Keskiviikkona 9.11. Suomessakin muisteltiin jälleen Kristalliyötä – tuota väkivallan, murhien ja sirpaleiden täyttämää kauhun yötä Saksassa 1938. Kristalliyöhän oli lopullinen lähtölaukaus jo aikaisemmin 1930-luvulla alkaneille juutalaisvainoille.

 

Joensuussa marssittiin keskiviikkona näkyvästi kynttiläkulkueessa. Vasemmiston Alia Dannenberg piti pienen puheen torin kulmalla, josta reilun sadan hengen marssi suuntasi pakkasviimassa Ilosaaren sillan yli kulttuurikahvila Laituriin.
Edo Penningsin harras viulu aloitti illanvieton, jossa pohdittiin pakolaisasiaa mm. Kreikassa työskennelleen vapaaehtoisen ja paperittomienkin näkökulmasta. Myös SPR:n rooli puhutti yleisöä: voisiko järjestö tehdä nykyistä enemmän, auttaa konkreettisesti hätääkärsiviä ja maasta karkotettuja. Entä ne, joilla on ylimääräistä pinta-alaa asunnossaan, miten he voisivat majoittaa pakolaisia…

 

 

Sodan murtamat mielet

 

Vuoden 1938 Kristalliyöstä ei ollut pitkä matka II maailmansodan alkuun. Katastrofista varoittivat monet tahot, mutta ilman tulosta. Sodan jälkeen syntyivät sitten silotellut sankaritarinat, valheelliset fiktioelokuvat, jotka ovat kaukana todellisuudesta.

Olen nähnyt tänä vuonna kaksi valtavirrasta poikkeavaa ”sotaelokuvaa”.

 

Ari Matikaisen ohjaus, dokumenttielokuva Sota ja mielenrauha (2016) taustoittaa suomalaismiesten sotakokemusten kautta tavallaan myös tämän hetken pakolaisongelmaa. Se sai alkuvuodesta paljon julkisuutta, mutta unohdettiin saman tien. Kantavia teemoja ovat sodan rujo arki, miesten kokemukset ja julmuuksien näkemisen psyykkiset vaikutukset. Ne tulevat aivan kuin ohimennen ilmi tavallisten rintamamiesten kirjeissä ja haastatteluissa. Jotakin samaa tunnelmaa Sodasta ja mielenrauhasta voi löytää kuin John Hustonin kuulusta Let There Be Light -dokumentista (1946).

 

Tiistaina 8.11. Joensuun Tapiossa esitettiin täydelle salille dokumenttielokuva Sodan murtamat (2016). Timo Korhosen ohjaus kertoo kuten Sota ja mielenrauhakin siitä kuinka rintamalla monen mieli järkkyi ja sota jatkui kotipiirissä jopa vuosikymmeniä. Monen sodan aikana tai heti sen jälkeen syntyneen lapsuus järkkyi sitten samassa suhteessa sodasta palanneen isän mielenterveysongelmien kanssa: sai pelätä juoputtelua, väkivaltaa, yöllisiä kohtauksia ja huutoja, vainoharhoja. Korhonen kertoi näytöksessä saaneensa idean Ville Kivimäen Tieto-Finlandian voittaneesta teoksesta Murtuneet mielet. Hän haastatteli sitten 55 ”sotalasta” ja valitsi näistä kahdeksan kertomaan lapsuustarinansa elokuvaansa.

 

Sodan murtamat oli rankka katselukokokemus. Sen jälkeen teatterisalissa käytiin pitkä ja vakava keskustelu aiheesta, myös siitä häpeästä, jota mielisairaaloihin joutuneet sotilaat myöhemmin kokivat. Monella puheenvuoron pyytäjällä oli lapsuudestaan samanlaisia kokemuksia kuin elokuvan haastateltavilla.

Suomen itsenäisyyspäivää juhlitaan jatkuvasti ”talvisodan hengessä” Tuntemattoman sotilaan kautta. Voisi ajatella, että tässä maailmantilanteessa olisi kenties aika tuoda sodan mielettömyys esiin 6.12. vaikkapa yllämainittujen kaltaisten dokumenttien televisioesityksillä. Eikä olisi pahitteeksi vaikka ne kiertäisivät kouluja koko juhlavuoden 2017.

Öisinajattelija