan ei mielestäni voi suhtautua kunnolla ennen kuin sen on ostanut ja lukenut, joten tämän katsauksen pohjustukseksi teinkin juuri niin – ostin kirjan Amazonista ja luin kaikki noin 300 sivua.
Miten kirjaa sitten kannattaa lukea? Media on tarttunut kiinnostavan kuuloisiin ”paljastuksiin”, mutta Wolffin lausuntojen pohjalta tärkeämpää ei ehkä ole keskittyä yksityiskohtiin vaan etsiä kirjasta suurempia teemoja, jotka voivat olla paikkaansa pitäviä vaikka kaikki faktat eivät olisikaan juuri kuvatun kaltaisia. (Ei siis niin, että faktat eivät olisi tärkeitä – kritisoin kirjaa niiltä osin, kun vaikuttaa siltä, että anekdooteista muodostuva kuva voi olla harhaanjohtava).
Suuria teemoja kirjassa on kaksi. Toinen on Trumpin epäsopivuus presidentiksi. Jo alusta lähtien Wolff kuvaa, miten Trump ei halunnut kampanjan aikana presidentiksi ensinkään ja miten tämä vasta valitsemisensa jälkeen sai päähänsä, että ylipäätään voisi olla presidentti. Tämä tajuaminenkaan ei kuitenkaan tee Trumpista presidentiksi sopivaa hahmoa, vaan anekdooteista käy ilmi, miten vähän Trump välittää suurimmasta osasta presidentin velvollisuuksista ja miten tämän taidot eivät yksinkertaisesti riitä näin tärkeään virkaan. Kirjan Trump ei myöskään tajua miten epäsopiva presidentiksi on. Täten Trump ei osaa delegoida valtaa, vaan valta on sen sisäpiiriläisen käsissä, joka onnistuu kulloinkin vakuuttamaan ailahtelevan presidentin omasta viestistään.
Tämä johtaa toiseen pääteemaan. Koska Valkoisessa Talossa ei ole selkeää valtakeskusta, viime vuosi on kulunut sisäpiirin välisessä taistelussa. Tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat Trumpin epämääräinen työmies Steve Bannon, Valkoisen Talon henkilöstöpäällikkö Reince Priebus ja Trumpin tytär Ivanka Trump ja tämän mies Jared Kushner (yhdessä ”Jarvanka”.) Konflikti ei ole vain henkilöiden välinen vaan ideologinen. Kaikilla tahoilla on oma visionsa siitä mitä Trumpin pitäisi olla. Bannon on kova oikeistopopulisti joka haluaa kansallismielistä politiikkaa ja systeemin räjäyttämistä, Priebus yrittää ajaa republikaanien puoluejohdon näkökantaa ja Ivankan ja Jaredin poliittiset näkemykset vastaavat uusliberaaleja demokraatteja.
Itse asiassa suurin osa kirjasta liittyy enemmän kakkosteemaan kuin ykkösteemaan. Etenkin kirjan jälkipuolisko kuvaa Bannon- ja Jarvanka-faktioiden välisiä taisteluja, ja myös selittää monet viime vuoden outoudet valtakamppailuilla, joista vain konkreettiset seuraukset näkyvät ulospäin. Kysymykseksi jää, onko aivan kaikki selitettävissä tällä konfliktilla niin pitkälle kuin Wolff haluaa; esimerkiksi Assadin kaatamisyrityksen jatkuminen selittyy Ivankan tunteisiin vetoavalla esitelmällä, kun taas Pariisin ilmastosopimuksesta vetäytyminen on väliaikaisesti syrjään jääneen Bannonin manööveri Jarvanka-pariskuntaa vastaan.
Lopulta kuitenkin kirjan edetessä taistelevat metsot joko erotetaan, eroavat tai jäävät sivuraiteelle, ja epäselväksi jääkin, kenellä valta Valkoisessa Talossa on nyt – kirjan narratiivi päättyy lokakuun tienoille. Todennäköisimmäksi vaihtoehdoksi jää Priebusin pois jäännistä huolimatta republikaanien establishmentin ja armeijan muodostama fraktio. Tätä edustaa nykyinen henkilöstöpäällikkö John Kelly. Tämä näkyykin siinä, että Trumpin politiikka on ollut kaikesta huolimatta varsin samanlaista kuin republikaaneilla yleensä, mikä tarkoittaa kaikkea sitä tylyyttä ja kovuutta, mikä republikaanien politiikkaan myös yleensä liittyy, mutta myös sitä, että jos jokin Trumpin omituinen manööveri oikeasti alkaisi uhata järjestelmää, tämä todennäköisesti saataisiin jotenkin pysäytettyä.
Kaikkea kaaosta ei selitetä pelkällä valtataistelulla. Esimerkiksi Trumpin sotiessa mediaa vastaan tehdään selväksi, että tämä tosiaan ei pelaa mitään viisiulotteista shakkia vaan on rehellisesti ja aidosti vihoissaan ja loukkaantunut median ilkeistä artikkeleista. Samoin, kun Trump päättää erottaa FBI:n johtaja James Comeyn tai haukkuu oikeusministeri Sessionsin Twitterissä, kyse ei ole poliittisesta strategiasta vaan siitä, että Trump haluaa selvittää nämä asiat henkilöriitoina, ei poliittisina riitoina. Eräänä syynä Bannonin eroon voidaankin nähdä, että tämä tajuaa, että Trump on lopulta väärä henkilö kansallismielisen projektin kärkeen.
Voikin sanoa, että yhtä paljon kuin Trumpista kirja kertoo Steve Bannonista. Bannon on jopa melkein traaginen hahmo, Valkoisen Talon älykkäin ja lukenein mies, jolla on suuri visio, mutta joka lopulta ei onnistu toteuttamaan sitä siitä johtuen, että veri on vettä sakeampaa – Ivanka ja Jared, Bannonin viholliset, ovat Trumpin rakas tytär ja tämän vävy, Bannon taas epämääräinen ja huonosti pukeutuva häiskä. (On selvää, missä osissa kirjaa lähteet ovat tulleet Bannonilta tai tämän lähipiiristä ja missä Jarvanka-pariskunnan lähipiiristä – ja on selvää myös esimerkiksi, että varapresidentti Mike Pencen lähipiirit eivät ole olleet Wolffin lähteenä, näin epämääräisesti ja nollaluokan poliitikkona Pence kuvataan.)
Suomalaisia varmasti kiinnostavasta Trumpin ja Venäjän suhteesta mainitaan lopulta melko vähän. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että Bannon ei ole (ainakaan omien sanojensa mukaan!) tiennyt tästä kovinkaan paljon ja muut lähteet saattavat olla muuten haluttomia keskustelemaan asiasta itsestään selvistä syistä. Kirjassa mainitaan Bannonin epäilyksistä, että Trumpin lähipiiri saattaa joutua Venäjä-tutkimuksen edetessä ongelmiin ja että rahanpesusyytökset voivat mennä huipulle asti, mutta kirjan muu konteksti tarkoittaa, että nämä ovat pelkkiä epäilyksiä – Bannon saattaa edelleen sotia sotaa, jonka jo hävisi.
Silti, voidaan myös kysyä miten pitkälle Trump olisi mennyt juonitellessaan Venäjän kanssa päästäkseen niskan päälle vaaleissa, joita tämä kirjan mukaan ei halunnut ensinkään voittaa. Sellainen ns. peruskorruptio, mitä rakennusalaan voi liittyä ennen kampanjaa, onkin sitten eri asia.