Hauta, rauha ja rakkaus
Tämä blogi sai alkunsa mielipide-kirjoituksesta. Joensuulaiskirjailija ja UKRi-yhdistyksen aktivisti Vuokko Juurisoja kirjoitti Karjalaisen mielipide-sivulla (4.1.) koskettavasti hautarauhasta – siitä että omaisen hautakivi murskattiin ja hauta otettiin uusiokäyttöön eikä siitä edes tiedotettu hänelle.
En kuulu kirkkoon ja toivon itselleni polttohautauksen. Silti minusta kuolleita muistetaan tasan tarkkaan niin kauan kuin haudoilla käydään ja niitä hoidetaan eikä seurakunnilla pitäisi olla minkään valtakunnan, edes taivaan valtakunnan, kiirettä ottaa hautapaikkoja uusiokäyttöön.
Satavuotias Suomi kyllä pystyy kunnioittamaan vainajiaan; pieni hautapaikka ei ole keneltäkään pois. Ja kun Suomen luterilainen kirkko ei ole ihan köyhä yhteisö, sillä pitäisi olla sen verran kärsivällisyyttä ja varallisuutta että vainajien muistoa kunnioitettaisiin niin kauan kuin joku muistaa.
PERTTI-veljeni viimeinen tahto
”Haudatkaa minut tuohon perunapeltoon, nenä näkyviin, jotta helpompi hengittää…”
Noin kirjoitti veljeni Pertti Antero Stranius (1954-1974), viikkoa ennen kuolemaansa. Hänen piti lähteä varhain, lihasrappeutuma vei penkkiurheilua innokkaasti harrastavan veljeni jo parikymppisenä. Ne olivat ensimmäiset hautajaiset, joissa itkin. Itkin myös sitä, että hautaaminen kotipeltoon ei ollut mahdollista.
Veljeni, isäni ja äitini on haudattu Pohjanmaalle, Kannuksen hautausmaalle. Äitini toivomuksesta haudoilla on kolme puuristiä, jotka aion uusia ensi kesänä. Käyn haudalla harvakseltaan, mutta ystäväni näköjään vievät sinne kukkia ja muistavat vanhempiani. Naapurit arvostivat heitä. Myös jo lahoamistilassa olevat ristit ovat pystyssä.
Äitini toivomus oli: ”Laita haudallemme puuristit, maailma painoi meitä köyhiä ja kurjia sen verran etten halua kivipaasia haudalleni”.
Tätä toivetta olen noudattanut ja kunnioittanut.
Öisinajattelija