Muistelen, että olen jossakin jutussani – tai luennolla – jaotellut elokuvat omapäisesti ja epätieteellisesti kahteen ”luokkaan”:

1. toimintaelokuvat ja 2. älylliset elokuvat.

Pienenä pehmennyksenä lisäsin siihen, että toimintaelokuvakin voi joskus olla ajatuksia antava, älyä ruokkiva. Älyllisen elokuvan määritelmän jätän tässä nyt kuitenkin lukijani harkintaan…

 

Ken Loach: I, DANIEL BLAKE

 

Brittiohjaaja Ken Loach on yhteiskunnallisen ja realistisen elokuvailmaisun mestari. Häntä voisi tietyin varauksin nimittää vaikka ”Englannin Aki Kaurismäeksi” – tai vaikka toisinpän, sillä Loach on reilut parikymmentä vuotta Kaurismäkeä vanhempi, jo yli 80-vuotias.

I, DANIEL BLAKE sai Cannesin Kultaisen Palmun ja se sai myös monet ammatti-arvostelija-kyynikotkin kyynelehtimään, viimeistään loppukohtauksessa. Se onkin uudemman elokuvahistorian parhaita kohtauksia, joka kaikessa lyhykäisyydessäänkin vertautuu melkein Chaplinin Diktaattorin loppujaksoon. Tarkoitan tässä nimenomaan elokuvan inhimillistä sanomaa, sen sisältöä, näyttelijätyötä ja saumatonta pienen ihmisen puolelle asettumista. I, DANIEL BLAKE sisältää myös jotakin samaa perinpohjaista niukan arkielämän ja syrjään sysättyjen marginaalien ymmärrystä ja laitapuolen ihmisten välistä (nykyään jo outoa) solidaarisuutta kuten esimerkiksi 30 vuotta sitten valmistunut Aki Kaurismäen lopullinen läpimurto, VARJOJA PARATIISISSA.

 

Kaiken kukkuraksi I, DANIEL BLAKE on mitä elokuvallisin elokuva, jonka päänäyttelijät – Dave Johns ja Hayley Squires – ovat niin luonnollisen aitoja, että voisi luulla katsovansa aitiopaikalta oikeata elämää englantilaiskaupungin köyhälistökortteleissa.

Siellä sydänkohtauksesta selviävää, lähes kuusikymppistä puuseppää riepotellaan työnvälityksen byrokratian rattaissa siihen saakka kunnes ”Daniel Blake” pimahtaa; siellä rahaton yksinhuoltajaäiti Katie lapsineen päätyy leipäjonoon ja kun sekään ei riitä, pitää yrittää myydä itseään. Inhimillisyyttä ja ymmärrystä tälle kaksikolle löytyy lähinnä vain muilta kaltoin kohdelluilta tai leipäjonon vapaaehtoistyöntekijöiltä!

 

”Ilman itsekunnioitusta ihminen ei ole mitään”.

 

Jussi Virratvuori (Karjalainen 11.11.2016) kirjoitti I, DANIEL BLAKE -elokuvasta kelpo arvion, johon yhdyn täysin sitä mieluusti lopuksi lainaten:

”Ilman itsekunnioitusta ihminen ei ole mitään, toteaa elokuvan päähenkilö Daniel Blake ja katsoo suoraan silmiin työvoimaneuvojaa, joka uhittelee tätä sydänsairauden vuoksi sairaslomalla olevaa ja toimeentuloloukkuun byrokratian vuoksi ajettua 59-vuotiasta puuseppää.
Daniel Blake on koko ikänsä tehnyt ahkerasti töitä, maksanut kuuliaisesti veronsa ja siten ylläpitänyt yhteiskuntaa, kaikkien yhteisiä asioita. Kun hän sitten ensimmäistä kertaa sairastuu vakavasti, hän huomaa olevansakin rasite virkamieskoneistolle ja tilastoille. Se tapa, jolla Danielia kohdellaan työvoimahallinnossa, on hirvittävän taitavaa vallankäyttöä…”

”Hienon elokuvan upeinta antia onkin se, kuinka realistisesti siinä kuvataan sitä tukiverkostoa, jota kansalaiset ja vapaaehtoiset avustusjärjestöt pitävät yllä. Leipäjonoon ja ruokapankkiin sijoittuva kohtaus on suurenmoista katsottavaa ihmisyyden ja yhteisvastuullisuuden näkökulmasta. Leipäjonossa ei ole tulosvastuuta eikä siellä jaeta optioita, vaan ruokaa. Siksi siellä on muualta yhteiskunnasta kadonnutta yhteenkuuluvuutta ja kunnioitusta kanssaihmisiä kohtaan…”

 

”I, Daniel Blake kertoo siitä todellisuudesta, jota suomalaiseenkin yhteiskuntaan ollaan rahavallan ja ahneuden voimin luomassa. Valkokankaalta näkyy huomisen Suomi, jossa kansalaisten peruspalvelut ja perusturva on yhtiöitetty kansainvälisen talouden käsiin. Ne joilla jo kaikki on, ottavat itselleen loputkin täysin välinpitämättöminä niistä, joilla ei juuri enää mitään muuta ole kuin nöyryytys ja pudotuspeli.” (Jussi Virratvuori)

Öisinajattelija