Ihminen on sopeutuvainen laji. Olemme eläneet kaleeriorjan arkea Rooman imperiumissa, säilyneet hengissä Hitlerin keskitysleireissä tai Stalinin Siperian Gulagin kammottavissa kaivoksissa. Jotkut ovat kertoneet kokemuksistaan jälkipolvillekin. Ryöstökapitalismissa ja varsinkin imperialismissa on ollut kestämistä kokonaisille kansoille ja ns. reaalisosialismin arki oli 1900-luvun loppupuolella myös ankeaa. Monelle se oli silti paljon leppoisampaa aikaa kuin syyttömästi tuomitun “kansanvihollisen” tai toisinajattelijan rääkki. Siitäkin on kyllä kovin erilaisia tarinoita riippuen millaisessa todellisuudessa kukin on elänyt.
Otetaanpa muutama esimerkki lähimenneisyydestä.
KGB Museum /Viru-hotelli / ja KGB Vangikongid /Pagari-katu 1/
Käväisimme vaimon kanssa joulukuun 2019 lopulla Virossa ja Viru-hotellin “olemattomassa” 23. kerroksessa. Siellä sijaisee pienimuotoinen KGB-museo, jota ei varsinaisista rakennuspiirrustuksista löydy. KGB (“Komitet Gosudarstvennnoi Besopasnosti”) -kerrosta ei siis virallisesti ollut olemassakaan 1972-1991, “Neuvosto-Eestin” viimeisinä vuosikymmeninä. Viru valmistui juuri 1972 ja se rakennettiin Inturistin laatuhotelliksi suomalaisvoimin – vain viimeistelyn tekivät venäläiset spesialistit. Heidän sanotaan käyttäneen jälkitöihin ja tiettyihin huoneisiin paljon ns. “mikrobetonia”. Näihin kuunneltaviin ja joskus kuvattaviinkin huoneisiin asennettiin nimittäin mikrofoneja ja kameroita tärkeitä ulkomaalaisia vieraita vakoilemaan. Ei sentään ihan kaikkia turistejakaan tehokkaasti valvottu, sillä siihen ei tekniikka ja rahkeet riittäneet samassa mitassa kuin Stasin valvomassa itäisessä Saksassa.
KGB:n esikunta sijaitsi hotellli Virun huipulla, tuossa 23. kerroksessa. Sinne ei ollut asiaa muilla kuin siviilivaatteissa esiintyneillä “palomiehillä”, joiksi KGB-miehiä puolittain leikillisesti nimitettiin. KGB päivysti hotellissa 12 miehen partioissa, vuorotyönä – ja raportoi Tallinnan päämajaan ulkomaalaisista suoralinjaisella puhelimella ja lähettien välityksellä päivittäin. Tärkeät ulkomaalaiset vieraat kuten poliitikot, talouselämän johtajat yms. asutettiin aina ”mikrobetoni”huoneisiin. Toki KGB seurasi myös tarkasti hotellin henkilökuntaa ja teki heidän kanssaan erilaista yhteistyötä vakoilutehtävien tiimoilta. Niinpä esimerkiksi valuuttabaarissa ja aamiaispöydässä, pöytälevyn alapinnalla tai hedelmäkulhossa saattoi olla kätkettynä mikrofoni.
Ammattimaisia “ilolintujakin” käytettiin ulkomaalaisten vakoilussa – ja kun hotellin liepeillä parveili muitakin ulkomaalaisista kovasti innostuneita nuoria naisia, KGB laati näistä “ei-toivotuista naishenkilöistä” omia listojaankin. Yksi 1980-luvun lopulla laadittu 16-hengen lista on näytillä KGB-museossa ja sen luettelemat nuoret naiset ovat kaikki noin parikymppisiä.
Kun Viro itsenäistyi 1991, KGB:n palomiehille tuli kiire poistua maasta ja särkeä tai hävittää sitä ennen suuri osa vakoilulaitteistosta ja muusta kirjanpidosta. Kaikkea massiivista tekniikkaa ja kuuntelulaitteita ei saatu vietyä poiskaan, joten KGB-museolle jäi pieni pesämuna jälkipolvien virolaisia ja ulkomaalaisiakin valistamaan. Nyt Viru-hotellin 23. kerrokseen järjestetään useampia asiantuntevia ekskursioita päivittäin…
Suunnistimme KGB-museosta Vanhaan kaupunkiin ja siellä Pikk-katua pitkin Pagari-kadun kulmataloon. Osoitteessa Pagari 1 sijaitsevat kellarikerroksessa KGB:n vankityrmät, joita käytettiin ahkerasti heti Viron miehityksen jälkeen, erityisesti 1940-luvulla. Vuonna 1949 esimerkiksi vangittiin ja karkotettiin reilut 20 000 virolaista “maanpetturia” ja “kansanvihollista”.
Pagarikadun kellarikopit ovat pieniä ja surkeita verrattuna vaikkapa Pietarin Pietari-Paavali-linnoituksen tsaarinaikaisiin tiloihin. Vangitsemisia ja kidutuksia kuvataan dokumentein, nauhoitetuin tarinoin ja myös piirroksin. Eräs kidutuksen muoto oli valvottaminen ja seisottaminen ahtaassa kopissa, jossa oli vain kapea tuoli. Tosin istuminen siinä oli mahdotonta, koska tuoliin oli hakattu altapäin muutama rivi teräviä nauloja…
Olemattoman kokeneet: Neuvostoliitto ja DDR
Dokumenttiohjaaja ja toimittaja Reijo Nikkilän laskujen mukaan Neuvostoliitossa opiskeli 1950-luvun lopulta aina vuoteen 1991 noin 5000 suomalaista. Heistä valtaosa, arvioisin että noin 90 % ei suinkaan käynyt Moskovan puoluekoulua, vaan valmistui työelämään kielikursseilta, eri ammattioppilaitoksista, monista arvostetuista instituuteista ja yliopistoista. Eniten suomalaisia opiskeli Moskovassa, Pietarissa ja Kiovassa.
Öisinajattelija oli yksi Pietarin eli Leningradin valtionyliopistosta 1970-luvun lopulla valmistuneista suomalaisista. Vietin Nevan rannoilla viisi ja puoli vuotta ja yhden vuoden sitä ennen venäjän kielen parissa Moskovassa. Opiskelin uudempaa historiaa ja kansainvälisiä suhteita, Suomen autonomian aikaa tarkemmin tutkiskellen. Tuohon aikaan suomalaisia kouluttautui Pietarissa eniten lääkäreiksi, jotka Suomen täydennyskurssien jälkeen päätyivät töihin eri puolille maatamme. Heitä oli satoja ja töitä yleensä löytyi, mutta monelle muulle Neuvostoliiton korkeakouluista valmistuneelle se oli hankalampaa. Niin minullekin.
Neuvostoliitossa ja DDR:ssä, siis itäisessä Saksassa opiskelleet järjestivät 20 vuotta sitten Tampereella seminaarin otsikolla “Olemattoman kokeneet”. Nimen keksimme oululaisen, jo edesmenneen suomentajan Ilona Nykyrin kanssa, koska katsoimme, että ns.“sosialististen maiden” romahdettua 1990-luvun alussa, olimme olleet mukana sellaista todellisuutta näkemässä ja kokemassa, joka oli muuttunut olemattomaksi. Tai jos tarkkoja ollaan: koko reaalisosialismi oli kaiketi ”kehittyessään” vain sosialismin irvikuva, siis ”olematonta”. Kantapääkokemukset tuosta ajasta ja arjesta tuntuivat meistä kuitenkin tärkeiltä myös tarinoida, kertoa jälkipolville, jopa dokumentoida. Olimmehan silminnäkijöitä, monet meistä viettäneet 5-6 vuotta elämästämme historian hämärään vaipuneissa yhteiskunnissa.
Monet Tampereen seminaarin alustukset olivat nostalgisia muistoja tuiki tavallisesta opiskelijaelämästä – tai sitten vähän rajumpiakin selviytymistarinoita oudoissa oloissa. Kaikki Neuvostoliitossa opiskelleet eivät esimerkiksi kestäneet alkeellisia asumisoloja monen hengen asuntolahuoneissa, kulttuuri- ja kieliongelmia tai 8-tunnin työpäiviä. Opinnot jäivät kesken, juopoteltiin, kaupusteltiin, hurviteltiin ja mentiin naimisiinkin: kansainväliset avioliitot ja erilainen juhlinta olivat tavallisia eri puolilta maailmaa saapuneiden nuorten keskuudessa. KGB: stä tai edes miliisistä aika harvalla suomalaisella oli kokemuksia ja suurimman osan suhde kohdemaahansa oli alkujaankin myönteisen utelias, vaikeuksista huolimatta. Enemmän murehdittiin sitä, että kielitaitoiselle ammattilaiselle ei tahtonut löytyä kunnon työtä Suomesta! Vaikka Suomi oli YYA-maa, ryssäviha ja ennakkoluulot estivät monia firmoja, kouluja tai yliopistoja palkkaamasta itänaapurissa tai DDR:ssa opiskelleita.
Tampereen alustuksista oli tarkoitus julkaista myös kirja, mutta se jäi suunnittelun asteelle. Siitä Öisinajattelija ottaa täyden vastuun – tuohon aikaan oli ainainen työkiire ja aivan liian monta rautaa tulessa…
Pietari: Elämää toisaalla
Mutta kyllä Siperia suomalaisopiskelijoitakin opetti – esimerkiksi selviytymään ja löytämään olemattoman toisen todellisuuden, josta sosiologit ja reaalisosialismin tutkijat ovat sittemmin käyttäneet termiä “The Second Society” tai “varjoyhteiskunta”, jossa kukoisti myös “varjotalous” sekä mustan pörssin kauppa.
Moskovan vuosi meni tehokkaasti kieltä opiskellen ja asuntolassa asuen. “Vain” kolme henkeä huoneessa, 6-8 tunnin työpäivä, lauantai lyhyempi ja sunnuntai läksypäivä – joskus jopa elokuvia, teatteria tai museokäyntejä: Lenin-museo, VDNH, Puna-armeijan kuoro, Kreml, Vallankumousmuseo jne. Vapaa-ajan täyttivät myös säännöllinen lenkkeily ja löhöily sekä musiikin kuuntelu ja kaikenkirjavat suhteet sekä keskustelut ulkomaalaisten ja venäläisten kanssa. Myös suomalaisten yhteisaterian valmistus asuntolan keittiössä oli mieluisa harrastus, johon mallia otettiin reipasta yhteisöllisyyttä näyttäviltä vietnamilaisilta. Kuubalaista rommia, olutta tai surkeaa “algerialaista” punkkua juotiin ehkä kerran kuukaudessa. Vodkaan ei ensi aikoina juuri koskettu. Opiskelumotivaatio oli korkealla.
Pietarissa asuin ensimmäiset opiskelukuukaudet Mytninskaja Naberezhnajan asuntolassa numero kuusi, 4-hengen huoneessa. Kun aloimme seurustella ensimmäisen vaimoni kanssa, muutimme pikapikaa kaupungille “kommunalkaan”. Vuokrasimme kommunalka-huoneen epävirallisilta eli “olemattomilta” asuntomarkkinoilta. Eräs tällainen välityspaikka sijaitsi Gribojedovin kanavan varrella, Leijonasillan kupeessa. Meillä oli varaa asua vuokralla, koska vaimoni oli tehdastyöläinen ja minunkin ulkomaalaisstipendini (=opiskelijapalkka) kaksi kertaa venäläisstipendiä suurempi eli tuolloin 1970-luvulla 90 ruplaa (= n. 630 Smk). Olin asuntola kuutosessa ns. kuollut sielu, ja asuintoverini siellä (suomalainen Kake, korealainen Tsou ja unkarilainen Vener) maksoivat 2 ruplan kk-vuokran puolestani ja saivat asua väljemmin. Kaikkea tätä katsottiin sormien läpi, vaikka se oli laitonta.
Olematon todellisuus ja varjoyhteiskunta tulivat vähitellen tutuksi muutenkin matkustellessamme ilman lupaa esimerkiksi Kaukasuksella, Mustalla merellä ja Ukrainassa sekä Virossa. Virallisestihan ulkomaalainen sai poistua Pietarista vain luvan kanssa ja korkeintaan 50 km päähän…, mutta ei näitä byrokratian määräyksiä kukaan kontrolloinut. Mitään valuuttakauppaa tai isompaa keinottelua en periaatesyistä harrastellut, mutta levyjä ja joskus vaatteita toin kavereille, jotka sitten kustansivat runsaita ravintolailtoja. Harvinaisempaa ruokatavaraa ja hedelmiä vaimoni sai ostettua ns. “po-blatu “ eli epävirallisten ystäväverkostojen avulla …tai tiskin alta. Lisäansioita kertyi myös suomalaisyritysten tarjoamilla tilapäisillä tulkkaustöillä.
Matkoilla kävi selväksi, että se kuuluisa “kansojen välinen ystävyys” Neuvostoliiton sisällä sai kyllä kolhuja juuri Kaukasuksella, mutta esimerkiksi kansainvälinen opiskelijaporukka, valkoiset, mustat ja keltaiset elelivät Pietarissa melko lailla “rauhanomaista rinnakkaineloa”. Se jopa ihmetytti, sillä rasismia näki oikeasti harvoin (vrt. nykyaika).
Parhaat bileet olivat tietysti aina ne epävirallliset, vaikkapa Yliopiston Rantakadulla eli Universitetskaja Naberezhnajalla sijaitsevassa “Lukamore”-opiskelijakuppilassa, missä soi viikonloppuisin aina kielletty rock, reggae ja disco. Ilmapiiri ja yleisö oli täysin kansainvälistä. Myös asuntolabileissä poikkesi nimekkäitä venäläisiä bardeja, kerran itse Vladimir Vysotski.
Vaikka opiskelutahti oli tiukka, monet kurssit ja seminaarit olivat erittäin mielenkiintoisia, monipuolisia ja yleissivistäviä, tentit pääosin suullisia. Puoluehistoria, “Istorija KPSS” oli tietty asia erikseen…ja pinnaaminen juuri puoluehistorian luennoilta tavallista: pyytäessä joku kurssikaveri kirjasi läsnäololistaan myös sinun nimesi. Joissakin erikoiseminaareissa nuoret dosentit vähät välittivät 1970-luvun lopulla marxismi-leninismin “ortodoksisuudesta” ja saattoivat kertoa esim Stalinin ajoista karmeitakin juttuja. Pietarin yliopisto oli muutenkin vapaamielisempi vrt Moskovaan. Myös kaljakuppiloissa, vaikkapa “Gavanissa” Vasilinsaarella kuuli yhtä sun toista mielenkiintoista, siis “olematonta todellisuutta”. Yliopiston käytävilläkin sai kurssikirjojen lisäksi luettavakseen joskus “samizdatia” ja kuunneltavakseen “magnizdatia”, mutta tietysti vain luotettavilta opiskelukavereilta.
Kurssillani oli vain 3 ulkomaalaista noin 60 venäläisopiskelijan lisäksi ja jo ensimmäisenä vuotena minua varoitettiin “ilmiantaja-stukatsista” eli inkeriläissyntyisestä “Andreista”, joka raportoi kuulemma KGB:n osastolle ulkomaalaisista ja ääneen puhuvista systeemin kriitikoista. Erilaisissa keittiökeskusteluissa ja juhlissa vähät välitin puheistani enkä usko että mitään tehoseurantaa kohdallani edes harrastettiin. Armavirista kotoisin olevaa vaimoanikin “haastateltiin” vasta kun poikamme Lefka oli syntynyt ja matkasimme käymään Suomessa. Olimme kaiketi ns. hyödyllisiä tai täysin hyödyttömiä ja viattomia idiootteja KGB:n näkökulmasta (?).
Kohti muutosta: askel eteen, kaksi taakse!
Neuvostoliitto oli 1970-luvulla monien todellisuuksien maa, kaukana Stalinin kauhuterrorin ajoista. On täysin typerää pitää koko Neuvostoliitto-vaihetta jonakin monoliittisena stalinistisena diktatuurina, sillä esimerkiksi 1920-luvun NEP, 1950-60-lukujen suojasää ja Mihail Gorbatshovin ajan glasnost ja perestroika ovat selvästi poliittisestikin vapaampia, kulttuuriliberalistisia kausia. Kun osasi ns. “hallitun skitsofrenian” peli- ja perussäännöt julkisuudessa (= “Ajatella yhtä, puhua toista ja tehdä kolmatta”) pärjäsi kohtalaisesti. Ystäväpiiri ja luotettavat toisen todellisuuden verkostot auttoivat aina, jos vaikka raha- tai ruokapula yllättivät.
The Second Society näkyi monella tasolla, erityisesti rikkaan kulttuurielämän areenoilla – ja joskus kansalaisyhteiskuntakin toimi. Epävapaassa yhteiskunnassa saattoi elää tuolloin suhteellisen vapaasti, ainakin sisäisen vapautensa säilyttäen. Monenkirjava yhteisöllisyys kukoisti eikä rahalla ollut ihmissuhteissa juurikaan merkitystä, vaan “näkymätön” palvelujen vaihto toimi. Uskonpuute järjestelmään, johtajiin ja erityisesti kommunismin utopiaan oli silminnähtävää. Kriittinen huumori, anekdootit ja ideologialle naureskelu olivat suljetuissa seurapiireissä, kaljakapakoissa ja kulttuurielämässä aivan tavallista ja työntekoa usein imitoitiin: valtahan oli teoriassa työväenluokalla! Kuka hullu silloin paljon työtä tekee. Tämä ei tietenkään näkynyt virallisissa puheissa tai mediassa, jonka virallisiin Pravda-lehden totuuksiin enää harva uskoi 1970-luvulla.
1980-luvulla protestit ja kansalaisaktivismi olivat jo todellisuutta ja Mihail Gorbatshovin vuosina (1985-1991) syntyi aitoja kansanliikkeitä, poliittista pluralismiakin. Sensuroinnin tilalle nousi vahvasti sananvapaus ja erilainen mediakin – ja jopa yksityinen yritystoiminta mahdollistui… kunnes sitten kaikenkarvainen ultrayksityistäminen puolue- ja komsomol-byrokraattien laskuun, ryöstökapitalismin aalto ja roskakulttuuri vyöryivät voimalla läpi yhteiskunnan. Neuvostoliitto romahti, Venäjä nousi sitten vähitellen jaloilleen, mutta erilaista takapakkia, byrokratiaa, sensuuria , rasismia ja ultranationalismiakin alkoi ilmetä yllättäen roppakaupalla 2000-luvulla…Aivan kuin Neuvostoliiton pahimmat puolet olisivat palanneet pätkittäin (?)… Ei nykyistä Venäjää silti kannata verrata entiseen.
PS. Neuvostolliitto/Venäjä-tutkimus ja kirjoittelu on edelleen paljolti Moskova-keskeistä politologiaa, josta puuttuvat arkielämän vivahteet ja “syvyys” suomalaistenkin tutkimuksissa. Se syvyys ja arjen ihmissuhteiden aitous ja polyfonia löytyvät ehkä parhaiten uudesta ja vähän vanhemmastakin venäläisestä kaunokirjallisuudesta, vaikkapa Ljudmila Ulitskajan tai Svetlana Aleksijevitsin teoksista.
Omia muistojani, tosin aika kevyttä analyysia, esittelen jonkin verran haastatteluihin perustuvassa lisensiaattitutkimuksessa “Intelligentsija Venäjän murroksessa” (2000), mutta enemmänkin kirjailijana esimerkiksi puolidokumentaarisessa romaanissani “Leijonasillalla, vähän vaille viisi” (Kirjokansi 2016) tai vaikka artikkelissa “Elämää toisaalla”, joka on julkaistu Pekka Pesosen ja Elina Kahlan toimittamassa suomeksi ja venäjäksi ilmestyneessä kirjoituskokoelmassa “Minun Pietarini” (2003) / “Moi Piter” (2004)
Öisinajattelija