Kaasuputki vieraili Lapualla 26. huhtikuuta vuonna 2014.

Huumeet eivät koskaan alkaneet vaikuttaa

Takana on satatuhatta kilometriä viivasuoraa Nurmijärvi-nimisen talousmetsän läpi vedettyä moottoritietä, kun uskollinen Xantia viimein oksentaa Pirkkalan ABC:n parkkipaikalle kaksi toimittajaa ja yhden väitöskirjatutkijan.

Irrotan koleassa aamuilmassa jäätyneet sormeni ratista. Matkantekoa helpottaisi huomattavasti, jos Xantian lämmitys toimisi.

Retkikunnan toiset jäsenet eivät ole entuudestaan järin tuttuja keskenään, mutta mikään ei rakenna yhteishenkeä niin kuin automatka syvään sisämaahan. Vakavasta henkisestä ja fyysisestä krapulasta kärsivä matkailutoimittaja Emmi Keihäs sekä suorastaan raivostuttavan partiopoikamaista erähenkeä uhkuva neiti Tappotorvi ovat päättäneet kehittää jonkinlaista alkeellista tuttavallisuutta toisiaan kohtaan.

Kaikkien hämmästykseksi he paljastuvat olevansa likimain sukua – neitokaiset ovat kohdanneet kuin laivat yössä toistakymmentä vuotta sitten eräässä tarinassa, joka on liian pitkä tässä kerrottavaksi, mutta joka sijoittuu Saksaan ja sisältää mutkikkaita ihmissuhdekuvioita täynnä lähiomaisia, entisiä seurustelukumppaneita sekä ivallista tuhahtelua Berliinissä matkusteleville jupeille, jotka luulevat olevansa hippejä.

Pirkkalan ABC on niin autio ja nuutunut kuin vain liikennemyymälä lauantaiaamuna voi olla. Noukimme jokainen tassillemme vitriinistä voisarvet, joita S-ryhmä markkinoi lähituotteina. Matkaan on lähdetty aamuseitsemältä ja sen huomaa.

On aika pohtia, mitä tuli tehtyä.

Onko tämä typerin ajatus koskaan? On.

Käännytäänkö takaisin kotiin? Ei.

Etäisissä sfääreissä kimmeltää myyttinen Eldorado, Lapuan kaupunki.

Winter is coming

Moottoritien ramppi toisensa jälkeen katoaa 98-oktaanisen bensiinin pakokaasujen autereiseen hämyyn, kun valtatie 3 vaihtuu kantatie 65:ksi. Puhki kulunut asfaltti yltää hädin tuskin kaidan kärrypolun laidasta laitaan. Kaikki merkit viittaavat siihen, että reitti johtaa Muurin toiselle puolelle. Villit kaikkine elävine kuolleineen odottavat.

Paikannimet paljastavat totuuden. ”Hankala”, lukee opasteessa. Enteet eivät ole hyvät.

Puupellot, sorakuopat ja Konfederaation lippuja liehuttavat autiotalot vaihtuvat yhä uusiin samanlaisiin. Kuru, Virrat, Alavus, Kuortane. Valtatie 66 imeytyy kumijalan alle, mutta erämaat eivät ota loppuakseen. Maasto litistyy viipale kerrallaan, kunnes yhtäkkiä lakeuden ensioireet iskeytyvät näkökenttään.

Lähes viiden tunnin jälkeen Lapua on tässä ja nyt. Perillä on oltava ennen yhtä, sillä jossain on tuohon kellonaikaan muutamien utuisten legendojen mukaan lehdistötilaisuus. Tänään Lapualla esiintyvät Venäjän strategisten tutkimusten instituuttia edustava oikeussosiologian dosentti Johan Bäckman ja Kansallisen Kokoomuksen eurovaaliehdokas, merkonomi ja mediayrittäjä Kai Pöntinen.

Titaanien kättely

Hotelli Lapuahovi. Eteisessä harppoo lyhyt pönäkkä mies, jonka kampausta voisi luonnehtia lähinnä niukaksi. Hän vaikuttaa levottomalta. Hänen kintereillään säntäilee nainen lehtiöineen ja mies kameroineen. He odottavat.

Kai Pöntinen on soittanut – ehkä Helsinkiin, ehkä Tampereelle, Pietariin tai Kuun pimeälle puolelle. Mikroaallot ovat säkenöineet linkistä linkkiin ja kiikuttaneet sanoman Johan Bäckmanin kännykkään. Dosentti on vastannut ja luvannut olla paikalla ajoissa. Mutta nyt kello tikittää kilpaa Pöntisen jalkojen kanssa ehdokkaan askeltaessa Lapuahovin lattialaatoilla.

Kai Pöntinen on syntynyt vappupäivänä vuonna 1963, mikä tekee hänestä tänä keväänä 51-vuotiaan. Päällepäin sitä ei uskoisi. Kohteliaasti muotoiltuna Pöntisestä tulee ensimmäisenä mieleen, että tuon miehen ei ole kaljaa ostaessaan tarvinnut näyttää papereita ainakaan neljäänkymmeneenviiteen vuoteen.

En ennätä edes aloittaa sen harkitsemista, tulisiko minun esittäytyä Pöntiselle, sillä hermostunut kokoomusvaikuttaja kipittää luoksemme. Surukseen hän huomaa liian myöhään, ettei minusta voisi olla vahingossakaan hyötyä asiassa. Ei, ei vieläkään Bäckman – vain joitakin kynänheiluttajia. Keitä ja mistä?

Ojennan käpäläni Pöntiselle.

– Jami Järvinen Kaasuputki-blogista.

Pöntinen yrittää näyttää siltä kuin tietäisi vallan hyvin, kenestä ja mistä on kysymys. Puristelemme toistemme kouria jämerän maskuliinisesti.

Keihäs ja Tappotorvi eivät viitsi edes yrittää kertoa nimiään, vaan heittäytyvät ihastuksesta kujertaen Pöntisen vahvoille käsivarsille. Mutta voi! Kokoomuslainen ei edes huomaa daameja. Hänen niin kuin meidän kaikkien silmät sokaisee taivaallinen valkeus, joka täyttää koko aulabaarin.

Hän on täällä tänään.

Vaaleaan kesäpukuun sonnustautunut Johan Bäckman on muhkea näky etäältäkin, mutta samassa huoneessa kolossi vie kaiken hapen. Mies on valtava. Jättiläinen. Pienempi mies tutkisi jotain täivaltiota, Bäckman on mittojensa mukaan luotu perehtymään suureen ja mahtavaan.

Dosentti on paikalla, tiedotustilaisuus on valmis alkamaan. Pöntinen viittaa meitä siirtymään kohti ravintolasalia.

Pidot lakeudella

Matkalla ravintola Tinjamiinin Juhani Palmun teoksilla somistettuun tilaan Bäckman kättelee kaikki läsnäolijat. Hän tivaa itse kunkin edustaman tahon.

– Mistä sä olitkaan? Aa, Kansan Uutisista, hän murahtaa.

Aistinko äänessä pettymystä?

Keihäs tekee monitulkintaisen eleen, jonka mukaan hänet voidaan ymmärtää aivan minkä hyvänsä seurueen jäseneksi. Tappotorvi ei ole edes paikalla; hän on livahtanut paikalta metsästämään lounasta.

Sekuntia myöhemmin käy ilmi, että väitöskirjatutkija on hätäillyt häipyessään. Pelkän kuivan tiedotustilaisuuden sijaan Kai Pöntinen on nimittäin varannut lehdistölle pöydän. Lounas on tänään ehdokkaan piikkiin.

Maakuntalehdistön reportterit näyttävät neuvottomilta. Eikö tämä kuulu tapoihin? Ilkan ja Pohjalaisen väki jää kuikuilemaan pöydän liepeille, kun Bäckman ja Pöntinen käyvät kunniapaikoille keskelle. Emme Keihään kanssa aprikoi enempää, vaan otamme paikat toiselta puolelta. Helsingissä on totuttu nopeisiin ratkaisuihin.

Dosentti näyttää edelleen tavattoman kookkaalta, vaikka istuu. Hänen katseensa pyyhkii pöytäseuruetta. Hän kertaa kaikki median edustajat: Ilkka, Pohjalainen, Kansan Uutiset…

– Onko täällä yhtään Sanoman toimittajia? Bäckman tiedustelee puolileikillään.

Naurunremakan tyynnyttyä jää on murtunut. Toimittajat heittävät kotona opitut käytössäännöt romukoppaan ja puhuvat rohkeasti ruoka suussa.

Ja sitten se tapahtuu. Joku kysyy dosentilta Venäjän homolaeista. Bäckman ei häkelly. Hän ei näe asiassa ongelmaa. Venäjällä on ”homopropagandan” kieltävä laki ja miksi ei olisi.

– Suomessa pitäisi olla samanlainen. Varsinkin Lapualla, dosentti tokaisee.

Lapualla? Pohjalaistaajama ei ole tähänkään asti mitenkään räikeästi markkinoinut itseään homoseksuaalisuudella, joten Bäckmanin esitys aiheuttaa oikosulkuja kuuntelijoidensa synapseissa.

Reilukerhon jälkeenjääneet paperit

Jonkun toimittajan kysymys tarjoaa Kai Pöntiselle kauan kaivatun tilaisuuden oikaista surullinen väärinkäsitys. Vaikka hän on perustanut Lapuan liikkeen museon – josta ei lisää tuonnempana – ja vaikka hän marssi eurovaaleihin viisi vuotta sitten ”maahanmuuttokriitikkona” eli vastustamalla sosiaalietuuksia ennen kaikkea rasistisin motiivein, hän kiistää olevansa äärioikeistolainen.

– Minä olen reiluoikeistolainen, Pöntinen korostaa

Sehän muuttaa kaiken.

Vuonna 2009 Kai Pöntinen vielä puolusti Lapuan liikettä sen jalojen tavoitteiden tähden. Tärkeintä oli sulkea osa kansasta demokratian ulkopuolelle eikä siihen oikein auttanut muu kuin toiminta demokratian ulkopuolella. Eli kuten Pöntinen sanoi Hommaforumin haastattelussa:

Lapuanliike oli merkityksellinen kansanliike ja sitä tarvittiin silloin, kuten jo edelläkin vastasin. Keinot vain pikkasen menivät ulkoparlamentarismin puolelle. Kommunismin suhteen pitää olla aina varpaillaan.

Pöntisen vahvat siteet historialliseen fasistiseen liikehdintään ja nykypäivän uuskansallismieliseen äärioikeistolaisuuteen tekevät hänestä epätodennäköisen kaverin Johan Bäckmanin kanssa. Onhan dosentti äänekkäästi vastustamassa ennen kaikkea fasismia – mitä se ikinä sitten onkin.

Viisi vuotta sitten kaukaisessa galaksissa

Miehet ovat lähestulkoon ystävyksiä keskenään. He olivat tavanneet vuonna 2009 Sofi Oksasen ja Imbi Pajun yhdessä toimittaman artikkelikirjan julkkareissa. Tapaus on ollut juttu sinänsä. Ville Ropposen Fifi-artikkelissa hiukan yli viiden vuoden takaa kuvataan elävästi, kuinka Sanomataloon on kokoontunut toimittajien ja kirjailijoiden lisäksi Johan Bäckmanin kutsumia venäläisnuoria, Abdullah Tammen ”Suomen islamilaisen puolueen” aktiiveja – ja Kai Pöntisen rekrytoimia lapualaisia.

Nyt, Lapualla, Bäckman ja Pöntinen muistelevat muinaista taisteluaan mitä sydämellisimmin myhäillen.

Liekö ikivanha Pronssisoturi-kohu palauttanut Bäckmanin mieleen julkiset muistomerkit, joita toki Lapualla piisaa jokaiselle vuoden 1918 sisällissodan voittajan kannattajalle.

– Onkos täällä muuten Kosolan patsasta? dosentti kysyy Pöntiseltä.

Pöntinen pudistelee päätään, ei ole. Esko Nikkarin patsasta kyllä puuhataan ikään kuin se olisi sama asia.

Nielaisen mutustelemani possunpalan ja uskaltaudun kysymään, missä vaiheessa Nikkarin muistomerkkihanke on. Hiukan murhemielin Pöntinen harmittelee, että ainakaan Kulttuurirahasto ei ole tukea myöntänyt.

Pöydän toiselta puolelta Bäckman lupailee hövelisti tukeaan Kosola-patsaalle. Ehkäpä niistä roponen liikenisi myös vanhalle mursuviikselle?

 Aseet jaetaan kokouksen jälkeen

”APUA! Nää on täällä Lapuan liikkeen kannattajia!”

Lapuan Nuorisotalolle etukäteen rientäneen Tappotorven hätääntynyt tekstiviesti tavoittaa matkapuhelimeni. Kokoontuminen fasistiliikkeen historiallisille synnyinsijoille on jo hyvällä mallilla, vaikka kalenteri on jäänyt vuoteen 1932.

Kello on muutamia minuutteja vaille kaksi ja esiintyjät ovat yhä lounaalla. Kärsimätön lapualaisyleisö odottaa.

– Juokaa ne kahvit siellä Nuorisotalolla! huutaa Pöntinen, ja viittoo median edustajia mukaansa ulos.

Aurinko paistaa sähkömagneettisen säteilyn koko spektrillä Pohjanmaan pilvettömältä taivaalta. Pelloilta kantautuu toukotöiden juurevaa tuoksua. Mopoautot säksättävät pitkin kylänraittia kantaen sisällään nuoria miehenalkuja, joita Pohjanmaalla on tehty Jumalan erityisestä pyynnöstä viiden sarjoissa yhden vuoden intervallein joka perheessä.

Bäckman ja Pöntinen tallustelevat edellä, joukkoviestimet perässä.

Nuorisotalon seinässä on kyltti, jonka mukaan tiloissa hoidetaan sekä nuorisoa että raittiutta. Sisällä aulassa seiniin on liimattu nuorten tekemiä monikulttuurisuusryhmätöitä.

Vain Nalle Wahlroos puuttuu

Täpötäysi sali antaa aplodit, kun herrat asettuvat aloilleen. Bäckman varmistaa, että tilaisuus videoidaan ennen kuin aloittaa. Hän ei luota joukkoviestimien puolueettomuuteen.

– Täällä on kaksi karhua, aloittaa Kai Pöntinen. – Venäjän karhu ja Lapuan karhu.

Kaikesta päätellen Pöntinen ei taida kannattaa dosentin esitystä venäläistyyppisestä ”homopropagandalaista” Lapualle.

Isäntänä Kai Pöntinen on parasta, mitä kukaan voi toivoa. Hän kehottaa yleisöä muistamaan, että Johan Bäckman on vieraana, ei lynkattavana. Etenkin kun dosentti on paikkakunnalla hiukan ongelmallisella hetkellä. Hänen pitäisi omien sanojensa mukaan olla Ukrainan suunnalla, tapahtumien keskipisteessä. Siellä häntä tarvitaan, ei täällä. Sanomatta jää, mihin Bäckmania sotatoimialueella tarvitaan.

Bäckman itse kehottaa yleisöä pidättäytymään muilutustoimenpiteistä, sillä hän on muutenkin aikeissa matkustaa seuraavaksi Moskovaan. Hän mainitsee Yhdysvaltain harjoittaman ”anakondapolitiikan”, joka ilmeisesti pitää myös dosentin itsensä kiireellisenä.

Mutta kun nyt Lapualle on tultu, ojentaa Bäckman Pöntiselle pienen esineen, joka vaikuttaisi keraamiselta käsikellolta. Pöntinen kilisyttää vekotinta. Bäckman kertoo kyseessä olevan Kremlin kello. Yleisö hymyilee leukaperät kireällä, suut jakoavaimina.

Varjonyrkkeilyä

Keskustelu Lapuan Nuorisotalolla etenee hitaasti. Kai Pöntinen on ottanut vaaliteemakseen tänä vuonna turvallisuuspolitiikan – ilmeisesti hän huomasi, että ulkomaalaisvastaisuuden alueella on liian kova kilpailu. Pöntisen pitkien ja huolellisesti selitettyjen puheenvuorojen jälkeen Bäckman vastaa pilkuntarkasti jokaiseen asiakohtaan. Hänellä on muistikirja täynnä avainsanoja.

Pöntinen tahtoo tietää kaiken Ukrainasta ja Venäjästä sekä tietenkin niiden vaikutuksesta Suomeen. Kysymykset ovat retorisia, sillä Pöntinen on selvityttänyt kaiken etukäteen, mistä monella toimittajalla olisi oppimista. Dosentilla on niihin kuitenkin vedenpitävät vastaukset.

Meille selviää, että Ukrainan entinen pääministeri Julija Tymošenko itse asiassa ei ole uhannut surmata miljoonia venäläisiä ydinaseilla. Bäckmanin mukaan tämä ei silti merkitse, etteikö Tymošenko olisi aikeissa tuhota venäläisiä jollakin muulla menetelmällä.

Kaksikymmentä vuotta sitten Venäjän liberaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Vladimir Žirinovski vieraili Suomessa. Äärikansallismielisen populistikonservatiivin tavoitteena oli jo tuolloin liittää Suomi osaksi Venäjän imperiumia. Bäckman lohduttaa: Žirinovski kuulemma ei aio syödä Suomea. Ei sillä, että kukaan olisi tällaista manööveriä odottanutkaan. Edes Lapualla.

Onko sinulla taskussasi suippumadonlakki vai oletko vain innoissasi nähdessäsi minut?

Show loppuu heti alkuunsa. Kai Pöntinen oli valmistellut vain kourallisen kysymyksiä, Bäckman ei ainuttakaan.

Onneksi on yleisö. Pöntinen kehottaa lapualaisia osallistumaan. Ja hehän osallistuvat! Kädet kohoavat ilmaan kuin Nürnbergin puoluekokouksessa. Pöntinen jakaa puheenvuoroja. Hän tuntee jokaisen läsnäolijan nimeltä.

Yksi isäntä – sillä heitähän kaikki salissa ovat – ei erityisemmin pidä silovikeista ja menetelmistä, joilla nämä ovat luoneet omaisuutensa. Venäläisperäinen sana ei viittaa aistiharhoja aiheuttavaan suippumadonlakkisieneen eli silokkiin, vaan turvallisuuspalvelun riveistä valtakunnan ja talouselämän avainpaikoille kohonneisiin Vladimir Putinin agenttitovereihin. Mies tiedustelee kohudosentin näkemystä näistä.

Bäckman on hiukan tuohtunut. Hän ei pidä siitä, että ”kaikki venäläinen omaisuus ymmärretään varastetuksi”. Yleisöstä kuuluu ”vai että ei olisi” -hörötyksiä.

Nuorisotalon salissa on saatanan kuuma. Silokit alkavat kiinnostaa.

Kai Pöntinen kieltää Suomen kolmasti kuin Pietari hiilivalkealla

Panelistien ja yleisön keskustelu siirtyy oligarkeista vaivihkaa kohti debattia Suomen ja Ukrainan geopoliittisista samankaltaisuuksista. Pöntinen kampanjoi eurovaaleissa teemalla, jolla ei ole mitään tekemistä Euroopan parlamentin kanssa: hän haluaisi Suomen liittyvän Natoon.

Bäckman on tietenkin täysin vastakkaista mieltä. Hän tuhahtelee ”länsiukrainalaisille yksityisyrittäjille”, joilla on näemmä loputtomasti aikaa protestoida Pyhän Vladimirin lempeää hallintoa vastaan.

Mutta Pöntinen yllättää vielä.

– Suomea ei ollut olemassa, hän täräyttää.

Pöntinen ei pidä Suomea ja Ukrainaa ollenkaan samanlaisina valtioina ja perustelee sen maittemme erilaisilla historioilla. Laajassa katsauksessaan Pöntinen kuvailee, kuinka Suomi syntyi vasta vuoden 1809 jälkeen. Jopa kansallinen identiteettimme on rakentamalla rakennettu.

Vaikka Pöntinen on aivan oikeassa, yleisössä alkaa kuulua epäuskoista mutinaa. Erityistä ärinää kuuluu, kun Pöntinen rohkeasti uskaltaa väittää Suomen olleen aiempina vuosisatoina osa Ruotsia.

Maaseudulla ei saa puhua pahaa juntista

Myös Johan Bäckman koventaa retoriikkaansa vastaus vastaukselta. Kun yleisökysymyksessä mainitaan Ukrainan hallituksen kanssa neuvoteltu Geneven sopimus, Bäckman puuskahtaa sopimuksen olevan mitätön:

– Ikään kuin Kiovan juntta olisi legitiimi hallitus – mitä se ei missään tapauksessa ole!

Vauhtiin päästyään dosentti maalailee kauhuvisioita ”juntasta” ja ”junttamielisistä joukoista”, jotka suorittavat erilaisia puhdistuksia alueillaan.

Kun Bäckmanilta tivataan Putinin roolista Itä-Ukrainassa kaapattujen ETYJ:n sotilastarkkailijoiden kohtaloissa, dosentti vaikuttaa entistäkin harmistuneemmalta.

– Miten se Venäjään liittyy, jos jossain kaapataan? Bäckman on ihmettelevinään.

Dosentin mukaan epäselväksi jää sekin, onko kaappausta edes tapahtunut.

Kun käy ilmi, että itsenäiseksi julistautuneelle Donetskin ”kansantasavallalle” ollaan jo perustamassa edustustoa Suomeen, yleisön vihainen puuskutus yltyy lähes korskunnaksi.

Ukrainan ontologinen kriisi

Lapualaiset ovat mieleenpainuvaa kansaa, oli heidän menneisyytensä poliittisista saavutuksista mitä mieltä tahansa. Nuorisotalon ahtaassa salissa on helppo aistia, että verenpaine on korkealla. Johan Bäckmanin lakoninen tapa pudotella päät räjäyttäviä oksymoroneita (”kyllä Venäjä on luotettavampi sopimuskumppani kuin Yhdysvallat”, ”Venäjällä on paljon suurempi sananvapaus kuin Suomessa”) saa pohjalaiset kaula- ja otsasuonet tykyttämään. Miehet ovat valmiit hirmutekoihin. Ja silti dosentti Bäckman saa esiintyä rauhassa – kukaan ei huutele hävyttömyyksiä, saati käy käsiksi. Ei edes silloin, kun Bäckman valitellen toteaa, ettei Suomea ja Ukrainaa voi verrata, koska Ukraina ei ole olemassa.

Pöntinen valaa öljyä laineille ja varoittelee yleisöään.

– Kun te kuuntelette mua tai Johania, te ette voi tietää, että se on totta! Pöntinen tokaisee lähdekritiikkiä hehkuen.

Ihastelemme Pöntisen poliittista pelisilmää. Kutsumalla Johan Bäckmanin vieraakseen voi kuka tahansa maakuntasarjan painija vaikuttaa vakaalta ja harkitsevalta valtiomieheltä.

Mulla kauas menolippu on

Kutsumalla? Itse asiassa Pöntinen ei ole kutsunut kohudosenttia Lapualle, vaan Bäckman on kutsuttanut itsensä. Eurovaaliehdokas oli kuitenkin luvannut tarjota kaukaa tulevalle vieraalle lounaan ja menolipun.

Jälkimmäinen herättää hilpeyttä katsomossa.

Koska lapualaiset ovat kaikista Suomen heimoista rohkeimpia, eräs Pertti-niminen kuulijakunnan edustaja uskaltautuu kysymään asiaa, jota uljaimmatkaan tutkivat journalistit eivät ole koskaan tiedustelleet. Kuka Bäckmanille maksaa?

Dosentti oli esitellyt jo lounaspöydässä käyntikorttiaan, johon on painettu latinalaisin ja kyrillisin aakkosin hänen nimensä ja asemansa. Hän työskentelee Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin Suomen edustajana.

Tehtävästä ei ilmeisesti makseta palkkaa, sillä Bäckman voivottelee olevansa vain tavallinen apurahatutkija.

Väitöskirjatutkija Tappotorvi kuiskaa korvaani, että hän ei ole nähnyt dosentin nimeä millään apurahalistalla. Ja hän jos kuka sen tietää.

– Minulta on kysytty, millä sä elät. Ja vieläks sä elät, Bäckman murjaisee.

Yleisö naurahtaa vitsille, ei yksinomaan ystävällisesti.

Karjala takaisin maanvaihtona

Lapuaa ja koko maailmaa kiinnostaa kiinteistökauppojen rajoittaminen. SDP:n kaakkoissuomalainen kansanedustaja, Suna Kymäläinen, on tehnyt lakialoitteen, jolla pyritään rajoittamaan venäläisten mahdollisuuksia osallistua Kymäläisen vaalipiirin pitkäaikaistyöttömien päiväkaljoittelun rahoittamiseen.

Toisin sanoen tontteja ei saisi myydä ”ETA-maiden ulkopuolisille” eli venäläisille. Kymäläinen perustelee asiaansa evakkopopulismilla – Venäjä on omalla maaperällään rajoittanut ulkomaista maanomistusta. Suomessa ja etenkään Etelä-Karjalassa ei nimittäin pääse eduskuntaan ilman evakkosukujen jatkuvaa nuoleskelua.

Kai Pöntinen tyytyy toistamaan perinteisen vainoharhan. Maata ei saisi hänen mukaansa myydä venäläisille ”lentokenttien läheltä”. Selvittämättä jää, ovatko Itä-Suomessa yleiset lentokoneiden varalaskupaikat Pöntisen kirjanpidossa myös lentokenttiä.

Johan Bäckman ilmoittaa suoraan häpeävänsä Suna Kymäläisen puolesta. Se on aika paljon sanottu mieheltä, joka vain hetkeä aiemmin julisti Ukrainan kriisissä olevan kyse ”Yhdysvaltain ja Kiovan juntan aggressioista Venäjää vastaan”.

Natolangat

Pöntinen on Nato-mies. Ulkomaalaisvastaisuus ei vienyt reiluoikeistolaista europarlamenttiin vuonna 2009, vaikka ääniä ropisi pitkin Pohjanmaata, joten tällä kertaa kärjessä on sotilaallinen liittoutuminen. Pöntisen mielestä Suomen pitäisi liittyä Natoon, jottei maallemme kvisi kuten Ukrainalle.

Lapualaiset suuttuvat vaihtelun vuoksi myös omalle pojalleen. Bäckmanin äänekäs putinismi on yksi juttu, mutta Nato-jäsenyys on toinen. Puuskutus yleisössä yltyy taas. Yksi penkkirivi tekee ulosmarssin. Tänne ei tultu kuuntelemaan Nato-saarnaa!

Päästyään aiheeseensa Pöntistä ei pidättele mikään. Hän pudottaa pommin:

– Nato on rauhanliike!

Yleisössä hörähdellään ääneen. Vitsihän tämä oli? Mutta ei, Pöntinen vain innostuu. Hän vertaa Nato-jäsenyyttä kamppailuun koulukiusaamista vastaan.

– Nato on kuin luokan isot pojat, Pöntinen selittää.

Vertaus ei aukea, vaikka Pöntinen selittää, miten ”isot pojat” voivat suojella luokan heiveröistä itkupilliä kiusaajiltaan. Eivätkös nämä isot pojat yleensä ole juuri niitä koulukiusaajia?

Katoavan hetken ajan Kai Pöntinen vaikuttaa harhailevan loitommalla kiertoradalla kuin Johan Bäckman. Mutta momentti haihtuu nopeasti. Vastauksessaan dosentti kuvailee Viron Nato-jäsenyyttä amerikkalaismiehitykseksi. Suomessa jäsenyys olisi samanlainen. Edes media ei olisi enää vapaa.

Mutta Venäjä! Siellä kaikki on toisin, siellä kansalaiset ja joukkoviestimet nauttivat Bäckmanin mukaan paljon Suomea suurempia vapauksia. Sama pätee hänen mukaansa myös demokratiaan.

Väsynyt ja nälkäinen lapualaisyleisö älähtää. Nyt on jo liian paksua. Kai Pöntinen on kuitenkin hereillä. Hän rupeaa lopettelemaan juttutuokiota.

Vaan vielä yksi lapualainen saa suunvuoron.

– Olisit Oscar-tason näyttelijä, hän taivastelee Bäckmanille.

Keskustelun päätyttyä Pöntinen ja Bäckman käyvät poseeraamaan valokuvaajille. Me sen sijaan poistumme pussikaljalle. Ei tätä selvin päin jaksa.

Muualla:

Keihään ja Tappotorven nimet muutettu.