Suomessa juhlitaan jatkuvasti itsenäisyyspäivää Tuntemattoman sotilaan ja II maailmansodan varjossa. Seurauksena siitä muutamat ulkomaalaiset ystäväni ovat ihmeissään kyselleet: ”Minä vuonna Suomi oikein itsenäistyi? Oliko se 1945?” Olen yrittänyt selittää asiat parhain päin, mutta näissä 6.12. juhlissa on jostakin syystä aina läsnä ihmeellinen sotaisuus tai jäykkä pönöttäminen linnan loputtomassa tungoksessa. Kaikki tuntemani ulkomaalaiset, itsenäisten valtioiden kansalaiset juhlivat itsenäisyyttään katutasolla, riemuiten ja iloisemmissa tunnelmissa.
Suomihan ei itsenäistynyt sotimalla, vaan paljolti Venäjän Lokakuun 1917 vanavedessä ja sen ansiosta. Länsimaatkin asettivat itsenäisyytemme tunnustamisen ehdoksi sen, että vallankumouksellinen Venäjä julistuksemme ensin hyväksyisi. On hyvä muistaa, että Venäjän tsaari Nikolai II ei todellakaan olisi allekirjoittanut Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä jos olisi vallassa pysynyt – ei myöskään väliaikaishallitsija Kerenski.
Jos haluaa pohtia II maailmansodan seurauksia muutenkin kuin uutta Tuntematonta odotellessa, kannattaa katsoa myös erilaisia sotaelokuvia. Elokuvahan on verraton mielipidevaikuttaja.
Onneksi viime vuosina sotaa on ryhdytty käsittelemään myös arjen kärsimysten tasolla, eri näkökulmista. Ari Matikaisen ohjaama dokumenttielokuva Sota ja mielenrauha (2016) esitetään 6.12. Kannattaa katsoa, sillä se taustoittaa suomalaismiesten sotakokemusten kautta tavallaan tämän hetken pakolaisongelmaa. Järkkyneet mielet maahanmuuttajien keskuudessa johtuvat usein juuri sodista tai väkivaltaisista etnisistä vainoista. Erityisesti lapset ja henkisiä ja fyysisiä vammoja saaneet tarvitsevat paljon muutakin apua kuin vain kieli- tai kotouttamiskoulutusta.
Toinen erilainen sotadokumentti, Timo Korhosen ohjaus Sodan murtamat (2016) kertoo myös siitä kuinka sota jatkui kotipiirissä jopa vuosikymmeniä. Monen sodan aikana tai heti sen jälkeen syntyneen lapsuus järkkyi samassa suhteessa sodasta palanneen isän mielenterveysongelmien kanssa: sai pelätä yöllisiä kohtauksia ja huutoja, painajaisia, vainoharhoja, juopotteluja.
Voisi ajatella, että tässä maailmantilanteessa olisi kenties aika unohtaa ”sankaritarinat” ja vanhat sotaelokuvien kliseet ja korostaa 6.12. kansamme rauhanomaisia, sosiaalisiakin saavutuksia – ja aivan tavallisen ihmisen näkökulmia ja elämänmenoa itsenäisessä Suomessa. Mahtaisiko jo ensi vuonna 100-vuotiaalla Suomella olla muunkinlaista kattausta juhliinsa kuin ikivanhat tai uudet sotaelokuvat?
Vai lyödäänkö juhlavuonna 2017 se viimeinen naula hyvinvointivaltion arkkuun?
Öisinajattelija