Näyttää yhä enemmän ja enemmän siltä, että soteuudistus tämän hallituksen suunnittelemana ei tule toteutumaan. Mikään yksi yksityiskohta ei sitä yksinään kaada, ne vain pinoutuvat toistensa päälle. Uusin kivi hallituksen kengässä on kansanedustaja Elina Lepomäen pitkällinen sotekritiikki ja epävarmuus siitä, äänestääkö hän uudistusta eduskunnassa. Lepomäki on toki harjattu, mutta ei ilmeisesti ole perunut varsinaista kapinaansa.

 

Medialle aiheen analysoiminen tuntuu olevan hieman vaikeata. Varsinaiseen somekritiikin menemisen sijasta on puhua henkilöpeleistä – onko kyseessä kokoomuksen puheenjohtajakisa, haluaako Vapaavuori ravistella puoluejohtoa? – tai esittää koko asia Helsingin ja maakuntien kamppailuna. Tässä kaikessa on omat seksistiset nyanssinsa, mutta pohjimmiltaan se kertoo ennen kaikkea, että julkinen keskustelu on sisäistänyt sen ajatuksen, että eihän nykyisin enää mitään ideologioita ole, etenkään kokoomuksen kaltaisen valtionhoitajaroolin ottaneen puolueen sisällä.

 

Lepomäen kritiikissä sinänsä on puolensa ja puolensa. Soteuudistuksen isoimpia ongelmia ei ole maakuntamalli, ja Lepomäen malli tietysti pohjautuu aivan samalla tavalla yksityisen sektorin julkisilla verovaroilla tukemiseen kuin hallituksenkin, vaikka onkin tässä selkeämpi. Toisaalta, jotkut Lepomäen kritiikit ovat vasemmiston jaettavissa, kuten myös Li Andersson ilmaisi. Ja jos soteuudistusta vastustaa, ei siihen nyt kannata ruveta muille huutamaan, että väärin vastustettu.

 

Lopulta kyse on siitä, että soteuudistus on niin huono, että sitä voi kritisoida lähes mistä tahansa johdonmukaisesta ideologisesta näkökulmasta, oli se sitten vasemmisto, Lepomäen liberalismi, esimerkiksi Sirpa Asko-Seljavaaran perinteinen kokoomuslaisuus, alkiolaisuus tai puhdas teknokratia. On uudistuksen taustallakin tietty ideologia, mutta sitä on vaikea hahmottaa – enemmän se näyttää siltä, että kokoomus roikkuu missä tahansa kompromississa pysyäkseen vallassa ja toteuttaakseen rahoittajiensa toiveet, oli tässä sitten järkeä tai ei. Ei ihme, jos ne, jotka ovat tulleet politiikkaan toteuttamaan jotain suurempaa tehtävää, huomaavat, ettei keisarilla ole vaatteita, oli aate mikä vain.

 

Monet tiivistävät kokoomuksen ristiriidan siihen, että on olemassa pro-business-siipi ja pro-market-siipi. Tietyssä mielessä tämä on totta, mutta tällöin on hyvä pohtia sitä, miksi tämä pro-market siipi on vain yhden tai muutaman edustajan suuruinen. Kun lähestymistavaksi ottaa reaalikapitalismin pohtimisen sellaisenaan eikä utopioiden pohjalta, vastauksen löytää helposti. Yrityksille löytyy puolustajia ja markkinoille ei, koska yritykset ovat konkreettisesti olemassa olevia toimijoita, kun taas markkinat pelkkä abstrakti ylätaso. Kapitalismissa yritysten edut menevät aina markkinoiden edelle – se on yksi järjestelmän perustavanlaatuisista ongelmista.