Lauantai-iltapäivänä 8. lokakuuta Lieksassa sattui ja tapahtui. Ensin istuttiin Matti Pulkkisen muistoseuran ROMAANIHENKILÖN KUOLEMA-seminaarissa kirjastossa ja sitten elokuvissa kulttuurikeskuksen Brahe-salissa.
Brahe-saliin oli kokoontunut reilut parikymmentä elokuvan ystävää katsomaan uusia kotimaisia dokumentteja. Kaikkiaan niitä oli viisi:
TERÄSVAARI, ONNELLISET, UNI ON MATKA, TO NIGHTWISH WITH LOVE,
JAZZ REPORT 2. Kyseessä oli Lieksan toinen KOHTAAMISIA-elokuvafestivaali. Vuosi sitten aiheena oli lähinnä rasismi, nyt dokumenteissa liikuttiin laajalla skaalalla.
Onnellisten aika?
Kohtaamisia-festivaalista vastasi Lieksan AsPaKe-hanke ja Kohtaamisia-työryhmä (mm. Laura Putkonen, Heidi Hämäläinen, Sirpa Riikonen ja Tauno Pyykkö). Elokuvatapahtuman avasi Janiv Oskarin ja Terhi Romon yhteistyö TERÄSVAARI (2015). Sen keskushenkilö on kuvaushetkellä 73-vuotias pohjalainen voimanostaja-veteraani Esko Ketola, joka valmistautuu Argentiinan maailmanmestaruuskisoihin. Hän on moninkertainen ikämiesten maailmanmestari, joka ”kyykkää” kevyesti yli 200 kiloa.
Harjoitusohjelma on rankka ja vielä rankempaa on painonpudotus omaan sarjaan paikan päällä Argentiinassa. Ketola on paljolti lähikuvissa, mutta myös valmennustiimi on dokumentissa esillä. Alkupuoli elokuvaa on ehkä turhankin hidasliikkeinen ja toistoa täynnä, mutta taidokas kuvaus ja musiikki tuovat dokumenttiin oman särmänsä. Lopussa katsoja alkaa jännittää voimanostajan mukana: kuinkahan tässä käy?
ONNELLISET (2015) on nuoren elokuvaohjaajan, Ville Hyvösen dokumentti, jossa hän itse ja hänen elokuvallisen sielukas tyttöystävänsä Siiri ovat päähenkilöitä.
Ville tuntee itsensä niin onnelliseksi elämässään, että alkaa kysellä lähiympäristönsä porukoilta ovatko nämäkin onnellisia. Sitten Siiri lähtee opiskelemaan Lontooseen ja Ville jääkin yhtäkkiä tyhjän päälle. Skype auttaa vähän, mutta itku tulee herkästi kun rakas on kaukana, tavoittamattomissa. Ei auta muu kuin myöntää, että onnellisuus on karkaamassa. Miten sen tavoittaisi?
Villen ratkaisu on kääntyä ”onnellisuusvalmentajien” puoleen. Nämä yrittävät kääntää ohjaajan elämänasenteen positiiviseksi esim ruokavalion ja yksinkertaisten elämänohjeiden kautta. Valmennus on kuitenkin melkoista puoskarointia eikä Villen tila miksikään muutu. Toisaalta, tapaamiset vähän jäyhänoloisen isäpapan kanssa antavat muuta ajattelemista – ja aivan selvästi isä-poika-suhde saa uusia syvyyksiä dokumentin loppupuolella. Mielenrauha palautuu kuitenkin vasta sitten kun Siiri keskeyttää opintonsa Lontoossa ja Ville löytää tasapainoa sielunelämälleen buddhalaisuudesta. Palautuuko onnellisuus sitten jatkossa – sitä emme tiedä.
Ville Hyvönen oli itse paikalla Lieksan kulttuurikeskuksessa ja elokuvan jälkeen käytiin vilkasta keskustelua onnellisuudesta. Monet kiittelivät ohjaajaa rohkeudesta pistää itsensä peliin ja alttiiksi myös kriittisille tulkinnoille.
Uinuvan pikkukaupungin syndrooma
Lieksan toinen Kohtaamisia-festivaali ei valitettavasti kerännyt nuorta yleisöä juuri ollenkaan. Vika ei ollut ohjelmistossa eikä tiedottamisessa. Vaskiviikolla itsensä läpilyönnyt Lieksa vain kärsii syksyllä ja talvella armottomasti ”uinuvan pikkukaupungin syndroomasta”. Paikalliset eivät löydä sitä vähäistäkään kulttuuritarjontaa, mikä kaiken lisäksi oli tällä kertaa ILMAISTA! Vain vaskiviikko on poikkeus – mutta valitettavasti yleisöystävällistä vaskitelttaakaan ei pystytetä ensi kesänä, ”säästösyistä”…
Öisinajattelija