Maapallomme ja ympäristömme tila on sellainen, että on syytä toivottaa kanssaihmisille kohtuullista ja säästäväistä, jopa niukkaa vuotta 2020. Tämä koskee erityisesti länsimaita ja meitä euro-skandinaaveja, jotka elämme reippaasti yli varojemme ja yli niiden resurssien, joita luonto meille tarjoaa. Keskuudessamme on myös todella köyhiä, mutta kaikki on suhteellista – ja ihmiskunnan ainut pelastus on, että me paremmalla puolella palloa elävät rajoitamme kulutusta, turhakkeiden tuotantoa, matkailua, vahingollista mainontaa ja selkeästi laiskaa sekä tuhlailevaa elämäntapaamme.
Monet meistä suomalaisista, nuorista ja vanhoista, eivät elä ihmisarvoista elämää, vaikka kuuluvat hyvinvoivaan keskiluokkaan. Parilla sanalla sanoen: me joko viihdytämme itsemme hengiltä tai kärsimme yksinäisyydestä, infoähkystä, aivan turhasta kiireestä sekä työstressistä. Me pahoinvoimme tuhotessamme ympäristöä ja unohtaessamme luonnon merkityksen, luonto- ja ihmissuhteiden ja yhteisöllisyyden antaman turvan ja tyydytyksen.
Kohtuus on alku uudelle ajattelulle
Topi Linjama & Markku Aho & Pauliina Kainulainen & Raisa Simola (toim.): KOHTUUSPAMFLETTI. Elonkirjo edellä. Into 2019, 206 s.
Kohtuuden vaatimus on hyvä lähtökohta kaikessa kulutuksessa ja esimerkiksi liikkumisessa vaikkapa lentäen tai yksityisautolla ajaen. Uutta ajattelua tukee myös kierrätys, ostoboikotti, kieltäytyminen päihteistä ja turhakkeista kuten eri teknisten vempaimien hankinnoista ja jatkuvasta vaihtamisesta uuteen malliin. Mitä järkeä?
Mainiossa, pääosin pohjoiskarjalaisten kohtuusaktivistien kirjoittamassa ja toimittamassa Kohtuuspamfletissa kansalaisaktivisti Jussi Virratvuori (ss.137-145) menee vielä pitemmälle. “Ahdistuksesta voimaa, pelosta puhtia” on radikaali ulostulo! Virratvuori toivoo 10 kohdan ohjelmassa, että alkaisimme kokea lentoahdistusta ja pelkoa – ahdistuisimme lihaa syödessämme – asuessamme liian lämpimässä huoneessa – istuessamme yksityisautossa – ahdistuisimme peukaloidessamme ilmakehän termostaattia ruokaostoksilla – kuunnellessamme löperöitä valehtelevia kiky- ja kasvupoliitikkoja – ahdistuisimme tullessamme markkinoiden ja suuryritysten kusettamiksi – tuottaessamme kerskakulutuksen jätevuoria – ajatellessamme 7 miljardia kärsivää lajitoveriamme. Virratvuoren toimintamalli on johdonmukainen: Ahdistu, ahdistele, “havahduta mahdollisimman moni”.
Kansalaisaktivismin menestystarina
Kohtuuspamfletti jakautuu kolmeen osioon: Onnistuneet kamppailut (ss. 11-94), Toimintaa ekokriisin aikakaudella (ss. 97-165) ja Kohtuusliike = ? (ss. 167-196). Sanna Hukkanen on kuvittanut ja erottanut nämä osiot toisistaan taidokkaalla grafiikalla ja myös Eeva Tikan runot sulautuvat tietokirjaan saumattomasti.
Onnistuneita kamppailuja on lueteltu yllättävän monia, alkaen lieksalaisen Koli-liikeen aktivistin, Helvi Ahvenaisen pätevästä “Kansallismaisemaa puolustamassa”-artikkelista (ss. 13-26) päätyen Merja Mäkelän “Hossan kansallispuiston syntyyn” (ss. 85-93). Siinä välillä tulevat tutuiksi Viurussuo, Osikonmäki ja Jukajoki – Seppo Laaksamon, Airi Syrin ja Topi Linjaman kertomina.
2000-luvun alun uraanivastarintaa käsittelee puolestaan koko Kohtuus-liikkeen voimakaksikko Markku Aho & Pauliina Kainulainen (ss. 68-78). Yhteisöllisyyden rakoilemisesta kirjoittaa Raisa Simola Joensuun Vanamonkadun saunaremontin yhteydessä. Saunatonttu-tarina onkin lähellä herkullista kaunokirjailua (ss. 53-67).
Uraanivastarinnan primus motor oli jo vuosi sitten edesmennyt Tuomo Tormulainen, joka kirjassa saa hänelle kuuluvan kunnian. Tuomo oli ns. “geneettinen vasemmistolainen”, otti kantaa ja perehtyi kunnolla joka asiaan minkä parissa toimi. Hän toi ja loi Pohjois-Karjalaan sen kaivostoiminnan tietoisuuden, joka synnytti kylien ja eri poliittisten toimijoiden aidon vastarinnan – luonnontuhojen edessä. Tämä kamppailu jatkuu nyt Heinäveden ympäristössä, missä esimerkiksi Uuden Valamon ja Lintulan luostareiden lähiluonto ja rauha ovat vaarassa.
Kohtuusliikkeen toiminnan monet muodot
Pohjoiskarjalainen Kohtuus Vaarassa – kansalaisliike juhli vuoden 2019 lopulla 10-vuotista taivaltaan muun muassa Kolin seminaarissa. Se voi olla hyvinkin ylpeä myös menestyksestään ja liikkeen kasvusta sekä leviämisestä muuallekin Suomeen. Kohtuuspamfletin toinen puolikas käsittelee niitä monia toimintoja, joista on opittu ja jotka jatkuvat yhä.
Pauliina Kainulainen kirjoittaa hienosti luonnonsuojelun ja metsä- ja vesiluonnon mystisestä merkityksestä ihmisen mieleen– tukeutuen virolaiseen kirjailijaan, Valdur Mikitaan (ss. 98-105) , herkistyen lopussa myös runolliseksi. Pertti Rannikko kertaa yli 40 vuotta jatkuneen Valtimon kylätutkimuksen antia puolustaen omavaraista elämäntapaa pitäen sitä oikeutetusti radikaalina kerskakulutuksen nykyoloissa
(ss. 113-123) . Risto Isomäki näkee yhden asian liikkeiden tarpeellisuuden jatkuvan yhä (ss. 152-165) ja Jouko Jokisalo on selvästi pettynyt suomalaiseen nuorisoon kyseltyään luokanopettajiksi aikovilta mielipiteitä Greta Thunbergin organisoimasta maailmanlaajuisesta Ilmastolakko-liikkeestä (ss. 106-112). Totta onkin, että nuorisomme on harvinaisen vähän kiinnostunut poliittisesta toiminnasta ekokriisin saavuttaessa tragedian mitat maailmanlaajuisesti. Poliitikkojen ja someähkyisen median kannattaa kenties katsoa peiliin (?).
Kohtuuspamfletin kolmannessa osiossa Kohtuusliike = ? pyritään määrittämään liikkeen sisältö, teknologia ja merkitys yksittäisen aktiivisen kansalaisen kannalta. Asialla ovat Markku Aho, Jukka Tuomela ja Erja Laakkonen (ss. 168-196). Heistä Jukka Tuomela tekee myös kansainvälisiä vertailuja. Kohtuus-kansalaistoiminnan periaatteita on käsitelty aikaisemmassakin pamfletissa nimeltä “Kohtuus vaarassa. Onnen aikoja rajallisella planeetalla?” (2015). Kysymysmerkit ovat selvästi paikallaan, sillä määritelmät ja varsinkin painotukset vaihtelevat kirjoittajasta riippuen kautta uudenkin Kohtuuspamfletin.
Kohtuusliike radikaalina sivistysliikkeenä?
Kohtuusliike on silti selkeästi ekososiaalinen ja riippumaton sivistysliike, joka on monin “kohtuullisin” tavoin huolestunut maapallon ja erityisesti Suomen luonnon ja ympäristön tilasta, mutta myös yhteisöllisyyden katoamisesta. Erja Laakkosen lopputulemateksti “Kohtuusliike kasvattaa ekososiaalisesti sivistyneitä ja aktiivisia kansalaisia” (ss. 184-196) laajentaa “kyvykkään kansalaisen” kasvuprosessin tutkintojen ulkopuolelle, “nonformaaliin” oppimiseen. Tässä juuri tullaan yhteisöllisyys-käsitteeseen, aitoon kansalaistoimintaan ja poliittiseenkin osallistumiseen. Näitä pohdintoja, radikaaleja ajatuksia olisi lukenut pamfletista enemmänkin.
Mikä sitten on kohtuuden nimissä riittävän radikaalia? Eikö sitä ole myös kansalaistottelemattomuus, joskus keskeneräisten tai kehnojen lakien rikkominenkin – tai vaikka oikeasti “niukismi”. Kohtuusliikkeen piirissä vältellään sanaa “niukkuus” mielestäni aivan turhaan. Eivät “niukkuus” ja “nautinto” ole toistensa vastakohtia. Eivät rakkaudessa, eivät taiteessa, arjessa eivätkä “hyvän elämän” eetoksessa. Niukismi vaikkapa Aki Kaurismäen elokuvailmaisussa näyttäisi olevan maailmanlaajuisesti arvostettu ja tajuttava elementti. Eikä “ilmastoahdistustakaan” pidä pelätä tai torjua. Päinvastoin ymmärtää sen nykyolemus Jussi Virratvuoren tavoin, jos se synnyttää sellaisen maailmanlaajuisen nuorisoaktivismin, jota olemme olleet todistamassa vuonna 2019. Siksipä odottaisin kohtuusliikkeeltäkin enemmän radikaaleja ulostuloja, kaiken uhalla, “kohtuullisin keinoin” tietenkin.
Topi Linjaman, Markku Ahon, Pauliina Kainulaisen ja Raisa Simolan toimittama Kohtuuspamfletti on mielestäni ilman muuta vuoden 2019 pohjoiskarjalainen YMPÄRISTÖTEKO. Sen lukeminen avartaa maailmankuvaa ja luo uskoa mahdolliseen muutokseenkin.
Öisinajattelija