Eräänä maaliskuisena aamuna Varma Kosto Erkkilä poistui kotoaan. Hän ei koskaan enää palannut takaisin. Naapurit olivat nähneet hänen suuntaavan lounaaseen. Hän oli potkinut kiveä edellään löntystellessään kaupungille. Pakolaiskeskuksesta Ruotsista lähetetyt varsikengät olivat kookkaat kymmenenvuotiaalle, mutta sanomalehtipaperilla topattuna ne pysyivät napakasti jalassa.
Arvellaan, että Varma Kosto oli aikeissa liittyä toisten poikien seuraan vanhalla Kasarmintorilla, jonka kirkonrauniot olivat suosittu leikkipaikka. Ortodoksitemppeli oli räjäytetty jo kauan ennen konfliktin päätymistä Vaasan kaistan rajalle.
Ohjusisku oli yllättänyt vaasalaiset.
Vain muutamia tunteja myöhemmin Arennin puolustusvoimien tiedottaja kertoi medialle, ettei ohjusiskussa ollut sijaa odottelulle. Tiedustelutiedon mukaan alueella valmisteltiin Hammas-terroristijärjestön raketti-iskua, joka olisi saattanut ulottua jopa Laihialle asti.
– Pahoittelemme mahdollisia siviiliuhreja, mutta syyllinen tapahtuneeseen on Hammas, joka ei epäröi piiloutua lasten selän taakse, Porkkalan tiedottaja murahti.
Erkkilästä jäivät jäljelle vain kengät ja muisto.
* * *
Suomi oli hävinnyt toisen maailmansodan. Se oli alistanut valtiollisen sekä liike-elämänsä Neuvostoliiton johtamalle liittoutuneiden valvontakomissiolle. Syyskuussa 1944 Neuvostoliitto vuokrasi Porkkalanniemen Kirkkonummelta Helsingin länsipuolelta. Vuokra-alue tyhjennettiin suomalaisista. Vielä tuolloin ajateltiin, että kyseessä on vain väliaikainen järjestely, olihan vuokrasopimuksen kestoksi sovittu vain 50 vuotta. Sopimus vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947. Vuotta myöhemmin Suomi solmi YYA-sopimuksen neuvostojohdon kanssa.
Porkkalan palauttamista Suomen tasavallalle esitettiin vuonna 1955, mutta tukikohdan komentaja oli eri mieltä. Stalin oli kuollut eikä uudella valtiojohdolla ollut vielä tarvittavaa auktoriteettia. Uhmakkaasti vuokra-alue julistautui autonomiseksi sosialistiseksi tasavallaksi. Ärtyneen Kremlin luvalla suomalaiset saivat käskyn karkottaa porkkalalaiset, mutta tukikohdan lujasti varustautuneet asevoimat onnistuivat torjumaan suomalaiset poliisit ja varusmiehet.
Suomen hallitus oli rampa. Maassa oli yleislakko. Presidentinvaalit niukasti voittaneella Karl-August Fagerholmilla ei ollut tahtoa eikä voimaakaan suorittaa liikekannallepanoa ja käydä avoimeen hyökkäykseen Porkkalaa vastaan. Neuvostojohdon kanssa käyty neuvottelu sotilaallisesta avusta oli jättänyt Suomelle kaksi vaihtoehtoa: hoitaa asia itse tai tulla Neuvostoliiton miehittämäksi. Kumpikaan ei käynyt päinsä. Väsynyt Fagerholm jäädytti konfliktin ja keskittyi talous- ja sosiaalipoliittisiin uudistuksiin työmarkkinajärjestöjen kanssa. Se maksoi hänelle uudelleenvalinnan.
Vuokra-alue oli tullut jäädäkseen. Irtauduttuaan Moskovan ohjauksesta pieni maapläntti alkoi houkutella venäläismuuttajia. Osa oli vallankumousta länsimaihin paenneita emigrantteja, osa Neuvostoliitossa vainottuja dissidenttejä, mutta useat myös suomalaisia opiskelijaradikaaleja, jotka omaksuivat muodikkaasti venäläisen identiteetin ja ortodoksisen uskon. Vauraat suomen- ja uusvenäläiset yrittäjät ostivat Kirkkonummelta valtavia maa-alueita, jotka muitta mutkitta liitettiin Arentiin, kuten uutta valtiota sen venäjänkielisen nimityksen (территории аренды) mukaan kutsuttiin. Kaksikymmentä vuotta vuokrasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Porkkalan väkiluku oli jo ohittanut Helsingin, ja sen puolustuksesta vastasi vahva asevelvollisuusarmeija, joka oli pakollinen sekä miehille että naisille.
Vuonna 1962 Urho Kekkonen valittiin presidentiksi. Sotaisella vaalikampanjallaan voittonsa saanut populistijohtaja lietsoi porkkalalaisvastaisia mielialoja ja järjesti useita näyttäviä poliisi-iskuja Porkkalaa vastaan – kaikki näytösluontoisesti. Kulissien takana varovainen Kekkonen arveli, ettei Neuvostoliitto olisi iloinen rauhansopimusta rikkovasta varustautumisesta ja täysimittaisesta sodasta omilla rajoillaan.
Arennin sisäänmuutto jatkui vilkkaana ja syntyvyysluvut olivat suurimmat länsimaissa. Tiheästi asutetun vuokra-alueen väkiluku nousi miljoonaan ennen vuotta 1968. Muu Suomi tyhjeni, kun laman ja köyhyyden lannistamat suomalaiset pakenivat sankoin joukoin Ruotsiin ja Länsi-Saksaan.
Neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin kauden jälkeen tilanne alkoi muuttua kaikkialla Euroopassa. Sosialistiblokki repeili. Vuonna Varsovan liitto vyöryi 1968 Tšekkoslovakiaan. Suomen valtiojohto ajautui YYA-sopimuksen nojalla neuvotteluihin, joissa Kekkonen onnistui hankkimaan Kremlin tuen laajoillekin sotatoimille. Uusine neuvostovalmisteisine aseineen Suomi aloitti invaasion Porkkalaa vastaan.
Kampanja oli lyhyt ja julma. Sen merkittävin käännekohta tapahtui aivan alussa, jolloin modernit amerikkalaisvalmisteiset porkkalalaiskoneet iskivät tukikohtiin Pirkkalassa ja Rissalassa rampauttaen Suomen ilmavoimat ennen kuin taistelut olivat alkaneetkaan. Porkkalan sotajoukot osoittautuivat taktisesti etevämmiksi ja varustelutasoltaan vähintään suomalaisten veroisiksi. Viikkoa myöhemmin sota päättyi ruotsalaisten välittämään tulitaukoon.
Vain viikon mittaisen yhteenoton jälkeen porkkalalaisjoukot hallitsivat koko Länsi-Uuttamaata, Varsinais-Suomen ja eteläisen Hämeen laajoja peltotasankoja sekä vaihtelevasti myös Salpausselän kukkuloita Kouvolaan asti. Presidentti Kekkonen oli hallituksineen paennut Helsingistä Neuvostoliittoon, Tallinnaan.
Tukholmassa solmittu rauhansopimus oli pitkälti voittajan sanelema. Porkkalaan liitettiin koko Länsi-Uusimaa sillä perusteella, että Hankoniemi oli ”historiallista vuokra-aluetta”. Lisäksi alueen ympärille luotiin satojen kilometrien syvyinen suojavyöhyke, jossa järjestyksen ylläpidosta vastasivat porkkalalaisjoukot, vaikka alue virallisesti yhä kuului Suomeen. Miehitetyiltä alueilta virtasi muuhun Suomeen kymmenintuhansin pakolaisia.
Neuvostoliiton ja länsimaiden välinen kylmä sota lieveni 1970-luvulle tullessa. Yhdistyneet Kansakunnat tunnusti Saksan molemmat tasavallat sekä jakolinjat. Porkkalan kansainvälisesti tunnustetun suvereenin statuksen valmistelu oli pitkällä. Liennytyksen hengessä ja katastrofaalisen sodan seurauksena neuvostojohto sanoutui julkisesti irti Kekkosen hallituksen politiikasta. Kulissien takana ilmeni, että Neuvostoliitto kaavaili bilateraalisia kauppasuhteita vuokra-alueen kanssa. Tynkä-Suomessa Kekkosen kansansuosio oli romahtanut eikä hänen uskottu enää pysyvän pitkään vallassa.
Vallankaappaus oli vain ajan kysymys. Vuonna 1974 presidentti Kekkosen itsevaltaista toimikautta jatkettiin poikkeuslailla. Muutamaa vuotta myöhemmin järjestettiin näytösluontoiset presidentinvaalit, joissa oli vain yksi todellinen ehdokas. Kontrasti Porkkalan edistykselliseen demokraattiseen sosialismiin oli valtava, sillä vuokra-alue oli jatkuvasta sotatilasta huolimatta kyennyt säännöllisesti järjestämään vapaat vaalit. Suomea vastustavat mielenosoitukset yleistyivät opiskelija- ja älykköpiireissä ympäri Eurooppaa.
Asevarustelu oli syönyt leijonanosan Suomen niukasta budjetista. Maassa oli ruokamellakoita. Helsingissä oli pysyvä poikkeustila. Saksalainen lehdistö kehitti sanan ”suomettuminen” kuvaamaan maatalousvaltaisen pohjoismaan surkeaa puolifeodaalista tilaa.
Suomella ei ollut enää menetettävää sen enempää diplomaattisesti kuin taloudellisesti. Se yritti vielä kerran iskeä vuokra-alueen kimppuun asevoimin. Helsingissä pelättiin, että ilman rankkoja toimenpiteitä ulkovallat saattaisivat tunnustaa porkkalalaisten aluevaatimukset 1960-luvulla suoritettuine rajansiirtoineen.
Joukot ylittivät Porkkalan rajat syyskuussa 1974, kun Arennin asukkaat juhlivat alueensa kolmekymmenvuotista olemassaoloa. Kekkosen uhkapeli oli onnistua, mutta vastarinta kesti. Salpausselällä käydyt rajut taistelut käänsivät sodan kulun. Muutamaa päivää myöhemmin porkkalalaiset saattoivat jo käynnistää vastahyökkäyksen. Porkkalan armeija hallitsi pian koko Länsi-Suomea Parkano–Virrat-linjan korkeudelle asti. Se miehitti hetken myös Ahvenanmaata. Pääkaupunki Helsinki vaihtoi omistajaa. Rauhasta piti sopia äkkiä.
Vuokra-alueen muodollinen itsenäisyys tunnustettiin YK:ssa vuonna 1975, jolloin sen alue määriteltiin pääpiirteissään vuoden 1968 rauhansopimuksen mukaan. Siihen lisättiin Turun ja Porin lääni sekä läntinen Helsinki. Neuvostoliitto äänesti tyhjää turvallisuusneuvostossa.
1980-luvulle tultaessa Arenti oli kehittynyt alueelliseksi suurvallaksi. Porkkalan tiedettiin omistavan ydinaseita. Sen ja Suomen väliset rajat olivat viitteelliset, sillä porkkalalaiset perustivat Suomen puolelle omia tarkoin vartioituja siirtokuntiaan.
Kekkosen sairastumisen ja eron jälkeen suomalaiset hajaantuivat keskenään riiteleviksi ryhmäkunniksi. Veikko Vennamon johtama Suomen Maaseudun Puolue ja etenkin sen aseellinen siipi yllyttivät suomalaisia kansannousuun. Etevimpänä hahmona muiden yläpuolelle kohosi kuitenkin kilpailevan puolueen nuori Paavo Väyrynen, jonka johtamat levottomuudet provosoivat Porkkalan ilmavoimat pommittamaan kahta Kouvolassa sijainnutta pakolaisleiriä. Välikohtaus oli ensimmäinen, jossa kansainvälinen yhteisö tuomitsi vuokra-alueen toimet terroritekona.
Sisäiset riidat repivät Suomen riekaleiksi. Toisistaan tietämättömät sissiryhmät pommittivat Porkkalaa kotitekoisilla raketeilla. Arenti iski takaisin kuolettavalla sotilaallisella ylivoimalla. Konfliktin jalkoihin jääneet kansalaiset pakenivat maasta aluksi Ruotsiin, mutta myöhemmin kaikkialle maailmaan. Useat pakolaisleirit Ruotsin rajalla alkoivat muuttua pysyviksi asutuksiksi. Hallitus oli mikä oli – itse itsensä nimittäneitä sissipäälliköitä. Suomalaiset erikoistuivat itsemurhaiskuihin, joita he tekivät enemmän kuin muiden maiden terroristit yhteensä.
Kansainvälinen yhteisö pani toivonsa Veikko Vennamon Pekka-poikaan, josta oli tullut SMP:n poliittisen siiven uusi johtaja vuonna 1979. Porkkala ei halunnut neuvotella Vennamon kanssa, mutta kulissien takana asiasta väännettiin pitkin 1980-lukua. Tapahtumat nopeutuivat, kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1992 ja muotoutuva Venäjän federaatio halusi rauhoittaa levottoman luoteiskulmansa.
Venäjän johdolla käydyissä neuvotteluissa päästiin yhteisymmärrykseen Suomen ja Porkkalan suhteista varhain 1990-luvun alussa. Paavo Väyrynen, Boris Jeltsin ja Porkkalaa edustanut Sergei Sergejevitš Kabanov, tukikohdan varhaisen komendantin poika ja vuokra-alueen pääministeri saivat ponnistuksistaan Nobelin rauhanpalkinnon 1995.
Valitettavasti kaikki eivät olleet samaa mieltä. Kabanov murhattiin pian rauhanpalkinnon saatuaan. Porkkalassa asenteet jyrkkenivät. Samoin suomalaisalueilla, joita erotti sekä maantiede että politiikka. Uusien porkkalalaissiirtokuntien ja erilaisten ”strategisten turvallisuusjärjestelyiden” takia Suomi oli jakautunut maantieteellisesti kahteen lohkoon, Suur-Savoon ja Vaasaan.
SMP:n hallitsema Suur-Savo oli ollut vaikeakulkuisten metsämaittensa suojissa lähes itsenäinen valtio, kunnes Saimaan rannoille alkoi nousta porkkalalaista metsäteollisuutta ja siirtokunta-asutusta. Niitä vastaan hyökättiin usein, mutta savolaisten enemmistölle ne olivat tärkeitä työllistäjiä alikehittyneessä ja nälkää kärsivässä maakunnassa. Siksi konflikti ei idässä koskaan eskaloitunut yhtä pahaksi kuin Pohjanmaan rannikolla, jossa niin sanottu Vaasan kaista kärsi sotatoimien lisäksi toistuvista tulvista ja liikatiheydestä. Katkerien vaasalaisten mielestä SMP oli myynyt Suomen porkkalalaisille.
Etenkin äärivanhoillinen Hammas-järjestö oli vaasalaisten suosiossa. Sen tavoite oli Porkkalan täydellinen hävittäminen. Tinkimättömyys vetosi. Vennamon auktoriteettia ei tunnustettu. SMP:n lupaamat tulitauot eivät sitoneet Hammasta, joka kiihdytti sissi-iskujaan.
Porkkala oli pinteessä. Se olisi voinut tuhota vastustajansa, mutta se olisi merkinnyt kansanmurhaa ja kansainvälistä eristämistä. Toisaalta se ei voinut vain odottaa, että suomalaisterroristit tulevat kidnappaamaan ja murhaamaan porkkalalaisia.
Loppu on historiaa. Porkkalalaiset pystyttivät suoja-aitansa ja eristivät suomalaisalueet pieniksi bantustaneiksi. Suomalaisista tuli omassa maassaan toisen luokan kansalaisia. Vuonna 2014, tasan 70 vuotta Porkkalan perustamisen jälkeen, Arenti aloitti kymmeneen vuoteen verisimmän hyökkäyksensä Vaasaan.