Helmikuun 1956 lopulla Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) 20. edustajakokous oli päättymäisillään kun puoluejohtaja Nikita Hrushtshev piti edustajille yllättäen kokousohjelmaan kirjaamattoman puheen. Tasan 60 vuotta sitten pidetty puhe 25. helmikuuta mullisti monen maailmankuvan – ja saattoi olla lähtölaukaus jopa koko Neuvostoliiton vähittäiselle hajoamisprosessille.
Hrushtshevin puhe sisälsi ensimmäiset paljastukset Stalinin terrorista, joskaan ei vielä sen hurjista mittasuhteista. Puhetta ei käsitelty aluksi Pravdassa tai yleensäkään julkisuudessa, mutta luettiin kyllä seuraavina kuukausina ja vuosina ahkerasti myös puolueen jäsenistön keskuudessa. Puhe aloitti näin destalinisaation ja samalla suojasäänä tunnetun vajaan kymmenen vuoden kulttuuriliberalistisen aikakauden Venäjän/Neuvostoliiton historiassa. Miljoonia GULag-leireille tuomittuja syyttömiä poliittisia vankeja vapautettiin ja lopulta myös Stalinin balsamoitu ruumis kannettiin pois Leninin viereltä mauseleumista vuonna 1961.
( Puheen merkityksestä ja välittömistä vaikutuksista kirjoitti 10 vuotta sitten KU-toimittaja Kai Hirvasnoro pätevän artikkelin, joka löytyy täältä:
http://hirvasnoro.blogspot.fi/2006/03/kynnistik-hrustshev-neuvostoliiton.html )
Anna Ahmatova, ajan vanki ja ääni
Stalinin terrorin vuosista saivat aikoinaan kärsiä monet intelligentit, jotka rohkenivat edes varovasti arvostella puolueen toimia, historiatulkintoja, politiikkaa, taloutta tai johtohenkilöitä. Heitä vangittiin, näännytettiin leireillä tai teloitettiin pikaoikeuden päätöksillä, mutta hämmästyttävän monet selvisivät hengissäkin.
Runoilija Anna Ahmatova (1889-1966) oli yksi selviytyjistä. Hän tosin kärsi sensuurista, painostuksesta ja menetti terrorissa kaksi miestään; oma poikakin sai leirituomion. Ahmatovan kuolemasta tulee kuluneeksi 5.maaliskuuta 50 vuotta. Hän onnistui elämään vielä destalinisaation ja suojasään vuosinakin pitkään – kokien myös maineenpalautuksen ja kasvattaen suojasää-ajan uutta runoilijasukupolvea.
Anneli Heliö, Ahmatovasta väitöskirjaa valmisteleva joensuulaistutkija ja taiteilija on suomentanut ja toimittanut Anna Ahmatovan kootut runot vuosilta 1904 – 1966. Kirjokansi kustantamon julkaisema 835-sivuinen mammuttiteos OLEN ÄÄNENNE (2015) on upea kulttuuriteko ja sellaista kulttuurihistoriaa, joka jää elämään.
Ahmatova ylittää ideologiat ja aikakaudet, ei agitoi, mutta kommentoi omintakeisella tyylillään kaukonäköisesti ajan merkkejä ja ilmiöitä. Runot tihkuvat välillä kärsimystä, mutta puolustavat aina ihmisyyttä ja rakkautta. Ahmatova suree muiden mukana, mutta pystyy tulkitsemaan, romahtamatta kokonaan, perheensä kohtalosta huolimatta.
Ahmatovan keskeiset runoelmat kuten Requiem ja Ilman sankaria tai Maan kaikilla teillä löytyvät nyt samoista kansista kuten Rukousnauhan kaltaiset varhaistyötkin. Ahmatova oli nuori nero ja tunnustettu jo1910-luvulla, mutta kuten Leningradin piirityksen aikaiset säkeet kertovat, hän oli myös patriootti. Patriootti, joka sai lähipiirissään kokea julman stalinistisen terrorin. Se ei tehnyt Ahmatovasta katkeraa kyynikkoa, vaan oman aikansa Sapfon, rakkauden ja ihmisyyden ylistäjän. Runot ovat omaelämäkerrallisia ja suoraa pienen ihmisen kärsimysnäytelmää väkivallan pyörteissä ja historian käänteissä.
Heliön suomennoksia on jo kiittäen kommentoitu. Mielestäni hän säilyttää mainiosti niissä riimityksen ja olennaisen rakenteen ja senkin puolen, että Ahmatovan runot on tarkoitettu kuulijalle. Ne ovat sananmukaisesti runoilijan ääni, joka tulee esiin parhaimmillaan ”skandeeraamisen” tai eräänlaisen hartaan lukutuokion kautta.
Tuosta runojen ääneen lukemisen perinteestä Anneli Heliö sanoo itse näin:
”Olen aina ajatellut, että Ahmatovan alkuperäiset runot ovat kuin nuottikirjoitusta, niistä voi suoraan lukea, kuulla ja nähdä rytmin, melodian ja soinnun.”
Öisinajattelija