Kulttuuriväki ja kirjailijat ovat harvemmin tapailleet kollegojaan Pietarissa viime vuosina, joten sallittakoon tämä pitkähkö matkakertomus syyskuun loppupuolen 2018 reissusta…
Venäjä on ollut mediassa ja otsikoissa syksyn myötä lähinnä negatiivisissa asioissa. Siinä ei ole sinänsä uutta, vaan syytäkin löytyy, mutta pitäisi silti muistaa, että poliitikkojen/valtiomiesten, talous- ja sotilasjohtajien, oligarkkien ja nationalistien vallan- ja kielenkäyttö ei ole naapurisuhteissa kaikki kaikessa. Kulttuuriväki tietää hyvin, miten tärkeää ja järkevää on ruohojuuritason yhteistyö. Se tajutaan joskus myös kansan parissa täällä rajan pinnassa, susirajalla.
MatkaKarjalan ja VeNeOy:n voimanponnistus
VeNeOy (=Venäjällä ja Neuvostoliitossa opiskelleiden yhdistys) piti vuosi sitten Helsingissä ison kokouksen teemalla “Suomi ja Lokakuu 100 vuotta”. Asiayhteyttä ei voi kieltää, koska itsenäistymiskehityksemme on tiukasti kiinni ns. Lokakuun vallankumouksen kehitysvaiheissa. Kokouksesta lähti liikkeelle idea tehdä vierailumatka nykyisen Pietarin entisiin opinahjoihin ja muihin kulttuurikohteisiin. Mukaan päätettiin kutsua muutakin porukkaa kuin VeNeOy:n jengiä.
Hotelli- ja kuljetusasiat hoituivat joensuulaisen MatkaKarjalan / Maili Mikkosen johdolla ja ohjelmasuunnittelu pääosin VeNeOyn sihteerin Jukka Kimin ja jäsenten Päivi Nenosen ja allekirjoittaneen avustuksella. Aluksi intoa riitti niin paljon, että bussi alkoi täyttyä, mutta kesällä ja syksymmällä monet peruuttivatkin yllättäen matkansa. Lopputuloksena bussimatkalle lähti Pohjois-Karjalasta, Joensuusta, Oulusta, Helsingistä ja muualta Etelä-Suomesta vain parikymmentä kulttuurimatkailijaa. Kuljettajaksi valikoitui Pietarin hyvin tunteva kokenut Raimo Lappalainen, joka osottautui taas kerran maineensa veroiseksi.
Matkahinta ( 20-23.syyskuuta 2018, 2-hengen huoneessa aamiaisineen) 225,- oli kohtuullinen ottaen huomioon erikoisohjelman ja tulkkaukset, mistä huolehtivat pääosin Jukka Kim ja Päivi Nenonen. Majoituspaikkana oli kolmen tähden hotelli Ohtinskaja, Smolnaa vastapäätä Nevan toisella rannalla. Kulkuyhteyksien kannalta se oli hieman hankala, mutta onneksi liikuttiin paljon bussilla ja virallisen taksinkin sai esim. Vasilinsaaren kärjestä hotellille 7-8 eurolla. Myös Ohtinskajan parvekkeiden remontti häiritsi asumista sekä melkoinen tungos aamiaispöydissä. Siis pientä “neuvostofiilistä” oli ilmassa, mikä ei toki pahemmin kokeneita itämaanmatkailijoita häirinnyt, vaikka jollekin jäi avatessa käteen parvekkeen ovi ja pieni porukka sai vesivahinkoherätyksen…
Yliopistolla ja sairaalassa
Syyskuun matkan virallisimmat vierailukohteet olivat Pietarin valtionyliopisto (ent. LGU) ja Pietarin Pediatrinen yliopistollinen sairaala.
Yliopistolla oppaina olivat nuoret tohtoriopiskelijat Antonina Balashova ja Aleksandra Busygina. Saimme aluksi lyhyen katsauksen siitä miten yliopiston 400 metriä pitkä päärakennus Vasilinsaarella, Nevan rannalla kasvoi 1800-luvulla “12 kollegion” (kollegio=ministeriöiden alkuaste) virastotalosta erääksi maailman tunnetuimmaksi yliopistoksi, jossa sadat suomalaisetkin ovat vuosia viettäneet. Sisäpihakierros paljasti mahtavan aivan viime vuosikymmeninä valmistuneen “patsaspuiston”, joka oli täynnä toinen toistaan kummallisempaa veistosta tai taideteosta, joukossa lukuisia ennen vaiettuja tai sensuroituja toisinajattelijoita, tiedemiehiä, taiteilijoita, kirjailijoita.
Vasilinsaaren kampus on edelleen erityisesti humanitaaristen tieteiden keskuspaikka, vaikka Pietarihoviin on noussut toinen, määrällisesti lähes yhtä suuri kampus.
Ulkomaalaisosaston työntekijöiltä kuulimme sitten faktoja nykyopiskelusta. Heti alkuun on sanottava, että suomalaisia on yliopiston kirjoissa vain muutamia, mutta muita ulkomaalaisia opiskelee edelleen eri tiedekunnissa muutama tuhat. Opiskelu on heille pääsääntöisesti maksullista ja lukukausimaksu nousee helposti 5000 euroon – tiedekunnasta riippuen. Opiskelijat rahoittavat opintonsa nykyisin joko väliaikaisilla töillä, lainoilla tai vanhempiensa avulla. Monilla aloilla voi tehdä tilapäistöitä opiskeluvuosien karttuessa.
Pääsykokeet voivat olla tiukkoja, mutta stipendejä toki saavat niin lahjakkaat venäläiset kuin ulkomaalaisetkin. Stipendin saa vasta sitten kun on suoriutunut tenteistä erinomaisesti. Myös oppimateriaali on todella halpaa. Rahallakin on silti merkitystä, sillä esimerkiksi asuminen on kallista ja harva opiskelija tyytyy nykyisin asumaan neljän hengen asuntolahuoneessa, mikä oli aivan tavallista 1970-80-lukujen vaihteessa, kun Öisinajattelijakin asui Mytninskaja Naberezhnajan asuntolassa Nro 6. Terveisiä vain silloisille kanssaeläjille!
Pietarin yliopistosta valmistuneet ovat perustaneet oman yhdistyksenkin (Assotsijatsija vypusknikov), johon voivat liittyä myös ulkomaalaiset. Lisätietoja:
www.alumni.spbu.ru ja alumnispbu@alumnispbu
Pediatrisessa sairaalassa suomalaisdelegaation ottivat vastaan vararehtori Vasili Orljov ja ulkomaalaisdekaani Viktor Puzyrjov. Sairaala-alue oli valtava ja kaikenkaikkiaan myös viihtyisän vihertävä puistikkoineen ja vanhoine sympaattisine rakennuksineen. Valitettavasti kolmen tunnin kierroksella emme moneenkaan osastoon tutustuneet.
Ensin saimme katsella lyhytelokuvan Pietarin vanhimman lastensairaalan vaiheista ja kehityksestä myös opinahjoksi, sitten kuunneltiin Orjlovin luento ja hän myös vastaili kysymyksiin, joita tehtiin runsaanpuoleisesti. Lopuksi käytiin museossa ja keskusteltiin lyhyesti myös synnytysosaston aulassa. Muistelen että sairaalassa synnytyksiä “hoidetaan” noin 1500 vuodessa, mikä ei Pietarin mittapuussa ole kovin paljon. Sivumennen sanoen syntyvyys on lievästi nousussa ja miesten keski-ikäkin jo kohta 65, siis tuo uusi nostettu eläkeikä, jota vastaan nousi rajujakin mielenosoituksia juuri syyskuussa 2018.
Yliopistollisen sairaalan ulkomaalaisopiskelijat ovat tätä nykyä kotoisin pääosin entisistä neuvostotasavalloista, varsinkin Keski-Aasiasta, mutta “maksavia asiakkaita” tulee enenevässä määrin myös lännestä. Vielä 30-40 vuotta sitten Pietarissa suomalaisia opiskeli lääkäreiksi satoja, mutta opinahjo oli silloin pääsääntöisesti toinen, nimittäin Pietarin ensimmäinen lääketieteellinen instituutti. Tuohon aikaan venäläislääkärin keskipalkka oli suunnilleen työmiehen tasoa – paitsi että kaivosmiehet ja BAMin rakentajat tienasivat 3-4 kertaa enemmän.
Nyttemmin on säädetty asetus, jonka mukaan laillistettu lääkäri saa vähintään 100% korkeamman palkan kuin mikä on toimialueen / seudun keskipalkka. Tämä tarkoittaa esimerkiksi vuoden 2018 aikana sitä, että Pietarissa työskentelevän lääkärin keskipalkka on suunnilleen ja vähintäänkin 1500-1600 euroa. Se ei monia tyydytä, vaan lääkäritkin ovat usein suunnittelemassa ainakin väliaikaista lähtöä länteen, Suomeenkin…
ks. myös: www.gpmu.org
Erarta ja Pushkinskaja 10:n Art Center
Hieman kevyempääkin oheisohjelmaa harrastimme iltapäivisin. Modernin taiteen museon eli Erartan Salvador Dali -näyttely oli loppumaisillaan kun ennätimme Vasilinsaaren linjalle 29 toiseksi viimeisenä näyttelypäivänä. Väkeä riitti silloinkin eikä lipunhinta, 8 euroa ollut yhtään liikaa kun pääsi taas kerran näkemään Dalin huikeita veistoksia, jotka olivat, ainakin massiivisuudessaan, ihan muuta kuin parikymmentä vuotta sitten Punkaharjun Retretissä. Sieltä jäi toki mieleen Mae Westin huulia muistuttava räikeänpunainen sohva (?)
Dalin teosten ääressä oli mukava hengähtää ja miettiä tämän taiteilijaneron alitajuisia ajatuksia ja unikuvia torsojen naishahmojen, yksisarvisten tai eläinveistosten ympäröimänä. Dalihan totesi vaatimattomasti itsestään muun muassa näin:
“En minä ole surrealisti, surrealismi olen minä”.
Ja lopuksi: niitä kuuluisia dalilaisia “pehmeitä kelloja” esiintyi ainakin 3 veistoksessa. Minusta parempi suomennos kuuluisi: “valuva kello” tai “valuva aika”, mutta tämähän on vain diletantin eli Öisinajattelijan mielipide.
Pushkinskaja 10 kuuluu miltei jokakerta ainakin omaan ohjelmaani kun käyn Pietarissa. Mukaan tuli tällä erää myös toistakymmentä matkalaista.
Pidimme Art Centerin sisäänkäynnin lähistöllä myös hiljaisen hetken. Laskimme nimittäin pari ruusua jo valmiin kukkameren keskelle, nimittäin Rauhan ja rakkauden temppelin / John Lennon -temppelin ääressä, vastikään poisliihottaneen Nikolai Kolja Vasinin muistoksi. Näkemistä, näyttelyitä ja musiikkia sekä pieniä kuppiloita tai keskustelutilaisuuksia Art Centeristä löytyy joka iltapäivä ja ilta!
ks. myös: www.p-10.ru
Kirjailijatapaaminen Kirjailijatalolla
(Tämä Kirjailijatalo-osuus julkaistu: Ks. Karjalainen 29.9.2018 -”Pietarista, rakkaudella. Pohjoiskarjalaiset ja pietarilaiset kirjailijat löytävät yhteisiä ongelmia, kun istutaan saman pöydän ääreen”)
Suomalaisten syyskuisen Pietarin matkan eräs huipentuma oli vapaamuotoinen suomalais-venäläinen kirjailijatapaaminen aivan kaupungin sydämessä. Mukana delegaatiossamme oli puolisen tusinaa kirjailijaa, pääosa Pohjois-Karjalasta. Kirjailijatalon saliin oli kokoontunut myös muutakin kulttuuritietoista yleisöä, joukossa kääntäjiä, toimittajia ja kustantajia – sekä kymmenkunta venäläiskirjailijaa.
Ajat ovat muuttuneet ja turha byrokratia sekä juhlapuheet menneisyyttä! Myös sensuuri on saanut uudet muodot: Venäjälläkin raha ratkaisee usein niin oman kuin käännetyn kirjallisuuden suuntaviivoissa.
Kirjailijatalon tilaisuuden avasi ja tulkkasi Pietarissa pitkään asunut ja sujuvaa venäjää puhuva kirjailija Päivi Nenonen, joka on kotoisin Kiteeltä. Hänen humoristinen venäläisyydestä ja Pietarista kertova “Maleskelulupa”-novellikoelmansa julkaistiin vuonna 2015.
Nenonen oli tehnyt vankkaa valmistelutyötä illanvieton eteen. Venäläiset olivat innolla äänessä, mutta suomalaisten kirjailijoiden, Tarja Tuovisen, Asko Järvisen, Eero Suvilehdon, Pentti Kemppaisen ja Pentti Straniuksen puheenvuorotkin saatiin esitettyä. Keskustelu lainehti aiheesta toiseen: puhuttiin omista kirjoista, mutta myös e-kirjoista ja pienten kustantamojen vaikeuksista, siitä miten kirjasta on tullut usein pelkkä ohimenevä, tarkoin hinnoiteltu markkinatuote. Suurta ihmettelyä aiheutti se, kun kerroimme venäläisille kirjailijoille pohjois-karjalaisesta pienkustantamo Kirjokannesta, “yhden miehen yrityksestä” (Jussi Virratvuori), joka on julkaissut 2010-luvulla lähimain sata romaania, novellikokoelmaa, runoja ja tietokirjoja. Venäjällä tunnetuin näistä on kaiketi Anneli Heliön Anna Ahmatovan runojen suomennos vuodelta 2016. Pietarilaista Severo-Zapad-kustantamoa edusti kirjailija-toimittaja Aleksander Lidin. Pienet markkinat ja painosmäärät ovat yhteisiä ongelmia.
Mielenkiintoisia välipaloja kirjailijaillassa olivat monet lyhyet esiintymiset ja esimerkiksi aforistikkojen Eero Suvilehdon ja Mihail Kuzminin “vuoropuhelu”:
Aluksi Kuzmin määritteli aforismin “lyhimmäksi matkaksi kahden galaksin välillä”, minkä jälkeen seurasi pari ajankohtaista “info-aforismia”: Totuus tarvitsee joen, valhe informaatiokanavan / Sokean tragedia – sisäisen näkemyksen puute./ Nukkukaa pois, meneillään on vain historian oppitunti.
Suvilehto pani vielä paremmaksi: Vallan ympärillä tungosta ja keskellä yksinäistä /
Kasvoja kaupataan, kun ajatus ei myy / Stalin oli teologi, joka rupesi itse jumalaksi /
Hitler oli taiteilija, jota liian moni ymmärsi /Kansojen isät ovat lastensa synnyttämiä.
Lukuisia romaaneja ja näytelmiä kirjoittanut pietarilainen Vladimir Shpakov alusti kirjoittamisen kipupisteistä, toivoi lisää käännösyhteistyötä ja lähetti terveisensä Lieksassa asuvalle ystävälleen, karjalaiskirjailija Arvi Pertulle, jonka kanssa opiskeli kirjoittamista aikoinaan Moskovassa. Lieksalainen Tarja Tuovinen sai välillä hälisevän yleisön hiljaiseksi esitellessään maailman kriisipesäkkeisiin sijoittuvaa omaelämäkerrallista tuotantoaaan
Pietarin Kirjailijaliiton puheenjohtaja Pavel Aleksejev ja tietokirjailija Jevgeni Lukin esittivät lopuksi yllättävän yhteisprojektin. Lukin muotoili sen seuraavasti:
“Olin viime vuonna toimittamassa runollistaiteellista tai taiteellisrunollista albumia “Suomesta rakkaudella”. Se on omistettu 100-vuotiaalle naapurillemme. Minusta nyt olisi hyvä idea tehdä yhteistyössä suomalaiskirjailijoiden kanssa Kalevalan tulevana juhlavuonna yhteistyötä siinä mitä tuo eepos kullekin nykyaikana merkitsee. Ottakaapa kantaa ja tulkaa mukaan.”
ks. myös www.pisateli-spb.ru
Öisinajattelija, palveluksessanne