Luin eilen tämän köyhyyden nujertavuutta käsittelevän blogauksen metromatkalla. Jäin metrosta ja kotimatkalla ostin pähkinöitä ja kuivahedelmiä kahdellakymmenelläkahdeksalla eurolla (28) tehdäkseni hyvää ja terveellistä granolaa. Ei tuntunut missään.
Siinä tilanteessa, köyhyystekstin lukemisen jälkeen tunsin itseni etuoikeutetuksi. Mietin, että vielä vuosi sitten, kun perheemme eli yhden ihmisen palkalla ja toisen peruspäivärahalla, suhtautumiseni olisi ollut toinen. Olisin ostanut pähkinät, hedelmien sijaan hakenut rusinoita marketista ja miettinyt kotimatkalla, että menipä paljon rahaa. Pieni ahdistus rahan menosta olisi kaihertanut mielen pohjalla. Joitain vuosia aikaisemmin opiskelijana olisin ostanut ehkä yhden paketin halvimpia pähkinöitä. Suurimman osan opiskeluaikaa en olisi kuvitellutkaan ostavani jotain niin kallista. Vaikka ravitsemussuositusten mukaan pähkinöitä ja siemeniä tulisi syödä kourallinen päivässä. Opiskelijana en ostanut myöskään tuoreita hedelmiä ja vihanneksia kuin harvoin. Appelsiinimehu riitti keripukin pitämiseen loitolla, ajattelin.
Onneksi minulla ei silloin ollut lasta. Terveellinen ravinto on nimittäin aivan eri juttu nuorelle, terveelle ja piittaamattomalle opiskelijalle kuin lapsiperheelle. Kun olet vastuussa toisen kasvusta ja terveydestä, pähkinöistä ja hedelmistä tulee ihan uudella tavalla tärkeitä.
Luulen, että tässä onkin yksi tärkeä lapsiperheiden köyhyyttä leimaava piirre: omastaan voi tinkiä, lapselleen jokainen tahtoisi parasta tai edes kelvollista. Köyhyys edellyttää neuvokkuutta. Päivästä ja kuukaudesta toiseen selviäminen vaatii tiukkaa kontrollia ja tarkkaa laskemista, mikä syö voimavaroja.
Puute aiheuttaa huolta ja ahdistusta. Uskon, että lapsen kanssa ahdistus on kahta kauheampaa.
Lapselleen haluaa tarjota samat edellytykset hyvään elämään kuin muutkin. Pitäisi olla terveellistä ruokaa, harrastuksia, yhteisiä lomamatkoja ja teknisiä laitteita. Ja samaan aikaan raha ei riitä edes laskujen maksuun.
Itse olen huomannut, että lapsen saaminen on lisännyt painetta säilyttää nykyinen elintaso ja olla tulematta köyhäksi. Itse voi aina köyhäillä, mutta se, ettei lapselleen pystyisi tarjoamaan tavallista huoletonta lapsuutta, se että hän jäisi ulkopuolelle tai joutuisi kokemaan huonommuutta minun köyhyyteni vuoksi, tuntuu musertavalta.
Sanoivat tilastot mitä tahansa, minun sukupolvelleni köyhyys ja putoaminen kummittelevat nimittäin kokemuksen tasolla jatkuvasti nurkan takana. Meille on toitotettu, että vakituisten työsuhteiden aika on ohi, Eurooppa on ollut taantumassa suuren osan opiskeluaikaamme, tiedämme, ettei nykyään korkeakaan koulutus takaa työpaikkaa. Olemme viettäneet nuoruutemme vuokratöissä ja tehneet hanttihommia nollatuntisopimuksilla.
Kun sitten teemme irrationaalisen päätöksen hankkia lapsia, kaksi peräikkäistä hallitusta leikkaa lapsilisiä. Viime kesänä, kun Sipilän hallitus vyörytti työttömiin, lapsiperheisiin, eläkeläisiin ja opiskelijoihin kohdistuvia leikkauslistojaan, työttömänä vastavalmistuneena valtiotieteiden maisterina uutisten lukeminen ahdisti välillä niin, että jouduin rajoittamaan sosiaalisen median käyttöä ja jättämään median seuraamisen.
No niin, nyt voitte rientää kommentoimaan, että enhän minä korkeakouluopiskelija ollut mikään oikea köyhä. Ja ettei epävarmuuden kokemuksellani ole mitään tekemistä köyhän kokeman epävarmuuden kanssa. En ole oikea ritva tai pertsa ilman verkostoja, valtaa tai toivoa paremmasta. En ollut, mutta se ei ole olennaista. Olennaista on se, miten köyhyys konkreettisesti vaikuttaa ihmisen elämään ja valintoihin ja se, että eriasteista köyhyyttä kohdataan hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa asemissa.
Köyhä voi olla myös korkeasti koulutettu freelancer, jonka tuttavapiiri on ehkä tukevan keskiluokkaista ja jolla on taitoja vaikuttaa yhteiskuntaan. Ylipäätään työtätekevien köyhien määrä on lisääntynyt ja tämä on yhteydessä työn epätyypillistymiseen. Teen työtä asunnottomuuden parissa ja sitä kautta tiedän, että vaikka asunnottomuus on pitkällä aikavälillä vähentynyt, on sen kokijoiden joukko monipuolistunut. Työssäkäyvä asunnoton ei ole enää poikkeus. Yhteiskunnan turvaverkot eivät kanna niitäkään, joita esimerkiksi työtulojen on ennen ajateltu suojaavan.
Tällä tavoin köyhyys on yhteydessä epävarmuuteen. Kuka vain voi pudota. Ja sitä kautta sen politiikan, joka on johtanut köyhyyden ja epävarmuuden lisääntymiseen, pitäisi kiinnostaa meitä kaikkia. Sen sijaan, että suhtaudumme köyhyyteen vallitsevana luonnonlakina, pitäisi kysyä paitsi, mitä asialle on tehtävissä, myös miten tähän on tultu.
Jukka Vuorion oletus, jonka mukaan se, että köyhyys lasketaan suhteessa mediaanituloon, johtaisi siihen, että köyhiä on ja tulee aina olemaan paljon, on täysin väärä. Köyhien määrä on riippuvainen ennen kaikkea tulonjaosta. Yhteiskunnassa, jossa tulot jakautuvat tasaisesti, niitä joiden tulot ovat alle 60 prosenttia mediaanitulosta, on vähän.
Köyhyyttä ei siis poisteta yksin perusturvaa korottamalla, vaan oikeudenmukaisella verotuksella, nostamalla pienimpiä palkkoja, takaamalla riittävästi työtä sitä haluaville sekä uudistamalla sosiaaliturvaa nykytodellisuutta vastaavaksi ja investoimalla julkisiin palveluihin. On tärkeä tiedostaa, että nykyinen köyhyys on tietoisen politiikan seurausta: 1990-luvulla verotusta muutettiin pääomatuloja suosivaksi ja perusturvan ja palveluiden on annettu näivettyä siitä asti.
Köyhyyden torjunta ei ole mitään hyväntekeväisyyttä. Ei erilliskysymys, joka voidaan ratkaista puuttumatta sellaisiin kysymyksiin kuin verotus, tulonjako ja tulonsiirrot. Hyvinvointivaltion rakentamisen niksi oli siinä, että sen rakenteet hyödyttivät suurta enemmistöä. Suurella joukolla ihmisiä oli yhteinen intressi pitää se pystyssä. Tavallisesti sellaiset maat, joissa köyhyyteen on pyritty puuttumaan kohdistamalla palvelut ja politiikka vain eniten tarpeessa oleviin, ovat eriarvoisempia kuin ne, joissa samat palvelut ovat kaikkien käytössä. Tahtoa palveluiden rahoittamiseen löytyy parhaiten silloin, kun ne koskettavat myös itseä.
En usko, että nykyisen köyhyyskeskustelun kautta on saavutettavissa poliittista muutosta. Niin kauan kuin politiikan iso kehys ja kysymys on, leikataanko enemmän vai vähemmän, köyhät jatkavat köyhtymistään. Epäsuosituimmat ja aktiivisesti äänestävään keskiluokkaan kipeimmin osuvat leikkaukset, kuten päiväkotimaksujen nostot, perutaan, mutta politiikan suunta pysyy samana: palvelut rapistuvat, köyhät köyhtyvät ja kaikkien elämä käy epävarmemmaksi.
Leikkauspolitiikka on suuren enemmistön edun vastaista, mutta kipeimmin se koskee köyhimpiin.
—-
Muokattu: Korjattu, että köyhyys lasketaan suhteessa mediaanituloon, ei keskituloon. Aikaisemmin puhuttiin keskitulosta, johon myös Vuorio virheellisesti kolumnissaan viittaa.