Kirjailija Kari Hotakainen tutki sisintään ja huomasi, että hänen on hiukan vaikea päättää, kumpaan suuntaan kallistuisi.
Vihapuhe, johon netissä syyllistyvät molemmat osapuolet, on voimatonta ja löysää. Se on yhtä huteraa kuin käytössä olevien rintamalinjojen nimet: suvakit ja rasistit. Jos suhtaudun myötämielisesti tasa-arvoiseen avioliittolakiin tai maahanmuuttoon, en kutsu itseäni suvaitsevaiseksi. Ja jos pidän eräitä maahanmuuttoon liittyviä asioita ongelmallisina, en julistaudu rasistiksi.
Osapuolia kaikkialla! Vihapuhetta kaikkialla! Olisiko Hotakainen enemmän suvakki vai natsi? Valintoja, valintoja.
Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-verkkojulkaisulle loihtimassaan kolumnissa Kari Hotakainen kertoo, että hän on lukenut tunnin verran ”somesodan osapuolia” ja jäänyt päättämättömyyden limboon. Kumpaa kannattaisi, kumpaa vastustaisi? Entä jos on itse vähän kumpaakin?
Hotakaisen mukaan kumpikin puoli syyllistyy vihapuheeseen. Saattaa olla, että kirjailija sekoittaa viranomaistasolla asti määritellyn vihapuheen yksinkertaisesti ilmaistuna vihaiseen puheeseen. Mutta silti. MOLEMMAT OSAPUOLET.
Valinnan paikka, Hotakainen!
Toisella puolella olisi tarjolla väkivaltaa ja tappouhkauksia, valmiutta istua murhatuomio. Eikä siihen tarvita edes konkreettista syytä. Rajat kiinni -kansanliikkeen kollektiivista puukontuppea ruvetaan rapistelemaan jo siltä pohjalta, että joku näki unen, jossa turvapaikanhakija kajosi hänen koiraansa.
Kyllä, unen.
Näin ajattelee maailman menosta kansallisen dialogin se osapuoli, joka silmää räpäyttämättä uskoo Espanjassa asuvan venäläistaustaisen huume- ja väkivaltarikollisen älyttömimmätkin uutiset suomalaisnaisia raiskaavista jihadistiterroristeista, mutta tunkee sormet korviinsa ja huutaa neekeriä lukiessaan Tino Singhin kertomuksen päälleajoa yrittäneestä rasistisesta pakettiautoilijasta.
Ei sillä, etteivätkö he uskoisi Singhin sankaritarinaa – useat uskovat. Heitä vain harmittaa, kun viisivuotiaasta asti Suomessa asunut tv-juontaja ja toimitusjohtaja jäi henkiin.
Mutta se toinen osapuoli, suvakit. Se vasta onkin kauhea. Siellä on Saku Timonen, joka julmasti ottaa vastaan tappouhkauksia ja solvauksia.
Siellä on Musta Barbaari.
Ja siellä ovat ovat tikkaria tarjoavat ehdottoman väkivallattomat, mutta niin kovin rienaavat Loldiers of Odin, jotka koettavat epäreilusti nauraa kelpo ”Odinturvajoukot” suohon.
Sanotaan, että sodissa ja konflikteissa ensimmäisenä kuolee totuus. Soveltaen voidaan todeta, että vihapuheessa tuupertuu huumori – jos sitä siinä koskaan edes olikaan. Yhden totuuden torvet soivat kovaa ja peittävät alleen kaikki vivahteet.
Hotakaisen tuskan ymmärtää. On täysin mahdotonta erottaa toisistaan näitä osapuolia. Ne ovat toistensa peilikuvat. Ne ovat tasaisesti yhtä väärässä.
Yksi mässäilee sekä omien että naapureidensa tytärten kokemalla seksuaalisella väkivallalla ja toivoo sitä olevan paljon nykyistä enemmän ja kohdennetusti, jotta ”suvakit” oppisivat läksynsä. Toinen taas – silkkaa ilkeyttään, epäilemättä – kieltäytyy väkivallalla uhkailusta ja jopa sen toivottamisesta.
Tänään meistä jokainen on Kari Hotakainen. Olemme keskellä tienristeystä ja tähyilemme vasemmalle ja oikealle. Epätoivo viiltää mieltä. Kumpi tie vie parempaan maailmaan? Vasemmalla vaaditaan perustuslain ja kansainvälisten sopimusten takaamien ihmisoikeuksien kunnioittamista, ihmisten auttamista ja yleistä hyvinvointia. Oikealla vaaditaan muslimien pakkosterilointia, sosiaalietuuksien puolittamista tai lakkauttamista ja loppujenkin pakolaisten karkottamista sekä pakolaisia auttaneiden ihmisten raiskaamista.
Niin epämiellyttäviä valintoja. Kruuna vai klaava. Tekisi mieli vain jäädä keskelle katua nukkumaan. Niin kuin Kari Hotakainen, joka puolueettomana humanistina ei tohdi ottaa kantaa, vaan tuomitsee kummankin ääripään ennen kuin sulkee silmänsä ympärillään murenevalta sivistykseltä. Mikäpä siinä on keskiviivalla loikoillessa. Varmasti aamulla tämä kaikki on vain pahaa unta.
Eikä huolta, tie on turvallinen. Valkoista varakasta miestä kyllä väistää maahanmuuttokriittisempikin autokuski.