Joensuun jokasyksyisen kirjallisuustapahtuman aiheena oli viime viikonloppuna (16-18. syyskuuta 2016) RIKOS KIRJALLISUUDESSA ja muissa taiteissa. Ne ”muut taiteet” jäivät vähemmälle, mutta rikoksia tieteen näkökulmasta pohdittiin jo perjantaina 16. syyskuuta yliopistolla, professorien ja tohtorien toimesta (mukana esim. Satu Lidman, Ville Kivimäki, Antu Sorainen ja Taina Kinnunen).
Lauantain, 17. syyskuuta, parhaat puheenvuorot kuultiin Marja-Leena Mikkolalta ja Jukka Kemppiseltä.
Marja-Leena Mikkola vei teeman isojen ja paljolti vaiettujen kysymysten äärelle.
Venäjän historiaa hyvin tunteva kirjailija ja suomentaja on nimittäin kirjottanut jo vuosia sitten erinomaisen teoksen nimeltä ”Menetetty lapsuus”, missä kuvaa suomalaisten pystyttämää keskitysleirielämää Itä-Karjalassa, Petroskoin liepeillä. Siellä oli lapsiakin nääntymässä nälkään – eikä näistä Suomen tekemistä sotarikoksista niin paljon ole puhuttu kirjallisuudessakaan. Jos ajatellaan viime vuosikymmenten ja nykyajan sotarikoksien mittasuhteita, ei niistä kirjoitetut romaanit tai tietokirjatkaan aina saavuta yleisöä. Kouluilla olisi näinä aikoina paljon tekemistä tällä saralla!
Suomalainen rikos ja ruotsalainen kirjallisuus
Jukka Kemppinen puolestaan palautti suomalaisen rikoksen ja erityisesti henkirikoksen oikeisiin mittasuhteisiin. Se kun on Kemppisen mukaan suunnilleen sitä, että ”…kun Arska ottaa tarjotusta pullosta liian pitkän ryypyn, hän saa äkkiä puukosta…”. Kemppinenhän on emeritus-professori ja varatuomari, joka on urallaan nähnyt koko kirjon suomalaista henkirikosta. Se kirjo ei ole laaja ja tapot ja murhat hyvinkin yksioikoisia ja äkkinäisiä: ”Ei niistä mitään aitoa ja monitahoista juonikirjallisuutta rakenneta”. No jaa, entäpä Anneli Auerin tapaus?
Kemppinen on myös suomentaja ja kirjailija itsekin – ja näköjään aivan loistava kirjallisuuden tuntija. Hän vei kuulijat kirjallisuushistorian äärelle, Sofokleen Oidipukseen, Tsehoviin ja Dostojevskiin. Sieltä aito rikoskirjallisuus kumpuaa. No, Tsehovista voisin olla eri mieltäkin…
Mutta entä sitten Ruotsi? Ehkä Strindberg ja Ingmar Bergmankin ovat syyllisiä? Miksi Henning Mankel ja Stieg Larsen muuten olisivat niin kovia nimiä. Miksi siellä etelän Yvstadissa sattuu ja tapahtuu niin paljon? Ehkäpä siksi, että ruotasalainen ”Nordic Noir” kattaa niin laajan siivun yhteiskunnallisuutta, että se varsinainen rikos ei olekaan enää pääosassa? Tämähän näkyy myös televisiosarjoissa. ”Wallander” ja ”Silta” ovat kelpo esimerkkejä taidokkaasta kerronnasta, syvällisistä henkilöhahmoista. Meillä Mattti Yrjänä Joensuun ”Harjunpään” jälkeen ei ole oikein päästy yhtä syvälle päähenkilöön tai yhteiskuntaan.
Tosin Hannu Vuorion kirjoittamat kymmenkunta dekkaria kyllä kannattaa lukea. Niissä Helsingin Kallio ja Käpylä elävät ja tyypit ovat mitä monitahoisimpia ja rosoisimpia stadilaisia. Myös yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus heijastuu entisen 1960-70-lukulaisen ”nuorisoliittolaisen” soljuvissa teksteissä. Vuoriokin oli paikalla Joensuun kirjallisuustapahtumassa, mutta häntä en ehtinyt kuulemaan…
Öisinajattelija