Suomessa on ryöpsähtänyt viime aikoina kova keskustelu pohjoismaisesta puolustuksesta. Vai voiko oikeasti puhua keskustelusta, sillä soraääniä ei ole juuri kuulunut? Eniten äänessä ovat olleet eri tyylisuuntia edustavat Naton ystävät, jotka ovat lähinnä kilpailleet siitä, kuka pohjoismaista yhteistyötä eniten kannattaa ja millaisin muodoin. Syytä epäilyihin silti olisi – ainakin jos katsoo, että sotilaallisesti liittoumattoman Suomen paikka ei ole yhä syvemmällä Naton taskussa.

Kansan Uutisten Viikkolehdessä oli 18.1. juttuni siitä, kuinka paitsi amerikkalaiset myös Norjan hallitus näkee pohjoismaisen puolustusyhteistyön keinoksi saada Suomi ja Ruotsi lähemmäksi Natoa. Lähteenä ovat Wikileaks-tietovuotosivuston julkaisemat raportit, joita Yhdysvaltojen lähetystöt Pohjoismaissa ovat Washingtoniin lähettäneet. Ohessa hiukan laajennettu versio KU:n jutusta.

Eräänlainen lähtölaukaus Pohjoismaiden tiivistyvälle sotilasyhteistyölle oli Norjan entisen demariulkoministerin Thorvald Stoltenbergin raportti vuodelta 2008. Pohjoismaiden ulkoministereille luovutettu raportti sisälsi 13 kohtaa, joihin kuuluivat muun muassa ehdotukset maiden keskinäisestä solidaarisuusjulistuksesta sekä Islannin ilmavalvonnasta.

Yhdysvaltojen Oslon lähetystö näki Stoltenbergin raportin heti laajemmassa yhteydessä. Maaliskuulle 2008 päivätyn diplomaattiraportin mukaan ”poliitikot Norjassa, Suomessa ja Ruotsissa ovat ottaneet raportin tekosyynä edistääkseen muita agendoja kuten pohjoismaista solidaarisuutta, Nato-jäsenyyttä ja Norjan Nato-siteiden heikentämistä.”

Raportin kautta siis perusteltiin lähentymistä, mutta myös etääntymistä Natosta, maasta riippuen. Amerikkalaisdiplomaatit uskoivat ehdotusten silti edistävän Pohjolan keskinäistä ”koordinaatiota ja osallistumista Nato-operaatioihin.”

Amerikkalaiset viestivät kotimaahansa myös, mitä Norjassa ajatellaan pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä laajemmin.

”Norjan puolustusministeriön johto korostaa raportoinnissaan Natolle ja (Yhdysvaltojen) lähetystön virkailijoille, että Pohjoismaisella puolustusyhteistyöllä (Nordic Defence Cooperation, NDC) on vain myönteisiä vaikutuksia Natoon, sekä kapasiteetin kasvattamisessa että Ruotsin ja Suomen tuomisesta yhä lähemmäksi Natoa”, lokakuulle 2009 päivätty Yhdysvaltojen Oslon lähetystön raportti kertoo.

Samassa paperissa myös ”Norjan ulkoministeriö vakuuttaa, että heidän innostuksensa pohjoismaiseen puolustusyhteistyöhön liittyy pitkälti siihen, että näin autetaan Ruotsia ja Suomea lähemmäksi Natoa.”

Toinen Yhdysvaltojen Oslon lähetystön lokakuulle 2009 päiväämä raportti kertoo keskusteluista Norjan nykyistä edellisen demaripuolustusministerin Espen Barth-Eiden kanssa:

”Barth-Eiden mukaan pohjoismaisen puolustusyhteistyön todennäköinen tulos on, että Ruotsi ja Suomi lähentyvät näin Natoa. Hän kuitenkin toisti sen, että Nato on nyt ja tulevaisuudessa Norjan prioriteetti.”

Puolustusministerin mukaan Naton tärkeimpien tehtävien pitäisi muuten olla ”uusien demokratioiden lujittaminen, Venäjän hallinta ja sotilaallisiin retkikuntiin osallistuminen”.

Norja ei kuitenkaan ollut itsestään selvä tapaus. Amerikkalaisten mukaan demareilla on ollut vaikeuksia etenkin hallituksessa istuvan Sosialistisen Vasemmistopuolueen (Vasemmistoliiton sisarpuolue) Nato-vastaisten asenteiden takia.

Siksi ”Norjan hallituksen johtajat ovat määritelleet pohjoismaisen yhteistyön ideologisesti paremmin sopivaksi ja ovatkin siksi elvyttämässä tätä pitkään lepotilassa ollutta hanketta”.

Ongelma oli sekin, että Norjan Sosialistisella Vasemmistopuolueelle oli kokonaan toiset päämäärät sotilasyhteistyössä kuin muulla hallituksella ja amerikkalaisilla.

”Sosialistisen Vasemmistopuolueen johtajat haluavat avoimesti pohjoismaisen yhteistyön ottavan Nato-yhteistyön paikan tai vähentävän sen merkitystä. Tätä asennetta ei kuitenkaan ole yhdelläkään toisella puolueella tai väestön enemmistöllä”, jenkkidiplomaatit kirjoittivat.

Myös Tukholmasta on raportoitu Atlantin taakse. Amerikkalaiset näkevät, että ruotsalaisille Pohjolan puolustusyhteistyö avaa ennen kaikkea markkinoita maan aseteollisuudelle. Ruotsin intresseissä on edistää Gripen-hävittäjien, Visby-korvettien, sukellusveneiden ja CV90-rynnäkköpanssarien kauppaa.

Toisaalta pohjoismaisella yhteistyöllä voitiin Ruotsissa edistää muitakin hankkeita.

”Kun kysyimme kontakteiltamme, voiko pohjoismainen puolustusyhteistyö tuoda poliittista suojaa epäsuosituille kansainvälisille operaatioille, he sanoivat olevan helpompaa lähettää pohjoismainen pataljoona, kuin pelkästään ruotsalainen.”

Jotkut Ruotsissa haaveilivat myös perille saakka menevästä Nato-yhteistyöstä.
”Jotkut ruotsalaiset turvallisuuspolitiikan suunnittelijat näkevät pohjoismaisen puolustusyhteistyön sotilaallisena tienä Nato-jäsenyyteen – Norjan kanssa tehtävän yhteistyön takaoven kautta. Silti tämä on epätodennäköinen kehityskulku lähitulevaisuudessa”, Wikileaksin julkaisemissa papereissa sanotaan.

Ongelmana pidettiin sitä, että kansalaismielipide on vastaan ja muut hallituspuolueet – kokoomusta lukuun ottamatta – eivät jäsenyyttä kannata.

Yhdysvaltojen Helsingin lähetystön mukaan Suomessa tilanne oli kuitenkin jokseenkin toinen:

”Vaikka on selvää, että jotkut Nato-jäsenyyttä kannattavat poliittiset puolueet käyttävät pohjoismaista puolustusyhteistyötä ajaakseen tätä agendaa, Suomen intressit konseptin suhteen näyttävät keskittyvän enemmän käytännöllisiin näkökohtiin.”

Tanskalaiset taas eivät ole amerikkalaisarvioiden mukaan lainkaan kiinnostuneita pohjoismaisista yhteishankkeista, etenkään Ruotsin kanssa. Tanska tekee mieluummin sotilasyhteistyötä USA:n, Iso-Britannian, Hollannin ja Saksan kanssa.

Silti jenkkidiplomaattien avainjohtopäätös oli myönteinen:

”Kaikki mikä parantaa Pohjoismaiden puolustuskykyä on tervetullutta. Myös siitä on hyötyä, jos pohjoismainen puolustusyhteistyö tuo Ruotsia ja Suomea lähemmäs Natoa pehmentämällä julkista Nato-jäsenyyden vastaista oppositiota ja edelleen integroi Ruotsin ja Suomen asevoimia Nato-standardeihin ja -käytäntöihin.”

Amerikkalaisilla on tietysti omat näkökulmansa siihen, mitä maailmassa tapahtuu eikä sen tarvitse määrätä sitä, mitä päätöksiä Pohjoismassa tehdään. Silti puolustusyhteistyön tämä puoli ei ole ollut mitenkään esillä suomalaisessa keskustelussa. Mikä mahtaa olla syy tähän?