Olen elämässäni kokenut ja nähnyt sekä absoluuttista että suhteellista köyhyyttä. Maalla ja kaupungissa. Suomessa ja ulkomailla. Olin rutiköyhän perheen lapsi 1950-luvulla ja sittemmin köyhän perheen huoltaja, esimerkiksi 1980-luvulla. Jouduin murrosikäisen lapseni kanssa muutamaksi kuukaudeksi myös asunnottomaksi 1988, jolloin toimin yhdistyksessä nimeltä Vva ry Helsingissä (Vva= Vailla vakinaista asuntoa).
Verrattuna 1950-lukuun, 2010-luvun köyhyys on Suomessa suhteellista – ja melkein näkymätöntä verrattuna moneen muuhun maahan. Tuo tosiasia ei kuitenkaan tee tämän päivän asunnottomuudesta tai köyhyydestä meillä yhtään hohdokkaampaa eikä sekään lohduta, että pääkaupungin kerjäläiset ovat ulkomaalaisia.
Uhka demokratialle
Kaupungin ja maaseudun köyhyys on erilaista. Sitä ei aina huomaa, koska köyhyys on maalla piilossa kun taas leipäjonot tai Hurstin soppakeittiöt näkyvät Helsingin katukuvassa. Tulin ajatelleeksi asiaa luettuani KU Viikkolehdestä Kristiina Koivusen kirjoittaman haastattelujutun otsikolla ”Köyhyys on uhka Suomen demokratialle” (KU 13.1.2017). Sen aiheena on Anna-Maria Isolan ja Esa Suomisen kirjoittama raportti ”Suomalainen köyhyys” (Into & TSL 2016).
Köyhyys on uhka demokratialle siksi, että se supistaa kansalaisten tasavertaisia oikeuksia, toimintamahdollisuuksia ja harrastuksia. Se syö perhesuhteita sisältäpäin, erottaa lapset kavereistaan, eristää yksinäisen vanhuksen ja pakottaa elämään päivän kerrallaan. Luokkaerot näkyvät jo lastentarhoissa ja alaluokilla. Köyhyys ja työttömyys tuntuvat yhä useammin ”periytyvän”. Köyhillä ja vaurailla alueilla käydään eri kouluja; köyhien ja rikkaiden sukujen lapset erkaantuvat toisistaan jo lähtökuopissa. He eivät kohtaa koulutiellä eivätkä harrastuksissa. Yhä vähemmän myös aikuiset ymmärtävät toisiaan. Myös elämän mallit ja arkipäivä ovat erilaiset, arvomaailmasta puhumattakaan. Tähän on tultu – ja tästä näköjään jatketaan kohti uutta luokkayhteiskuntaa!
Maalla on mukavaa
Olen elänyt elämästäni yhteensä noin 25 vuotta maalla tai pienessä maaseutukaupungissa. Lieksan vuodet 2012-2016 olivat hyvin opettavaiset.
Lieksa on monessa mielessä virkeä kulttuurikaupunki, jossa on erinomainen kirjasto, kulttuurikeskus elokuvateattereineen ja nuorisotaloineen, peruskoulu ja lukio, musiikkiopisto, ammattiopisto, maailmankuulut Vaskiviikot, kirjallisuuspiirit ja Brahean Kriivarit, Lieksan tukipiste, uimahalli, urheilukenttä ja -talo, toimiva terveyskeskus, pari kuntosalia, ilmainen tenniskenttä ja frisbee-puisto, jopa koneellisesti aurattava hiihtolatu, pari ravintolaa ja kahvilaa, korkeatasoinen karaokekerho, laadukas paikallislehti, postipiste, yksi hotelli ja yksi ”majatalo” (=Kulmatalo), monta tavararöykkiöitä pursuavaa kirpputoria. Kaikki keskellä kylää. Jokimaisema Kaarisiltoineen on huikaisevan kaunis. Luonto, uimarannat, marja- ja sienimaastot ja kalavedet ovat käden ulottuvilla. Eivätkä sudetkaan ole vielä käyneet lasten kimppuun!
Viihdyin Lieksassa hyvin, paitsi kaamosaikaan. Sain nopeasti uusia ystäviä. Samalla tuli pantua merkille monta maaseudun periferialle tyypillistä ilmiötä. Viiden vuoden aikana lopetettiin useampi ala-aste ”syrjäkyliltä”. Myös keskustan kirjakauppa ja moni muu putiikki ja pikkuliike sulki ovensa jopa ydinkeskustassa, Pielisentiellä. Kela- ja vakuutusasioita pystyy hoitamaan enää vain tiettyinä päivinä ja kellonaikoina. Kaikki tämä ”köyhdyttää” ympäristöä ja vähentää lieksalaisten toimintamahdollisuuksia. Siitä huolimatta, että Lieksassa on halpoja vapaita vuokra-asuntoja ja omakotitalon voi ostaa jopa 30 000 – 50 000 eurolla. Niitäkin on tyhjinä kymmeniä: Lieksa eläköityy. Väkiluku vähenee hurjaa vauhtia ja tällä hetkellä lieksalaisia on enää noin 11 500. Uusia asukkaita on hankittu maahanmuuttaja-pakolaisista kiitettävästi ja muutama sata ulkomaalaista tekee Lieksasta mukavan kansainvälisen paikan. Ihan kaikki lieksalaiset eivät tätä sulata, mutta suurin osa on jo tottunut värikkyyteen.
Köyhyys ja sen mittarit
Lieksassa on tällä hetkellä neljä suurta elintarvike- yms. sekatavarakauppaa: Ne kaksi perusmarkettia ja sitten Tokmanni ja Lidl. Niissä asioivat voidaan jakaa kahteen ryhmään. Työttömät ja köyhät eläkeläiset vs. muut eli työssäkäyvät. Arvaatte varmaan ne liikkeet, joissa köyhä tai työtön pääasiassa asioi? Parkkipaikkoja tarkkailemalla ei aina voi auton merkistä tai kunnosta päätellä, onko kuljettaja köyhä vai rikas. Auto pitää olla! Mieluusti uusi. Autolla tehdään Lieksassa vajaan kilometrinkin kauppamatka. Bensa-asemia on muistaakseni ainakin viisi. Pyöräilijöitä sen sijaan on hämmästyttävän vähän!
Toisaalta maaseudun tyhjeneminen, bussi- ja erityisesti raideliikenteen vähentäminen tai kokonaan lopettaminen lisää köyhyyttä – ja köyhän tarvetta hommata edes jonkunlainen kulkupeli. Jos on köyhä ja työssäkäyvä ja asuu syrjäkylillä, auto on suorastaan pakollinen hankinta! Vaikka velaksi! Joukkoliikennettä ei juurikaan ole syrjäkylien ja keskustan välillä. Tilausajoja eli kimppakyytejä kauppoihin sentään järjestetään niin vanhuksille kuin invalideille. Muuttoliikettä on kahdenlaista: vanhukset pakotetaan syrjäkyliltä keskustaan, nuoret lähtevät Lieksasta Joensuuhun tai ”etelään”. Työ tai opinnot kutsuvat… eikä siltä tieltä ole paluuta muuten kuin loma-aikana.
Köyhyys ei maalla haise, ei näy pultsariporukoina tai häirikköjengeinä, mutta se kyllä tuntuu niin ostovoiman vähenemisenä, työttömien määrän kasvuna kuin autioina katuina ja kahviloina. Lieksan Pankakosken tehdasyhteisö on koko ajan kutistuva, jo osin mennyttä historiaa. Pienteollisuutta kaupungissa vielä piisaa, tulee ja menee… . Osa asukkaista jaksaa yrittää ja uskoa huomiseen siinä missä uusi energinen kaupunginjohtajakin.
Niukkuuden ylistys
Olen keskustellut tai oikeammin väitellyt Helsingissä asuvan vanhimman poikani kanssa siitä, miten ”ekologisesti” tai tuhlailevasti lieksalaiset elävät. Ainakin joillakin mittareilla omakotitalot ovat suursyöppöjä energian tuhlaajia kuten autoilevat kansalaisetkin. Toisaalta, kun olet köyhä, eläkeläinen, opiskelija tai työtön, kulutat yleensä paljon vähemmän muuta kerskatavaraa, muotivaatteita, etelän lomamatkoja, hiihtolomia, eliittiharrastuksia kuin keskiluokkainen työläinen tai ylempi toimihenkilö.
Jotkut lieksalaiset köyhätkin rakentavat näin, hyvin tietoisesti, ekologista elämäntapaa – vähentäen menoja (pakon edessä), etsien ilmaisia kulttuuri- ja liikuntaharrastuksia. Niitä onneksi Lieksastakin löytyy – ja ellei löydy, monet ”tekevät sen itse” ryhtyen vapaaehtoistyöhön, järjestäen tapahtumia tai toimien kuka minkäkinlaisessa ympäristössä, kerhossa, urheiluseurassa tai ulkomaalaisavussa. Myös kansalaisopiston kurssit voivat houkuttaa enemmän kuin kaljanjuonti. Puoluetoiminta on Lieksassa kuten muuallakin Suomessa vain näennäistä, hetkittäistä – liittyen vaaleihin.
Mutta summa summarum: köyhän tai työttömän niukka elämäntapa saattaa ollakin tulevaisuuden ekologiaa, laadullisesti perin ”rikas” kokemus. Siihen voi liittyä myös uusia sosiaalisia verkostoja, ahaa-elämyksiä, innoittavia ihmissuhteita, jolloin ainainen rahanpuute jää ajatuksissa taka-alalle. Ei tosin silloin kun puute on niin konkrettinen ettei eläke tai peruspäiväraha riitä edes välttämättömiin lääkkeisiin, monipuoliseen ruokaan, saati joululahjoihin lastenlapsille…
Öisinajattelija