Tänä viikonloppuna Vasemmistoliitto kokoontuu Tampereelle seitsemänteen puoluekokoukseensa. Itse olen ollut paikalla puoluekokouksissa monta kertaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa äänivaltaisena edustajana. Olen myös ehdolla puoluehallitukseen, jonka työn olen oppinut tuntemaan varsin hyvin ensin Kansan Uutisten politiikan toimittajana ja sittemmin puolueen puheenjohtajan avustajana.
Puoluekokouksissa suurimmat intohimot liittyvät yleensä henkilövalintoihin. Näin on varmasti nytkin.
Ehkäpä tärkein valinta liittyy uuteen puoluesihteeriin. Uskon, että paras valinta tähän tehtävään on monipuolisen työkokemuksen ja poliittisten linjausten perusteella Marko Varajärvi. Hänellä on kokemusta eduskuntatyöstä, ammattiyhdistysliikkeestä, puolueen piirijärjestöistä ja vaativista esimiehen tehtävistä Lapin liitossa. Hyvien puoluesihteeriehdokkaiden joukosta juuri Varajärven valinta on se mitä Vasemmistoliitto nyt tarvitsee.
Samalla puoluekokous on kuitenkin aina myös ison poliittisen keskustelun paikka. Tällä kertaa listalla on asiakirja punavihreästä tulevaisuudesta. Lähtökohta on oikea.
Vasemmisto on aina ollut työn, toimeentulon ja ihmisten välisen solidaarisuuden liike. Nämä ovat ne punaiset juuret, jota ilman vasemmistoa ei voi olla. Juurista ovat kasvaneet vihreät lehdet, jotka tarkoittavat, että ihmisen toiminnan ekologisia reunaehtoja ei voi jättää huomiotta. Nämä reunat käyvät koko ajan ahtaammiksi.
Suomessa tarvitaan työtä ja perinteistä teollisuuttakin. Tästä ajatuksesta yksi osoitus oli puolueessa kevään aikana kokoontunut telakkateollisuuden toimintaryhmä, jonka esitysten muotoiluun sain keskeisesti vaikuttaa ryhmän sihteerinä.
Mutta teollisuuden ohella myös ympäristöstä on huolehdittava. On oltava puhdasta ilmaa ja vettä, että voi käydä töissä.
Nykymaailmassa punaiseen ja vihreään liittyy myös vaatimus solidaarisuuden ulottamisesta yhteiskunnan vähemmistöihin, oli kyse sitten maahanmuuttajista, seksuaalivähemmistöistä tai vähemmistökieliä puhuvista. Vasemmiston pitää taistella eturintamassa rasismia, syrjintää ja vihaa vastaan.
Toteuttaakseen tavoitteitaan puolue tarvitsee ohjelmia, myös sellaisia, jotka katsovat vaalikausien yli pidemmälle eteenpäin. Tämä on ollut punavihreän ohjelman ajatus. Yritys on hyvä, mutta jää valitettavasti puolitiehen. Vasemmistolainen puolue ei voi tässä ajassa peruuttaa takaisin utopistiseen sosialismiin.
Ohjelman keskeinen puute on, se sivuuttaa hyvin kevyesti työn ja toimeentulon kysymykset. Ohjelmasta välittyy väkisinkin kuva, jonka mukaan työt on tehty ja nyt on aika keskittyä kiireettömään elämään ja elintason jakamiseen. Monelle suomalaiselle – tai maailman köyhälle – työn ja sen myötä toimeentulon puute on silti edelleen se suurin ongelma, joka pitäisi ratkaista.
Ohjelmassa mainitaan kapitalismi kerran, sosialismia ei kertaakaan. Kapitalismin kritiikin ja läpivalaisun pitäisi kuitenkin olla vasemmistolaisen liikkeen ytimessä. Syvää eriarvoisuutta ja jatkuvia kriisejä tuottavan kapitalismin – rahan vallan – pitää olla vasemmiston keskeinen vastustaja. Siinä taas lähestytään sosialismin ajatuksia.
Yhtäältä ohjelma maalaa laajaa taivaanrantaa, toisaalta se käy kiinni jopa erikoisiin yksityiskohtiin. Yhdessä kohdassa puhutaan varallisuuden globaalista uusjaosta, toisessa vaaditaan, että raideliikenteen solmukohtiin tehdään pysäköintiseisakkeita. Laaja kuva ja yksityiskohdat eivät ole tasapainossa.
Ohjelmaluonnoksesta löytyy myös pari aivan mahdotonta linjausta. Muun muassa julkisista palveluista todetaan, että niiden ”järjestämisestä vastaa julkinen sektori, joka myös tuottaa pääosan palveluista yhteistyössä paikallisten yritysten ja järjestöjen kanssa”.
Tällaisten linjausten jälkeen vasemmistolaisen kunnallispolitiikan tekeminen käy melkoisen vaikeaksi. Nimenomaan Vasemmistoliitto on vastustanut sitä, että julkisia palveluita ulosliputetaan yritysten käsiin.
Toisaalta ohjelmassa todetaan, että julkisiin palveluihin ohjataan niin paljon rahaa kuin tarvitaan. Se on paljon rahaa se. Jos yritykset otetaan vielä mukaan palveluiden järjestämiseen, niiden rahan ahneudella ei ole mitään rajoja.
Voisikin olla parempi, jos punavihreä tulevaisuus – asiakirja palautettaisiin uuteen valmisteluun ja siihen palattaisiin jälleen vaikka syksyn puoluevaltuustossa.