AVOIN YHTEISKUNTA ei ole ihan vielä tavoittanut Venäjää. Suljettuja kremlimäisiä saarekkeita on siellä ja täällä ja NKP-puolue-eliittiä matkivat perilliset pystyttävät raja-aitoja milloin minnekin. Ei enää marxismi-leninismin vaalimiseksi, vaan yhä röyhkeämmin rynnivän ryöstökapitalismin ja sen kaipaamien raaka-aineiden ja uuden imperiumin vyöhykkeiden turvaamiseksi.
Mutta Venäjä on siitä ihmeellinen maa, että sen sokkeloissa tai maan alla elävät ikuiset morlokki-toisinajattelijat eivät pakottamalla, uhkailemalla tai sensuurilla vaikene. Kirjallisuus, taide ja elokuva puhuvat puolestaan. Kulttuuri auttaa näkemään toisenlaisen Venäjän.
Kino Lokakuu helmikuussa 2016
Kino Lokakuu on tätä nykyä paljolti Suomi-Venäjä-Seuran kulttuurisihteeri Merja Jokelan ja elokuvakerho Arkadin Kari Pirhosen luomus. He ovat tehneet tapahtumasta näkyvän ja suositun. Suurin osa tämän vuoden Venäläisen elokuvan IX festivaalin näytöksistä oli Andorran teatterissa lähes loppuunmyytyjä! Myös kapakka kuhisi venäläisen elokuvan ystäviä, tuttuja ja puolituttuja vuosien takaa!
Avajaiselokuva, Stanislav Govoruhinin ”Dovlatov-filmatisointi” KAUNIIN AIKAKAUDEN LOPPU (2015) meni täydelle salille ja menestys jatkui muidenkin uutuusfilmien kohdalla tiistaista sunnuntaihin (16.- 21.2.).
Ne uutuudet, jotka onnistuin katsomaan, olivat keskinkertaista tasoa, mutta silti mielenkiintoisia kurkistuksia tämän päivän naapurimaan elokuvallisiin teemoihin.
Mihail Ugarovin TSEHOVIN VELJEKSET (2013) oli kuin kevytversio Nikita Mihalkovin mainiosta 1970-luvun Tsehov-filmatisoinnista KESKENERÄINEN SÄVELMÄ MEKAANISELLE PIANOLLE. Veljesten rimpuilu isän vaikutuspiirissä on välistä liikuttavaa katseltavaa, mutta kirjailija Anton Tsehovin syvämietteisyys ja lahjakkuus jotenkin päälleliimattua.
Aleksandr Mindadzen (=Vadim Abdrashitovin entinen käsikirjoittaja) ohjaama HYVÄ HANS (2015) valittiin viime vuoden parhaaksi venäläiselokuvaksi. Sen teema on marginaalihistoriaa: venäläisessä lasitehtaassa työskentelevät saksalaiset kohtaavat neuvostotodellisuuden II maailmansodan alla. Aleksandr Proshkinin PARATIISIN LINTUKOTO (2015) säväytti. Proshkin osaa pistää turhautuneet nykyihmiset elämään aikana, jolloin humanismi on katoamassa Venäjältä. Vai onko? Vladimir Hotinenkon PERILLISET (2015) on taas teatraalinen esitys Venäjän ”henkisyydestä” tai sen puutteesta. Se on puettu television keskusteluohjelman muotoon.
Kino Lokakuun tapaus saattoi olla naisohjaaja Ella Manzhejevan LOKIT (2015), ensimmäinen buddhalaisen kalmukkikansan elämästä Kaspianmeren kupeessa kertova tarina vuosikymmeniin. Valitettavasti se jäi näkemättä.
Keskustelua ohjaajien kanssa & Viktor Tsoin uusi tuleminen
Ohjaajat Proshkin ja Hotinenko oli saatu myös paikalle, keskustelemaan yleisön kanssa. He esiintyivät Eilina Gusatinskyn juontamassa tunnin tuokiossa, jonka Toivo Tupin tulkkasi ammattitaidolla. Suuria avauksia tai hätkähdyttäviä paljastuksia keskustelu ei tuottanut, mutta juuri tällaiset diskussiat kuuluvat venäläiseen elokuvakulttuuriin mitä parhaiten.
Muistutin itse yleisöä Aleksandr Proshkinin upeasta Suomen ensi-illasta reilun neljännesvuosisadan takaa: Mihail Gorbatshovin glasnost ja perestroika -ajan hyvinkin realistisesta elokuvasta VUODEN 1953 KYLMÄ KESÄ. Se kertoo Stalinin kuoleman jälkeisestä kesästä, jolloin GULAG-leireistä vapautui satoja tuhansia vankeja – joukossa myös aitoja kriminaaleja, jotka terrorisoivat lähiympäristöään. Sanoisin, että noissa ajoissa kuten Venäjän verisessä 1900-luvunkin historiassa olisi vielä vaikka kuinka paljon realistisia aiheita elokuviksi.
Kino Lokakuu -klubilla sai kuulla lauantain päätteeksi taidokasta musiikkia. Ensin lahjakas Tomi Leppänen tulkitsi mm. Bulat Okudzhavaa – ja sitten pietarilainen FILM -porukka pisti varpaisiin vauhtia hienoilla Viktor Tsoin / KINOn kappaleilla. Kun POSLEDNYI GEROIn ensi tahdit avautuivat, oli vaikea pysyä saappaissaan…
Mutta silti, jotenkin sitä elokuvakulttuurin puolelta jäi kaipaamaan Tarkovskia, Sokurovia, Zvjangitsevia, Panfilovia, Germania, Shukshinia, Klimovia…, mitä niitä nyt onkaan…, vaikka hyvin ymmärrän, että elokuvataiteen historian esittäminen taitaa kuulua nykyisin elokuva-arkistolle ja Orionille. Vai mitä?
Öisinajattelija