Jussi Halla-ahon lähteminen puheenjohtajakisaan on kirvoittanut taas kerran perinteisiä analyyseja perussuomalaisten kahtiajaosta ”soinilaisten” ja ”halla-aholaisten” leireihin. Halla-aho itse sivuutti kysymyksen omaan charmanttiin tyyliinsä, mutta jonkinlainen jakolinja on olemassa. Tämän osoittaa sekä puolue-eliittiä vastaan hyökkäävä Halla-aho että Soinin, joka on suhtautunut moneen kertaan ns. maahanmuuttokriittiseen siipeen ainakin jonkin asteisella kriittisyydellä. Jakolinja kuitenkaan ei ole aivan selkeä ja, vaikka se liittyy kyllä maahanmuuttoon, se ei mene ihan siten kuin yleensä sanotaan.
Mitä tulee itse maahanmuuttopoliittisiin kantoihin, perussuomalaisten linja on suhteellisen yhtenäinen. Tämä ei ole yllättävää. SMP:n raunioille rakennetulla puolueella, jonka ohjelma perustui sen pienpuoluekaudella lähinnä populismiin joka vasta etsi kohdetta, oli sen nousuvaiheessa tarve rakentaa yhtenäinen ideologia käytettävissään olevista palikoista, ja Halla-aholle ja kumppaneille oli helppoa sovitella oman ideologiansa laatimassaan Nuivassa vaalimanifestissa sellaiseksi, että se oli perussuomalaisten helposti omaksuttavissa.
Tätä helpotti se, että SMP:n puoluehistorian ansiosta syytökset tämän linjan muukalaisvastaisuudesta oli puolueen sisällä helppo kuitata siten, että tällaisia äärioikeistosyytöksiähän oltiin kohdattu SMP:n aikanakin. Ei ole mikään ihme ylipäätään, että monien maahanmuuton muotojen vastustaminen kävisi konservatiiviselle populistipuolueelle. Halla-ahon kannattama maahanmuuttopolitiikka ei myöskään monelta osalta ole olennaisen kaukana sitä, mitä Suomessa harjoitettiin vielä muutama vuosikymmen sitten, joten sen kauhistelu jää välillä hieman ontoksi. (Eri asia sitten ovat Halla-ahon viestinnälliset provokaatiot tai ”totuuskomissiot”.)
Se, missä jakolinja kulkee, on enemmänkin siinä, miten tärkeänä kysymyksenä maahanmuuttoa pidetään. Soini on varsin selvästi viestinyt että hänelle maahanmuutto on kysymys toisten joukossa. Soinille itselleen edelle menevät ainakin EU-kriittisyys, arvokonservatismi ja erilaiset ympäristön säädöksiin liittyvät asiat. Tämä voi olla taktinen veto. Jättämällä maahanmuuttokysymykset muille Soini on usein onnistunut mediassa ohittamaan ikävät kysymykset kääntämällä ne siihen, että tässä selvästi haukutaan häntä itseään rasistiksi ja koska hän ei ole rasisti, tämä on loukkaavaa (tunnetuimpana varmaan ”I am a Catholic Christian, by definition I cannot be a racist” -haastattelu).
Halla-aholle maahanmuuttokysymys sen sijaan on tärkein mitä koko politiikasta löytyy ja se, mihin perussuomalaisten pitäisi keskittyä. On Halla-aholla muutama muukin asia, joihin tämä ottaa välillä kantaa, esimerkiksi aselait, mutta talouspolitiikasta kysyttäessä Halla-aholla on selvästi vaikeampaa. Terho on jossain näiden välissä ja tekisi perussuomalaisista selvästi maahanmuuttopainotteisemman, mutta ottaa kantaa myös jonkin verran Halla-ahoa laajemmalla spektrillä. Ideologisesti Halla-ahon ja Terhon välillä ei ole eroja, minkä Terhokin on todennut.
Yhdessä asiassa kuitenkin Halla-aho olisi todellinen Soinin tienjatkaja. Siinä missä Terho on vuoden 2007 ”kaukasialaisten kansojen uhanalaisuutta” maalailleen Kanava-artikkelin jälkeen pyrkinyt kuivempaan esitystapaan, sekä Halla-ahon että Soinin ura perustuu lähinnä ns. tykittelyyn – Halla-aholla blogissa ja Facebookissa, Soinilla blogissa ja televisiossa. Kummankin maalitaulut löytyvät ns. vihervasemmistosta, jota Halla-aho pitää maahanmuuttopolitiikan päätekijänä ja Soini syyllistää milloin kiviterapiakommunismista ja milloin fillarikommunismista. Juuri tämä yhteinen vihollinen lienee lopulta se, mikä perussuomalaiset lopulta pitää yhdessä – ja on kuvaavaa, että lopultakaan tämä vihollinen ei löydy maan rajojen ulkopuolelta, vaan toisista suomalaisista.