Joensuulainen matkatoimisto MatkaKarjala järjesti 8-11. syyskuuta (to-su) teemamatkan Pietariin. Mukaan ilmoittautui 30-hengen varsin kulttuuritietoinen porukka Joensuusta ja eri puolilta Pohjois-Karjalaa, osa etelämpääkin Suomea.
Öisinajattelija oli matkanjohtajana, kun tutustuimme ensin Terijoen ja Karjalan kannaksen maisemiin ja sitten suomalaiseen Pietariin, mikä oli varsinainen teema. Kuljettajamme Raimo Lappalainen hoiti osuutensa ammattitaidolla – ja pietarilaisoppaamme Tatjana Pavlova ja Maria olivat suunnitelleet vankan tietopaketin, johon itse lisäilin omia muistoja ja pikaluentoja aiheesta.
Terijoen hiekat
Terijoen kilometrien pituinen hiekkaranta, ”Pohjolan Riviera” on jo sinänsä näkemisen arvoinen, erityisesti kesällä ja auringonlaskun aikana. Myös huvilayhdyskunta, joka oli aikoinaan (ja nytkin) hyvin kansainvälinen tekee paikasta mielenkiintoisen. Toki uusrikkaat venäläiset ovat aidattuine luxus-huviloineen hieman rikkoneet vanhaa idylliä.
Yövyimme ja murkinoimme ”Gelios”-nimisessä 10-kerroksisessa hotellissa, jota voi hyvin suositella muillekin, vaikka pitemmäksikin ajaksi, esim kesälomaviikoksi. Ranta kahviloineen ja dyyneineen sijaitsee alle puolen km säteellä. Siellä kävellessämme pienryhmämme päätti leikillisesti perustaa ”Terijon varjohallituksen nro 2”. Terijoella sattumalta tapaamani tuttu TV-toimittaja Arvo Tuominen oli lämpimästi ajatuksen kannalla…
Venäläisten lomakausi näytti syyskuun alussa vielä jatkuvan. Lapsiperheitä ja väkeä oli hotelleissa runsaasti ja teiden varsilla näkyi lukuisia autoja sekä metsässä liikkuvia ihmisiä. Myös marja- ja sienikauppa kävi vilkkaana. Terijoen maisemat ovatkin oivallista seutua kantarellien, tattien ja rouskujen ystäville.
Suomalainen Pietari
Joukossamme oli muutamia ensikertalaisia, joille teema ”Suomalainen Pietari” oli kenties oudompikin. Perjantaina ja lauantaina teimme laajat kiertoajelut suomalaispaikoilla. Tutustuminen alkoi Suomen aseman läheltä, koska juuri sillä seudulla suomalaisväestöä asusti vähän toista sataa vuotta sitten kaikista eniten. Pietarihan oli tavallaan Helsingin jälkeen jopa Suomen toiseksi väestörikkain ”suomalaiskaupunki”, jossa asui 1800-luvun lopulla jopa 25 000 suomalaista. He työskentelivät usein tehtaissa, mutta edustivat monenlaisia muitakin ammatteja ja yhteiskuntaluokkia (upseereita, kauppiaita, räätäleitä, seppiä, suutareita, kirvesmiehiä, hevosajureita, keittäjiä, kotiapulaisia, siivoojia jne). He harrastivat urheilua, kävivät inkeriläiskirkossa, perustivat työväenyhdistyksiä ja jopa raittiusseuroja. Pitää muistaa myös varhaisemmat ajat ja esim inkeriläisten rooli Pietaria rakennettaessa ja muonitettaessa jo 1700-luvulla.
Teemaan kuuluivat myös sekä Pietarin punaiset että valkoiset suomalaiset, Lokakuun vallankumouksen jälkeiset tapahtumat. Niinpä pistäydyimme myös Marsin kentällä, ikuisen tulen äärellä ja ns. Kuusisen klubin murhattujen uhrien muistolaatalla. Toisaalla ajelimme sitten Smolnan seuduilla ja Spalernaja-ulitsaa pitkin, jota ovat tallanneet niin Mannerheim kuin Lenin. Hetken kuljimme Mannerheimin ja Eino Rahjan sekä Lenininkin jalanjäljillä. Suomalaisista mukana Lokakuun 1917 vallankumoustapahtumissa olivat esimerkiksi kuuluisat Rahjan veljekset (Eino, Jukka ja Jaakko) sekä Lehtimäen veljessarja (Verner, Jalmar ja Kondrad). Erilaisia muistelmia heistä on paljon, mutta ei pätevää historiallista tutkimusta. Monen kohtalo oli traaginen ja julma.
Öisinajattelijan rooliin kuului muistella vähän uudempaa suomalaisasutusta Pietarissa, nimittäin opiskeluaikoja 1970-luvun Leningradissa, jolloin kaupungissa oli satoihin nouseva joukko suomalaisnuoria hakemassa ammattitaitoa eri aloilta. Heistä tuli sitten lääkäreitä, insinöörejä, opettajia, tulkkeja, taiteilijoita, kulttuurityöntekijöitä, suomentajia, sihteereitä, kauppamiehiä ja -naisia, diplomaatteja ja tutkijoita ja monen muun alan ammatti-ihmisiä. Opiskeluaika oli mitä parhainta kansainvälistä kasvatusta. Ennakkoluulot karisivat kun ystäväpiiriin kuului kymmenien eri kansallisuuksien edustajia. Myös kv-avioliitot olivat arkipäivää, toki erilaiset ristiriidatkin, joita ei kuitenkaan yleensä nyrkein ratkaistu.
Joillakin on yhä se harhaluulo, että maassa tuolloin opiskelleet suomalaiset olisivat olleet kaikki etuoikeutettuja puoluekoululaisia. Tosiasiassa Moskovan puoluekoululaiset olivat joukosta pieni vähemmistö, ja esim Leningradissa elettiin opiskelijoina asuntoloissa aivan tavallista venäläisarkea iloineen ja suruineen. Tosin stipendi oli suurempi ja sillä pärjäsi ilman opintolainaa vallan mainiosti! Opiskelijoiden ohella Neuvostoliitossa asusteli 1970-80-luvuilla tilapäisesti tuhansia suomalaisia rakennusalan ammattilaisia, esim Pietarin, Moskovan, Svetogorskin ja Kostamuksen jättityömailla.
Pietari kasvaa joka suuntaan
Pietarin kasvulle ei näy rajoja. Esikaupungeissa ”mikrorajonit” kohoavat yhä korkeammalle ja talot ovat usein 25-kerroksisia. Yhdessä ”kompleksissa” saattaa olla saman verran – tai paljon enemmänkin – asukkaita kuin Lieksan kaupungissa (=12.000). Yksityisautot ovat vallanneet kadut miltei ympärivuorokautisesti ja ruuhkat ovat valtavat joka puolella. Vain lauantaina ja sunnuntaina tai aamuyöstä voi liikkua vähän vapaammin. Jatkuva liikenne aiheuttaa monenlaista ongelmaa: melua, saastetta ja tärinää, mikä rappeuttaa vanhoja idyllisiä keskustan rakennuksia. Puhumattakaan siitä, ettei voi enää rauhassa ”guljaillen” tai pyöräillen nauttia kaupungin arkkitehtuurista. Vielä 1970-80-luvuilla se onnistui vallan mainiosti.
Onneksi Pietarissa on metro, yksi maailman syvimpiä. Sillä sentään pääsee nopeastikin paikasta toiseen – kunhan ei eksy maan alle pahimpaan ruuhka-aikaan. Toisaalta hämmästelen edelleen muuta maanpäällistä kehnoa julkista liikennettä, puolityhjiä raitiovaunuja ja myös pyöräteiden puutetta. Mutta: mihinkäpä ne mahtuisivat kun luxus-autot seisovat jo nyt parkissa jalkakäytävilläkin!
Pietarin hurjin rakennustyömaa sijaitsee Vasilinsaaren nokassa, aivan entisen ”Pribaltiskaja”-hotellin (nyk, hotelli ”Park Inn”) tuntumassa. Vasilinsaari kasvaa konkreettisesti, koska merenrantaa täytetään kivi-hiekka ja maakerroksilla, jotta saataisiin pinta-alaa uusille kerrostaloille. Hiekkaa merenrannan täytteeksi on rahdattu mm Terijoelta, jonka dyynejä on pilattu ja maisemaa raiskattu suruttomasti. Näin ahne ihminen kaivaa omaa hautaansa…
Muuten, aivan erinomainen opus kaupungin suomalaispaikoista on Jarmo Nirosen teos ”Suomalainen Pietari”. Suosittelen. Tekstiä ovat kommentoineet ja korjailleet sellaiset Pietari-tuntijat kuten Jukka Mallinen ja Timo Vihavainen.
Vierailukohteita matkan varrelta
Pietarissa turistirysiä riittää, mutta koko joukolla kävimme niistä vain Iisakin kirkossa, jonne isompikin porukka kerralla mahtuu. Pienempi ja paljon syrjäisempi kohde on Kirovin museo, joka myös oli ohjelmassamme. Se sijaitsee osoitteessa :
Kamennoostrovski Prospekt 26-28 / www.kirovmuseum.ru
Sergei Kirov oli Leningradin suosittu puoluejohtaja 1920-30-luvun vaihteessa ja hänen asuntomuseonsa antaa kattavan kuvan puolue-eliitin elämästä tuona aikana. Kirov joutui 1935 mustasukkaisuusmurhan kohteeksi ja Josif Stalin taisi myhäillä tyytyväisenä Moskovan Kremlissä kun vankka kilpailija pääsi hengestään. Ainakin hän osasi hyödyntää tapahtuman tulevassa terroriaallossa. Kirovin museotalon toisessa siivessä kokoontui 1920-luvulla ns. Kuusisen klubi, mutta sinne ei enää turisteilla ole asiaa. Tilat ovat asuinkäytössä.
Ruokapaikoista voi suositella ehdottomasti georgialaista ”Suliko”-ravintolaa, joka sijaitsee aivan Nevskin tuntumassa, Kazanin kirkon takana. Tarjoilu oli ”gruusialaista” ruokailuperinnettä tuntevalle miltei liiankin ripeää, mutta paikallinen olut, viini ja konjakki laadukasta, ruuasta puhumattakaan: sup hartso, shaslik, ljulja-kebab, hatsapuri jne.
Asustelimme Pietarissa hotelli ”Moskvassa”, uuden Nevski Prospektin päässä, Aleksanteri Nevskin luostarihautausmaan tuntumassa. Luostarin viherkeitaassa ja kirkoissa monet pistäytyivätkin ”guljailemassa”, myös Fjodor Dostojevskin ja Eino Rahjan hautamuistomerkeillä. Omaa erityisohjelmaa osa porukasta oli keksinyt itse: Kulttuurikapakka ”Kulkukoira”, jazz-klubi ja Eremitaasin kulta-aarrekammio. Suosittelin lämpimästi myös avangarde-taiteen keskusta, ”Pushkinskaja 10” Moskovan aseman kupeessa. Sisäänkäynti Ligovski Prospektin puolelta. Paikan erikoisuuksiin kuuluu mm ”John Lennon Temppeli”.
Jostakin syystä meidät majoitettiin Moskva-hotellissa luxus-luokan huoneistoihin, mikä oli tietysti monelle iloinen yllätys. Enpä ole Pietarissa ennen noin prameasti asunutkaan! Matkan hinta- ja laatusuhde tuli taatusti kuitattua.
Tulomatkaan sunnuntaina kuului kiertoajelu Kronstadtin padon yli ja pikatutustuminen Kronstadtin linnoituskaupunkiin sekä kirkkoon. Linnoitussaarten kasvusta, roolista ja Kronstadtin kuuluisasta kapinasta maaliskuussa 1921 kerroimme Tatjana Pavlovan kanssa perustiedot. Tuon kapinan kukistaminenhan aiheutti Suomeen ensimmäisen suuren pakolaisryntäyksen, jolloin Terijoen ympäristöön tuli jäätä pitkin noin 8000 Kronstadtin asukasta ja matruusia. Aiheesta löytyy niin haastatteluihin perustuvaa kirjallisuutta – Erkki Wessman: ”Kronstadtin kapina 1921 ja sen perilliset Suomessa” – kuin Seppo Rustaniuksen ohjaama dokumentifilmikin.
Paluumatkalla poikkesimme Kronstadtin jälkeen vielä Terijokea lähestyessämme Repinin taiteilijakodissa ja Anna Ahmatovan haudalla. Molempia kohteita voi suositella lämpimästi – ja esim kesällä niin Repino kuin Kellomäen / Komarovon hautausmaa ovat idyllisiä paikkoja syventyä Suomen ja Venäjän yhteiseen kulttuurihistoriaan Kannaksella. Viipurissakin riitti näkemistä ja kokemista torin kulmilla sen verran, että kello oli jo reilusti yli kymmenen illalla ennen kuin saavuimme Joensuuhun. Monen matka jatkui siitä vielä Lieksaan, Liperiin ja ties minne.
Jälkikirjoitus
eli ”Tarina siitä,
miten Öisinajattelijasta oli vähällä tulla Kronstadtin ”paperiton pakolainen”:
Jalkauduimme siis sunnuntaina Kronstadtin kirkon aukiolla ja pistäydyimme myös kirkon sisällä ortodoksista jumalanpalvelusta seuraamassa. Sen jälkeen iski armoton vessahätä.
Ajattelin tyydyttää välittömät tarpeeni laskeutumalla kanavarannalle, kävelysillan kannatinpalkin kupeeseen, jonne kukaan ei ainakaan näkisi. Rinne oli jyrkkä ja sateesta liukas: miltei kuperkeikka tuli tehtyä, mutta onneksi ei veteen saakka. Pyyhkäisin enimmät mullat paidasta ja persuksista. Kylkeen koski helvetisti, mutta onnuin bussille, joka jo odotti ja melkein starttasi – ennen kuin huomasin että paitani rintataskusta puuttuu passi. Voihan nenä!
Arvelin passin lentäneen taskusta kuperkeikkani aikana ja kiirehdin minkä jaloista pääsin ”alastulopaikalle”. Siellähän se punainen neuvosto-… eikun europassini loisti ruohikon seassa. Onneksi! Uskoisin että jos aikaa olisi kulunut vähän pitempään, joku olisi sen kenties napannut parempaan talteen ja olisin jäänyt paperittomaksi Kronstadtin pakolaiseksi, jonka olisi pitänyt palata Pietarin konsulaattiin uusia asiakirjoja hommaamaan.
Johan matkanjohtajaa nolotti. Olin nimittäin koko matkan ajan terottanut ryhmämme mieliin, kuinka tärkeää on pitää passista ja lompakosta kiinni…
Öisinajattelija