Kirjoitin blogissani vähän yli kuukausi sitten näin: ” Ellei Rinteen hallitus selviä haasteistaan (…) kunnialla, painajainen voi tulla vastaan jo aikaisemmin kuin vasta 2023. Jos keskusta katsoo tilanteen otolliseksi itselleen, se ei epäröi kaataa hallitusta – tai ainakin uhata sillä.”
Ensimmäistäkään välikysymystä ei ollut vielä tuolloin jätetty, mutta sittemmin niitä on tehty jo kaksi. Ensimmäinen tosin raukesi pääministeri Rinteen eroon. Jo tuolloin ilmassa leijui Keskustan uhkaus hallituksen kaatamisesta.
Al-Holia ja ulkoministeri Pekka Haavistoa koskeva välikysymys oli myös tähdätty hajottaman hallituksen rivejä keskustan ja muun hallituksen välillä – ja samalla aiheuttamaan ristivetoa keskustan sisällä. Tämä näkyi myös välikysymyksestä käydyssä keskustelussa, jossa keskustalaisten ja muiden hallituspuolueiden edustajien painotukset poikkesivat enemmän ja vähemmän toisistaan. Al-Holin suomalaisäideistä ja heidän lapsistaan on kirjoitettu tarpeeksi. Hallituksen linjaus on ainoa oikea, piste. Ensisijainen huoli koskee luonnollisesti lapsia.
Politiikan näkökulmasta tarkasteltuna linjauksen tekemisen viivästyminen on se seikka, mistä on syytä olla huolissaan. Viimeistään Katri Kulmunin onneton instagrampäivitys kertoi mistä oli kysymys: Keskusta roikkui tässä(kin) asiassa toisella jalallaan oppositiossa.
Ikävä kyllä, tälle asialle ei loppua näy. Jos joku on kuvitellut, että vasemmistopainotteisen hallituksen elämä on helppoa vankasti oikeistoenemmistöisen eduskunnan oloissa, ei kovin paljon ymmärrä politiikasta. Tässä suhteessa puheet oikeisto-vasemmisto-asetelman kuolemasta ovat vähintäänkin ennenaikaisia.
Sanna Marinin hallitusta koettelee moni muukin murhe. Yksi sellainen on demarien ja keskustan surkeat kannatusluvut ja vastaavasti perussuomalaisten ja kokoomuksen kannatuksen kasvu. Puolueissa kuvitellaan herkästi, että tämä edellyttäisi jonkinlaista oman politiikan ”terävöittämistä”. Se taas johtaisi väistämättä hallituksen sisäiseen konfliktiin, vahvistaisi mielikuvaa (nehän ovat tärkeimpiä!) hallituksen toimintakyvyttömyydestä ja aiheuttaisi mahdollisesti hallituksen kaatumisen.
Tilannetta ei ainakaan paranna se, että keskustan eduskuntaryhmässä on ihmisiä, joiden mielestä ylipäätään tähän hallitukseen ei olisi pitänyt mennä ja jotka ovat valmiita närkästymään (tai kärnästymään) heti jos siihen pienintäkin aihetta ilmaantuu. Hallituksen edessä ovat edelleen valtavat sisällölliset haasteet: talous, työllisyys, sote, sosiaaliturvan uudistaminen, verotus. Jokainen näistä asioista on vaikeammin ratkaistavissa kuin 30 lapsen ja kymmenen äidin kohtalo. Epäonnistuminen yhdessäkin näistä ongelmista saattaa kaataa hallituksen.
Samaan aikaan – ja tämä on todella merkittävää – oppositio kokoaa voimiaan. En puhu pelkästään kokoomuksen yhtymisestä perussuomalaisten al-Holia ja Haavistoa koskevaan välikysymykseen. Perussuomalaisten kannatuksen huikea kasvu ja Jussi Halla-Ahon kieltämättä monessa suhteessa taitava toiminta ovat herättäneet yhä useamman kokoomuspoliitikon mielessä kysymyksen: ”Miksipä ei?”
Tuskinpa Petteri Orpo enää toteaisi kokoomuksen ja perussuomalaisten arvopohjien olevan niin etäällä, ettei yhteistyö onnistuisi. Äskettäin kokoomuksen kotiluolassa, Suomalaisella Klubilla pidettiin tilaisuus, jossa esiintyi Jussi Halla-Aho. Läsnäolijat kertovat yleisömenestyksestä, joka oli samaa luokkaa kuin Sauli Niinistön vieraillessa samassa paikassa. Halla-Ahon kerrottiin vastailleen kysymyksiin asiantuntevasti ja asiallisesti ja saaneen tilaisuuden päätteeksi raikuvat aplodit.
Ellei hallitus kykene nopeasti luomaan itselleen pelisääntöjä, jotka koskevat paitsi ministerien toimintaa, myös eduskuntaryhmiä, hallitus ei selviä edessä olevista haasteista. Hallituspuolueiden tulisi yhdessä ymmärtää, että niiden ainoa mahdollisuus on keskittää kaikki voimansa hallitusohjelman toteuttamiseen ja unohtaa irtopisteiden keruu. Koko hallituksen onnistuminen on jokaisen hallituspuolueen onnistumisen edellytys.
Eipä silti, vaikka hallitus onnistuisikin toimimaan pelisääntöjen puitteissa, se saattaa silti kaatua asiakysymyksiin.