Suomi on iloinnut juuri taloustieteen Nobel-palkinnosta kun suomalainen MIT -yliopistossa työskentelevä talousprofessori Bengt Holmström pokkasi palkinnon yhdessä Oliver Hartin kanssa.
Suomalaisten henskeleiden paukuttelu on ollut melkein yhtä kovaa kuin suomalaisen laulaja Saara Aallon toinen sija X Factor laulukisassa.
Vaikka Holmström on suurimman osan työelämästään viettänyt Yhdysvalloissa, on hän kuitenkin osallistunut Suomen talouskeskusteluun ja suomalaisten yritysten toimintaan mm. Evan ja Nokian hallituksissa.
Erityisesti on jäänyt mieleen ennen ITC-kuplan puhkeamista hänen kommenttinsa Hesarissa. Hän ei suinkaan varoitellut syksyllä tapahtuvasta ITC -alan romahduksesta, vaan päinvastoin, lisäsi alan hypeä ja sai alan pörssikurssit taivaisiin.
Holmström väitti (HS 21.2. 2000), että Suomi ja Eurooppa tarvitsevat johtajaoptioita talouden rakennemuutoksen vauhdittamiseksi. Hän peräsi osakkeenomistajan oikeuksien ylivaltaa yritysjohtoon ja työntekijöihin nähden. Yhteiskunnan ja demokratian oikeuksista hän ei puhunut mitään.
Sijoittajien näkemys ja viisaus kuulemma siirtää resurssit parhaiten kasvaville uusille internet- ja tietotekniikka-aloille. Edes yritysjohto, eikä varsinkaan poliittiset päättäjät, kykene siihen.
Holmström totesi: “Markkinan arvo korostuu, kun muutos on suuri. Tulevaisuuden arvioiminen tulee tärkeämmäksi kuin koskaan. Uusien ideoiden arvo ei löydy mistään laskentatoimen tuottamista luvuista vaan osakekursseista.
Markkinoilla ihmiset panevat rahaa likoon. Olivat ne väärässä tai oikeassa, ainakin ne sillä hetkellä siihen oikeasti uskovat. Tämä integriteetti on uskomattoman arvokasta. Markkinoilla ei sahata silmään”.
Tohdin arvostella häntä näistä näkemyksistä kirjoittamalla Yliopisto-lehteen (nro 5) ja Kansan Uutisiin (14.3. 2000) kritisoivan kirjoituksen otsikolla: ”Suuri osa tietotekniikkayrityksistä on täysiä kuplia”. Lähetin sen sähköpostitse myös hänelle Yhdysvaltoihin.
Hämmästyksekseni hän vastasi siihen – vieläpä kohteliain sanakääntein – että meillä kummallakin oikeus erilaisiin mielipiteisiin. Tällaista kohteliaisuutta en ole tottunut saamaan taloustieteilijöiden suunnalta.
Nyt myöhemmin Holmström palkittiin Nobelilla peliteorian ja sopimusteorian kehittämisen parissa tehdystä työstä. Siellä erityisesti palkitsemiseen liittyvistä asioista.
Nokia kutsui hänet hallitukseen (vv. 1999-2012), koska silloinen johto halusi ikään kuin taloustieteellisen siunauksen uusliberalistisille, ylimitoitetuille palkkioilleen, bonuksilleen, optioilleen ja muillekin kannustusjärjestelmilleen.
Ja Holmströmin hallitustyöskentelyn opeilla jälkeä syntyi. Suomi sai heti 11 000 miljonääriä (elettiin markka-aikaa). Palkitsemisjärjestelmillä olisi pitänyt syntyä myös taloudellista tulosta.
Holmströmin hallitustyöskentelyn alussa vuonna 2000 Nokian osakkeen arvo oli 63,5 euroa, hallituskauden lopussa enää 3,9 euroa. Pörssinoteerauksen mukaan Nokian kurssi oli vain 6,1 prosenttia vuonna 2000 vallinneesta huipputasosta.
Holmströmin palkitsemisteoriat eivät sitouttaneet ja piiskanneet Nokian johtoa innovoimaan ja seulomaan parhaita ideoita kannustavasta palkkiojärjestelmästä huolimatta. Nokialle kävi sitten niin kuin kävi.
Nobelpalkintotilaisuuden yhteydessä Holmström haukkui takautuvasti Nokian palkkiojärjestelmät kelvottomiksi ja laittoi sen muiden Nokialla juosseiden konsulttien nimiin. Ollessaan luomassa Nokian ylimitoitettuja palkkiojärjestelmiä, hän ei kuitenkaan lähtenyt ulos Nokian hallituksesta vaikka oli jälkikäteen jälkiviisaasti eri mieltä.
Holmströmin hallituskauden aikana Nokiassa tehtiin muitakin ”kannustavia” taloudellisia ratkaisuja. Toimittaja Pekka Seppänen ja professori Markku Kuisma kirjoittivat kirjan Suomen kaikkien aikojen bisnesmokista, ”kamalista virheistä, joissa on palanut miljardeja”.
Kolmanneksi pahimmaksi mokaksi Suomen taloushistorian ranking-listalla Kuisma ja Seppänen nostivat Nokian omien osakkeiden oston. Suuruutensa aikoina 2000-luvun taitteessa Nokia osti omia osakkeitaan noin 19 miljardilla eurolla ja mitätöi ne välittömästi – siis ”poltti uunikuivaa rahaa”.
Tämä vain siksi, että Nokian pörssikurssi nousisi ja johto saisi vielä muhkeammat palkkiot. Se oli johdon ”innovointia” ja puhelinten ”tuotekehitystä”.
Nyt Nobel-palkinnon juhlahumussa valtamediat ovat tyystin unohtaneet, mitä Holmström tuli sanoneeksi Suomen liittymisestä EU:n rahaunioniin: ”Euro tukee Suomen taloutta samalla tavalla kuin köysi hirtettyä”.
Nyt on suitsutettu Holmströmin täysin evalaisia näkemyksiä (onhan hän tämän propagandalingon hallituksen jäsen)
Hän ei näe Suomelle ulospääsyä talousahdingosta, ellei se laita kilpailukykyään pysyvästi kuntoon. Nopeimmin suunnan parempaan avaisi joustava ja toimintaan kannustava työmarkkinaratkaisu.
Holmströmin mielestä tärkeintä Suomelle olisi vihdoin saada kilpailukykyä kohentava työmarkkinaratkaisu. Hän on hämmästynyt siitä, miten vaikeaa kilpailukykysopimuksen valmistelu on ollut. Työmarkkinoiden joustavuuden ja paikallisen sopimisen lisäämisellä käännettäisiin Suomen suunta.
Näitä Holmströmin EK:n ja Evan suuntaisia uusliberalistisia näkemyksiä ei tarvitse ihmetellä, sillä amerikkalaiset yliopistot ovat suurelta osin yritysten rahoittamia. Yhdysvalloissa oli perinteisesti suhtauduttu varsin varautuneesti siihen, että valtio rahoittaisi yliopistoja kuten Suomessa on tapana.
Kummallisinta tässä taloustieteenalassa on, että arvostettuja Nobelin palkintoja annetaan taloustieteilijöille, jotka ovat ”tutkimuksissaan” päätyneet aivan päinvastaisiin johtopäätöksiin.
Talousprofessorit Robert Lucas ja James Tobin saivat Nobel-palkinnot vaikka olivat eri mieltä pääomamarkkinoiden vapaudesta. Lucas oli Chicagon yliopiston (vrt. ”Chicagon pojat”) professori ja oli täysin vapaitten markkinoitten kannattaja. Tobin puolestaan piti markkinoiden sääntelyä tarpeellisena (Tobinin vero).
Taloustieteen Nobelin jakaa Ruotsin Pankkiyhdistys, ei Nobel-komitea. Palkinnon luoja Alfred Nobel kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, että hänen nimissään annetaan palkinto. Nobel ei varmaankaan halunnut edistää noituutta.
Ruotsin Keskuspankki perusti tämän palkinnon Nobelin taloustieteen palkinnoksi nostaakseen taloustieteen statusta tieteenalan arvostuksen nostamiseksi.
Nobelin jälkeläiset ovat kritisoineet palkintoa julkisesti. Hänen pojanpoikansa Peter Nobel on verrannut Ruotsin keskuspankkia käkeen, joka munii munansa toisten lintujen pesiin. Pankin uskottavuutta on koeteltu monesti palkintoa jaettaessa.
Vuonna 2004 Nobel-palkinto myönnettiin Finn Kydlandille ja Edward Prescottille heidän luotuaan matemaattisen mallin, ”joka todisti”, ettei poliitikkojen pidä missään olosuhteissa puuttua rahapolitiikan harjoittamiseen.
Sama palkinto oli myönnetty jo aiemmin John Maynard Keynesille, joka oli aivan päinvastaista mieltä. Valtion tuli ottaa voimakkaampi ote talouselämästä, järjestää työtä ja tulonsiirtoja köyhille.
Näitä uusliberalistisia taloustieteilijöitä on pilvin pimein. Kirjon toisessa päässä on Nobelin palkinnon vuonna 1971 saanut Simon Kuznets, joka todisteli epätasa-arvoisuuden kuilun väistämättä kapenevan sitä mukaa kuin taloudet kehittyvät ja tulevat monimutkaisemmiksi.
Vaikka Holmström on tehnyt taloudellisia virhearvioita on hän kuitenkin ainoa rehellinen talousprofessori Suomessa. Hän on myöntänyt lähes vuosi sitten, että poliitikot ovat talouden parannuskeinojen kanssa hukassa, koska myös taloustieteilijät ovat täysin taloudesta ”pihalla”. Tämän hän tunnusti Talouselämä-lehden haastattelussa (13/2016), että maailmantaloudessa on piirteitä, joita eivät ymmärrä edes taloustieteilijät tai keskuspankkiirit.
Hänen mukaansa keskuspankit etenevät nollakoroilla kartoittamattomaan maastoon. Keskuspankit pumppaavat rahoitusjärjestelmään lisää rahaa ja korot lasketaan aina vain syvemmälle miinuksen puolelle, jotta talous lähtisi kasvuun eikä deflaatio tekisi pesää. Tätä yritetään erityisesti Euroopassa ja Japanissa.
Tulokset ovat kuitenkin käytännössä ihan toiset kuin teoriassa. Raha ei kierrä, talous ei kasva, investointeja ei tule eikä inflaatio kiihdy. ”Koko rahan kiertämisen mekanismi on rikki”, Holmström totesi.
”Ainahan taloustiede on ollut epävarma selittäessään maailmantalouden syy-suhteita. Nyt hämmennys on poikkeuksellisen suurta”, Holmström tunnustaa.
Holmström on ymmällään nollakorkojen maailmassa. ”Elämme aivan poikkeuksellista aikaa, joka pitää taloustieteilijätkin hämmentyneinä.”
Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Japanissa keskuspankit yrittävät epätoivoisesti kiihdyttää talouskasvua ja torjua deflaatiota. Aseina ovat korko ja lainapapereiden valtavat osto-ohjelmat. Ohjauskorot ovat nyt suurin piirtein nollassa ja monet muut korot miinuksella.
Holmströmistä on hemmetin epämiellyttävää, etteivät edes maailman johtavat keskuspankkiirit tiedä, mitä rahoitusjärjestelmälle on tapahtumassa. ”Eivät edes Janet Yellen ja Mario Draghi tiedä, mitä näistä kokeiluista seuraa.”
Keskuspankkiirien syvä epätietoisuus varmistui Holmströmille San Franciscossa pidetyssä amerikkalaisekonomistien vuosikokouksessa, johon osallistui 15 000 taloustieteilijää.
Pankkiirien ja taloustieteilijöiden puheita kuunnellessa hänestä tuntui kuin ajaisi autolla, josta vaihteet yhtäkkiä katoavat. ”Auton pyörät liikkuvat, mutta et tiedä, mikä on vikana ja milloin jotain ikävää tapahtuu.
Keskuspankit ovat tällaisessa kyydissä, kun ne painavat rahaa. Kukaan ei tiedä, mitä tien päässä on ja onko olemassa jokin rauhallinen tapa tulla takaisin päätielle.”
Ongelma on, ettei raha kierrä. Sijoittajien ja säästäjien rahat menevät pankkiin, joka tallettaa ne edelleen keskuspankkiin. Sinne ne jäävät.
”Yhdysvalloissa Federal Reserven rooli on muuttunut. Fedistä itsestään alkaa tulla pankkiiri, kun yhä useammat markkinaosapuolet voivat tallettaa rahojaan suoraan sinne. Fed ei kuitenkaan halua olla siinä roolissa, koska se ei tiedä, kenen viime kädessä pitäisi saada ne rahat. Koko rahan kierrättämisen mekanismi on rikki”, Holmström ihmettelee.
Hän pitää suurena mysteerinä, että korot ovat nollassa, eivätkä yritykset silti investoi. ”Tilanne on outo. On mahdollista, että korkojen kuuluisi olla miinus kaksi tai miinus kolme tai ehkä miinus neljä prosenttia.
En ole kuitenkaan varma, että miinus neljäkään vetäisi investointeja vauhtiin. Oppineisuudestaan huolimatta Holmströmille ei ole vielä valjennut, että yritykset eivät investoi, jos eivät näe tuotteilleen ja palveluille ostajia eli kulutuskysyntää.
Perusongelma on, että keskuspankkien pitäisi saada ihmisten inflaatio-odotukset muuttumaan, mutta nykyinen rahapolitiikka saattaa vain ruokkia deflaatio-odotuksia”, Holmström jatkaa.
Holmström palaa jälleen nykyiseen epävarmuuteen ja hämmennykseen selittäessään, mikseivät vanhat lainalaisuudet enää päde.
Kyse on myös teknologian murroksesta ja siitä, että digitaalinen vallankumous pakottaa yhden ammatin spesialistit ryhtymään moniosaajiksi. Päätyönsä ohessa ihmiset ovat alkaneet tehdä kaikenlaista itsepalvelubisnestä. Meistä kaikista on tullut jokapaikanhöyliä.
Holmström kiteyttää hyvin nykyisen ”palveluyhteiskunnan”. Hän arvioi käyttävänsä jo neljäsosan valveillaoloajastaan hoitamalla omia ja lähipiirinsä asioita. ”Kasaan Ikean huonekaluja ja odotan puhelimessa pääsyä erilaisiin palveluihin. Ennen pankkivirkailija hoiti raha-asiani. Nyt hoidan itse omat ja äitini pankkiasiat. Teen tätä kaikkea enemmän kuin haluaisin”.
Yhteiskunnallisten murrosten keskellä on myös vaikea tietää, mitä tapahtuu perinteisille ammateille. Arvailujen varaan jää sekin, mikä erilaisista teknologioista syrjäyttää minut, visioi Holmström.
”Kun ei tiedetä, mikä hevonen tulee voittamaan, ei panna rahoja minnekään. Tämä on yksi selitys investointien heikkoudelle. Tai sitten nykyinen investointilama ennustaa, että tulossa on todella suuren luokan kriisi”, pelottelee Holmström.
Negatiiviset korot ovat suuri ongelma kaikille ja erityisesti eläkesäästäjille. Holmströmin mukaan rahoitusjärjestelmän vakaus saattaa horjua, kun eläkesijoittajat etsivät korkeampaa tuottoa. Syntyy kuplia, jotka lopulta aina puhkeavat. Holmströmin silmissä kupla on luonnollinen sijoituskohde, koska kukaan ei tiedä toista paremmin, milloin se puhkeaa.
Ari Ojapelto,
tietokirjailija,
”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua” –kirjan tekijä. Jutun graafit ovat tästä kirjasta.