Kristinuskon salaisuuksiin vihityt kansalaiset ovat jälleen kerran suorittaneet Jumalan syntymän mysteerin. He ovat puhdistautuneet ja syöneet perimätiedossa määrätyn uhriaterian. He ovat koristaneet majansa, sytyttäneet lyhtynsä ja kokoontuneet pyhän puun juurelle muistamaan lasta, joka syntyi tähdenvalon osoittamassa luolassa. He ovat toistaneet lahjojen antamisen sakramentin.
Joulukertomus on yksi useista talvipäivänseisauksen mysteereistä. Niitä on luvuton määrä. Me ajaudumme riitteihin ja seremonioihin joka käänteessä. Ne elävät ja muuttuvat aikojen mukana eikä niitä voi käskeä. Me olemme täynnä kertomuksia, jotka ovat sotkeutuneet toisiinsa, keränneet tuhansien vuosien ajan sedimenttikerroksia, jotka ovat kivettyneet pysyväksi osaksi sitä mitä olemme.
Houkka tuohtuu siitä, kuten houkat aina. Hän saattaa ärähtää seimikuvaelman äärellä, että jos Jeesus ehkä olikin olemassa, ei tämä ainakaan joulupäivänä syntynyt. Ikään kuin mysteeri siihen kaatuisi. Vai uskooko hän ehkä enemmän tarinaan suuresta tuomaripukista, jonka vierailu takaa hyvän vuodentulon?
On kahdenlaisia pölvästejä. Toiset haluavat poistaa tarinankerronnan tykkänään, toiset haluavat palata johonkin tarinan aiempaan versioon. Yhteistä molemmille on se, etteivät he käsitä mitään. Tarinaa ei voi ottaa kiinni ja suitsia. Jos jossain on narratiivinen tyhjiö, tarina imeytyy sinne. Jos jotain tarinan osaa yritetään palauttaa, palautusyritys itsessään lisää uuden kerroksen.
Lumi peittää mustan maan. Seesteisen yötaivaan kimmeltävä tähtitarha heijastuu keskitalven hiljaisuudessa uinuville pelloille kinostuneiden jääkiteiden loputtomuudesta. Luomakunta jatkaa olemistaan.
PS. Tänään kuuntelemme.