Setäni Pentti katosi Kannaksella
Katsoin juuri toistamiseen Ari Matikaisen upean dokumentin SOTA JA MIELENRAUHA (2016) Olen siitä kirjoittanut aikaisemminkin, mutta palaan vielä nyt. Ari Matikaisen tässä, ja muissakin dokumenteissa, elokuvallisuus on niin hienosti läsnä, että niitä voisi nimittää fiktioiksi, ainakin fiktiivisiksi dokkareiksi.
Arilla on nimittäin uskomattoman hienovireinen ote niihin kuviin, dokkaripätkiin, joita käyttää: ne elävät eivätkä ole pelkkää kuvitusta, vaan elävöittävää kertomusta. Oikeastaan, en voisi edes nimittää Arin tekemiä dokkareita dokkareiksi. Ne ovat siinä välimaastossa, jossa liikkuu esim Aleksander Sokurov, tuo maailmaankuulu ja palkittu venäläisohjaaja, jota arvostan kuten Ariakin.
Setäni Pentti katosi Kannaksella
Setäni Pentti katosi Kannaksella, Tali-Ihantalassa. Hänestä ei jäänyt kranaattikeskityksen jäljiltä mitään. En ole etsinyt luita eikä isänikään, koska minusta se on turhaa. Turhaa ovat kaikki sodat! Oma etunimeni on kuitenkin #” sieltä jostakin”.
Isäni, Onni Daavid Straniuksen sota päättyi Petroskoin / Äänislinnan Solomannin lentokentälle. Hän ja pari lentomekaanikkoa päättivät karata Ruotsiin, pontikka-aterian siivittäminä. Humalatila oli ilmeisesti sen verran rankka, että mieskolmikko sai koneen nousuun vain vaivoin – se törmäsi kuusen latvoihin ja putosi. Kaikki selvisivät hengissä. Tyhmiä kun olivat, tunnustivat tekosensa. Seurauksena kaikki tuomittiin kuolemaan, mikä tuomio muutettiin ”8 kk kuritushuonetta”. Näin lukee isäni sotilaspassissa.
Olen ylpeä isäni sotaseikkailuista. Hän ei niistä paljon puhunut. Yksi kertomus jäi mieleen. Pikkupoikana kysyin nimittäin: ”Montako ryssää ammuit”? Siihen isä vastasi että onneksi en joutunut ampumaan ketään: ”Asemasodassa ammuimme aina ilmaan kun käsky kävi”.
Monenlaista sotaa siis oli, vaikka siitä ei paljon puhuta… Onneksi on sellaisia ohjaajia kuten Ari Matikainen, jotka kertovat toisenlaisia tarinoita.
Öisinajattelija