Sinisillä on vaikeaa. Vuoden 2017 erossa Perussuomalaisille jäi aate, aktiivit ja näkyvyys, sinisille hallituspaikka. Populismipuolue ilman populaa yrittää paikata aatteen puutetta keksimällä epätoivoisesti, millä saadaan julkisuutta, kun hallitusta ei voi haukkua, EU:stakaan ei voi sanoa liian pahasti ja maahanmuutosta puhuminen liikaa olisi liian vanhan puolueen kaltaista. Siksi pitää yrittää nostaa tapetille muunlaiset kysymykset, yleensä Soinin, edelleen yhden harvoista sinisten poliitikoista jonka joku tietää muutenkin kuin ministerisalkun kautta, toimesta.
Tällä kertaa tapetilla ovat ympäristöasiat. Soini on kirjoittanut Maaseudun tulevaisuuteen kolumnin täynnä tyypillisiä alan kliseitä. Siniset ovat siitä hyvä puolue, että näiden kautta voi käsitellä näitä kliseitä ilman huolta, että puolueelle annetaan näkyvyyttä, koska siniset romahtavat ensi vaaleissa vaikka näkyvyyttä olisi miten paljon. Käydään kliseekokoelma siis läpi.
Käytyään läpi oman lapsuutensa ja äidin maatilan (kaupunkilaisia haukkuva Soinihan itse on elänyt koko elämänsä Espoon käymättömillä korpimailla) siirrytään yhteen suosituimmista kliseistä, ylimielisten vihreiden haukkumiseen. Epäilemättä tämä vetoaa niihin, joilla tähän halutaan vedota, mutta pitäisi muistaa, että tällä ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat tuhot ovat ilmastonmuutoksen aiheuttamia tuhoja riippumatta siitä, miten ärsyttäviä moralisoivat hipit ovat. Jos ilmastonmuutos vaatii riuskoja valtion toimia joista Soini ei tykkää niin sitten se vaatii niitä, riippumatta siitä mitä kukaan kalliolainen pyöräilijä tekee.
Soini esittää ratkaisuksi ympäristöongelmaan, että ”Parasta luonnonsuojelua on kuitenkin hajautettu pienomistus. Jos jokaisella suomalaisella olisi pieni pala luontoa itsellään, hän pitäisi siitä kyllä huolta.” Tosiaan, mieleen tulee Aku Ankka -tarina, jossa Akusta tulee pormestari ja kaikki menee pieleen ja lopulta kaikki yksityistetään juuri tällä idealla – kaikki pitävät tontistaan huolta (Ilmeisesti useampi suomilibertaari on kääntynyt aatteeseensa juuri tämän tarinan takia.) Mietitäänpä sen soveltamista joihinkin muihin elämän osa-alueisiin. Ajatusleikki: rajavalvontaa ei hoidettaisikaan ikävillä valtion toimilla, vaan raja jaetaan viiteen miljoonaan sektoriin ja jokainen suomalainen hoitaa oman plänttinsä. Pitäisikö rajavalvonta kovinkaan kauaa? Epäilen.
Sehän tässä on kysymys. Valtion puuttuminen asiaan ei ole kivaa, mutta se on pakko tehdä, koska yksilöllinen toiminta ei riitä. Kapitalistisessa järjestelmässä luonnonvarat ja puhdas ympäristö päätyvät usein voitontavoittelun välineiksi, ei siksi että niiden omistajat haluavat tätä, vaan koska voitontavoittelun tiimoissa näin on pakko tehdä – kannattavuus on revittävä mistä tahansa. Tavallaan Soini tajuaa tämän toisessa yhteydessä, nimittäin puhuessaan että jos teemme jotain turkistarhaukselle niin tarhat menevät Kiinaan – siksi ratkaisujen onkin oltava kansainvälisiä.
Kuin kirsikkana kakussa viimeinen lause on ”Sieluni menee taivaaseen, mutta se on eri juttu se.” Aikamoiset teologiset väittelyt varmaan saisi aikaan tästäkin lauseesta, mutta on jopa merkillepantavaa, miten puusilmäistä Soinille on lopettaa tähän käsiteltyään koko muu teksti muiden ihmisten ylimielisyyttä!