Meillä kaikilla on opittavaa Väyrysestä.

Ei siis tietenkään siitä nationalismista, Putin-myönteisyydestä ja nostaglian politiikasta, mitä Väyrynen aatteellisesti edustaa. Ei myöskään siitä, että Väyrynen edelleen on vallasta sivussa, eikä ole varmaa, palaako tämä koskaan takaisin. Sen sijaan puhun siitä loputtomasta poliittisesta uskaltamisesta ja itseluottamuksesta. Väyrynen lähti presidentinvaaleihin käytännössä tyhjistä ja sai kuuden prosentin kannatuksen. Onko se paljon vai vähän? Paljon ottaen huomioon, että Väyrysellä ei ollut takana eduskuntapuoluetta vaan kasa tyyppejä jotka ovat liian politiikan ulkokehällä muihin puolueisiin, ja muutenkin lähdettiin liikkeelle nollista.

Presidentinvaaleissa Väyrynen hoiti oikein muun muassa maalin valinnan. Kaikissa presidenttipaneeleissa Paavolla oli selvä kohde: Niinistö ja oikeisto. Tietysti OIKEA kohde oli Vanhanen, mutta tämän kannattajia ei saatu hyökkäämällä Vanhasta vastaan, vaan haastamalla Niinistö ja sitä kautta tietysti myös keskustan nykyinen kokoomusyhteistyö. Huhtasaareen Väyrynen ei myöskään haaskannut energiaa, vaan keskittyi muutamaan viestiin: Ei Natoa, ei euroa, Niinistö on epäluotettava.

On tärkeää myös joka käänteessä tehdä selväksi, että oikeasti uskotaan voittavansa. Niinistön lisäksi Väyrynen oli varmasti ainut ehdolla ollut henkilö, joka oikeasti pystyi antamaan kuvan omaan uskoonsa tulla valituksi presidentiksi, on tämä miten epätodennäköistä tahansa. Jos nyt puhutaan vaikkapa vasemmistoliitosta, ei senkään pitäisi antaa mitään muuta kuvaa kuin se, että ensi vaalien jälkeen ollaan pääministeripuolue. Uusimman poliitikkogallupin jälkeen tämän ei pitäisi olla vaikeaa.

Mikä on populismin tehtävä? Yksi tärkeä tehtävä on jäädä mieleen, ja olla sellainen, että sinusta puhutaan, ja kellään ei varmaan ole epäilystä, etteikö Väyrynen olisi tässä onnistunut koko uransa. Myös Väyrysen agenda on tietysti populistinen – se, että yhdistelet vasemmistolaisuuteen viittaavaa talouspolitiikkaa nationalismiin ja konservatismiin on aate, jonka on kerta toisensa jälkeen huomattu olevan suosittu kanta. Toisaalta, Väyrysen oma tyyli *ei* ole populistinen, vaan hyvinkin asiantuntevuuteen viittaava ja jonkinasteista arvokkuutta tavoitteleva, saavutetaan sitä tai ei.

Mietitään siis nyt sitä, mitä Väyrynen tekee tälläkin hetkellä, eli ilmoitti juuri pyrkivänsä keskustan puheenjohtajaksi. Tämä asettaa keskustalle vaihtoehdon, jossa kumpikin kortti häviää. Jos Väyrystä estetään astumasta ehdolle erottamalla tämä, tämä näyttää pikkumaiselta ja diktaattorimaiselta, ja jos Väyrynen pääsee ehdolle, tämä voi tehdä puolueen riveissä kampanjaa, jonka tulokset menevät kansalaispuolueelle. Tietysti Väyrynen ei varmastikaan voita, mutta jos tämä jotenkin tapahtuisi, tämä tietysti olisi keskustan nykyjohdolle oikea megatappio. Vaikka käytännössä kyseessä on niin röyhkeä poliittinen manööveri, että kaikki poliittinen säällisyys on tästä pois – ei minulla itsellä ainakaan tällaiseen moraali taipuisi – samalla Väyrynen ei mitenkään osoita, että kyseessä olisi mikään muu kuin moraalinen missio, jossa tämä vilpittömästi haluaa pelastaa puolueen.

…ja lopulta, kuinka moni ihminen välittää politiikan konventioista?