Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklan 4.1 mukaan palkalla pitää tulla toimeen. Suomi on ainoa Länsi-Euroopan maa, joka ei ole ratifioinut kyseistä artiklaa.
Miten tähän on tultu?
Vielä sukupolvi sitten matalat, toimeentulominimin alittavat palkat olivat tasa-arvokysymys. Kilpailukykyyn perustuvassa sopimisessa eivät enää ole. 2000-luvulla ja erityisesti vuonna 2008 alkaneen talouskriisin seurauksena työtä tekevien köyhien määrä on kasvanut kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa.
Tämän kehityssuunnan katkaisemiseksi pitäisi sopia rajasta, jonka alle ei voida sopia. Periaatteessa raja voi olla kansallinen tai kansainvälinen. Mutta käytännössä sen on oltava molempia. Muuten kansallisen ja kansainvälisen erolla aletaan pelata tavalla, joka ei ole ainakaan palkansaajan etu.
Suomessa ei ole lakia vähimmäispalkasta. Mutta sitä vastaavassa roolissa ovat sopimusalakohtaiset palkkataulukot, joiden alin palkka on alan minimi. Sen alle ei saa maksaa. Tosiasia kuitenkin on, että yhä useammalla alalla myös alimmat taulukkopalkat ovat jääneet alle toimeentulominimin.
Mitä sääntelyjärjestelmästämme siis puuttuu?
Euroopan sosiaalisen peruskirjan (ESP) artiklassa 4.1 kohtuulliseksi palkaksi määritellään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta. Tätä pienemmät palkat ovat alipalkkausta, jonka poistamisen prosessi on osa artiklan toimeenpanoa kaikissa artiklan ratifioineissa maissa.
Valitettavasti Suomen hallitus ei ole ratifioinut kyseistä artiklaa. Se ei ratifioinut sitä vuonna 2002, ei vuonna 2007, ei vuonna 2012, eikä vuonna 2017, kun asiasta viimeksi keskusteltiin. Kaikki muut Länsi-Euroopan maat ovat ratifioineet artiklan jo kauan sitten.
Virallisia perusteluita ratifioimatta jättämiselle on kaksi. Ensimmäisen mukaan Suomesta puuttuvat nettopalkkatilastot, joiden avulla kohtuullisen palkan alaraja määritellään. Toiseksi menettely loukkaisi työmarkkinaosapuolten sopimusautonomiaa, niiden valtaa päättää palkoista.
Molemmat perusteet ovat huonoja.
Tämän on todennut myös Suomen linjaa ja sen perusteita arvioinut komitea. Ei nettopalkkatilastoja ole muissakaan maissa, mutta silti ne ovat ratifioineet kohtuullista palkkaa koskevan artiklan. Ja mitä sopimusautonomiaan tulee, niin sitä sopimisvaltaa rajattaisiin vain alipalkkauksen osalta, ei muuten.
On varmasti totta, että sopiminen – myös yleissitova sopiminen – on helpompaa silloin, kun alimman taulukkopalkan kohtuullisuudesta ei tarvitse vääntää. Mutta toisaalta, tällainen sopiminen korruptoi tehokkaasti koko sopimusjärjestelmän epäämällä kohtuuden niiltä, jotka sitä eniten tarvitsisivat.
Merkkejä tästä on ollut nähtävissä jo kauan. Alipalkatun työn piiriin valuu koko ajan lisää väkeä ilman toivoa paremmasta. Pikkuhiljaa tämä näköalattomuus on johtanut myös järjestäytymisasteen laskuun erityisesti matalapalkkatyötä tekevien keskuudessa. Ilman toivoa paremmasta näköalattomuus varmasti jatkuu.
On johtopäätösten aika.
Ilman kohtuullista palkkaa koskevan artiklan ratifiointia Suomen paikka alipalkkauksen vastaisessa rintamassa on kyseenalainen. Jos Suomi ei vieläkään tähän prosessiin sitoudu, keskustelu Euroopan sosiaalisesta Euroopasta on jatkossakin vailla sen kovaa ydintä, toimeentulon turvaavaa palkkaa.
Kohtuulliseen palkkaan sitoutuminen tarjoaisi mahdollisuuden myös erilaisen pätkä- ja silpputyön uudelleenorganisoimiselle suuremmiksi, toimeentulon turvaaviksi kokonaisuuksiksi tavalla, joka nykyjärjestelmässä ei ole mahdollista.
Voisiko Antti Rinteen hallitus tehdä historiaa ja esittää eduskunnalle Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklan 4.1 ratifiointia?
Erkki Laukkanen
PS. Tämä artikkeli perustuu minun ja Anu Suorannan KU:n mielipidepalstalla julkaistuun kirjoitukseen. Artikkelin viimeistä kappaletta on päivitetty poliittiseen tilanteeseen sopivaksi.