1. luku
Tuuli oli tyyntynyt kiedottuaan suomalaisen järvimaiseman unenomaiseen kuurahuntuun. Pilvet haihtuivat taivaan korkeampiin kehiin ja tekivät tilaa viimeiselle valonkajolle ennen iltapäivän harrasta hämärää. Lyhyen hetken ajan auringon hiipuvat säteet kultasivat koko luonnon. Ne kurkottivat yli Kotivaaran, hyppäsivät yli syvän Hevoskurun ja lopulta koskettivat Uusi-Pappilan päärakennuksen luoteiskulman keltamullalla sudittua seinää.
Hehku viipyi laudoituksella vain sen aikaa, minkä Kaitselmus oli säätänyt. Kohta varjot peittivät maan. Ikkunoihin syttyivät kynttilät. Pakkanen kiristyi talon ympärillä.
Sisällä talossa reipas Emil-nuorukainen laati kirjettä Teija-piialle naapurikylään.
”Rakas Teija”, hän oli jo raapustanut kömpelöllä käsialallaan. Rakas-sana oli sutattu yli. Sen päälle oli korjattu ”hyvä”.
Varovaisuus sai Emilin nostamaan lyijykynän kärjen paperilta. Oli niin paljon, mitä hän halusi kertoa, ja niin vaikea keksiä oikeita sanoja.
”Tunnen yhä kuumotuksen munaskuissani viime kohtaamisemme jäljiltä. Olisin voinut melkein räjähtää, niin hyvältä tuoksuit, kun pitelin sinua polvillani.”
Itse asiassa Emil oli pidellyt Teijaa hiukan syvemmällä sylissään eikä aivan jokainen vaatekerta ollut siinä vaiheessa enää nuorten yllä. Ja olihan siinä eräänlainen räjähdyskin sattunut. Mutta mitäpä jokaista noloa yksityiskohtaa muistelemaan. Lisäksi Emilillä oli vahva epäilys, että isä, pastori Skog, saattoi vähintään vilkaista poikansa kirjettä ennen kuin pani viestin postiin. Ja isä ei ikinä hyväksyisi ajatusta siitä, että hänen poikansa heilastelisi Teijan tapaisen huonon naisen kanssa.
”Kunpa voisimme kohdata tänä jouluna”, Emil jatkoi. ”Vaikkapa joulukirkon aikaan.”
Joulu. Emil katsoi huoneensa ikkunasta pimeään luontoon. Hän tunsi haikeuden kaihertavan sielussaan. Tämä olisi kaikkien aikojen ikävin joulu.
Juuri sillä hetkellä joku koputti Emilin ikkunankehykseen. Tumma varjo näkyi kuurankukkien kirjoman lasin takana.
”Teija?” Emil kysyi epäuskoisena.
Jatkuu…