Usein siteeratun väitteen mukaan sukupuolten välinen ero näkyy arkipäivän tapaamisisssa: miehet keskustelevat keskenään siitä mitä tekevät / ovat tehneet ja naiset siitä, mitä tuntevat / ovat tunteneet. Noh, oikeasti sukupuolten oletetun käyttäytymisen rajat ja stereotypiat romuttuvat kuitenkin aika lailla tässäkin suhteessa. Myös hyvä kirjailija rikkoo aina rajoja mennessään vastakkaisen sukupuolen pään sisään. Enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Omassa ”lukemishistoriassani” on kausi, jolloin ahmin yksinomaan naiskirjailijoita, jotta tietäisin mitä naiset ajattelevat elämänmenosta, arjesta, politiikasta ja meistä miehistä? Varsinkin kolmenkympin rajapyykkiä lähestyessäni, ja jo kerran eronneena miehenä, naisasiat kiinnostivat.

Muistan yhä ne järisyttävät tunteet, joita koin reilut 30 vuotta sitten lukiessani ensi kertaa Simone de Beauvoiria, Suzanne Bröggeriä, Marilyn Frenchiä, Anais Niniä, Doris Lessingiä. Aloitin Lessingin KULTAISESTA MUISTIKIRJASTA, koska se sopi silloiseen poliittiseen ajatteluuni. Lessingin järkälemäinen teos on mielestäni edelleen yhtä tärkeä kuin de Beauvoirin TOINEN SUKUPUOLI. 1970-80-luvun vaihteen feministisestä herätyksestäni saan kiittää ensi sijassa Hgin Kristianinkadun alivuokralaisasunnon vuokranantajia – jo edesmenneitä taiteilija Kaisu Alopaeusta ja toimittaja Juha Virkkusta – sekä feminististä Eulaalia-lehteä ja Liisankadulla silloin asustelevaa kirjailija Anneli Pääkköstä.

Naiskirjailijat luokkayhteiskunnassa

Tämäkin vuosi on ollut lukuhistoriassani naisten vuosi. Talven hurjin lukukokemus oli ilman muuta Ljudmila Ulitskajan NAISTEN VALHEET. Suosittelen, venäläiskirjallisuutta parhaimmillaan.

Loppukesästä törmäsin Rosa Liksomin uutuuteen – HYTTI NRO 6. Kirja on alaotsikoitu kertomukseksi, mutta kyllä se omintakeisen romaanin puitteet hyvin täyttää. Päähenkilö eli ”tyttö” matkaa junalla halki Siperian Moskovasta Mongolian puolelle, Ulan Batoriin. Hyttiseurana on venäläismiehen ja neuvostoajan karkea ruumiillistuma – Vadim, ”sekatyöläinen ruhtinaitten Moskovasta”. Vadim juo vodkaa ja puhua pulputtaa rajusta elämästään. Tyttö vaikenee ja pakenee miehen lähentelyjä Moskovan muistoihinsa. Erilaisista tarinoista kasvaa monikerroksinen, tragikoominen ja nostalginen kuva loppuajan Neuvostoliitosta.

Rosa Liksom on arkielämän havainnoissa verraton Venäjä-tuntija, josta tutkijat voisivat ottaa oppia. Siperian maisemiin, pysäkkeihin ja junarataan hän liukenee kuin paraskin veturimies. Se on hämmästyttävää. Elokuvalliset tuokiokuvat muistuttavat tarkkoja päiväkirjamerkintöjä matkalta, joka on oikeastikin kuljettu.

Lokakuun alussa luin rinnatusten ja vuorotellen kahta kohukirjaa – ja aloin ajatella miten luokka-asema ja yhteiskunta vaikuttaa myös kirjailijan maailmankuvaan ja aiheisiin: oleminen määrää tajuntaa. Puhun nyt Herta Myllerin romaanista TÄNÄÄN EN HALUNNUT TAVATA ITSEÄNI (2010) ja juuri suomeksi ilmestyneestä Siri Hustvedt -uutuudesta VAPISEVA NAINEN (2011).

Norjalaissyntyisen Hustvedtin romaanin alaotsikoksi on pistetty ”Hermojeni tarina” ja se onkin enemmän sairaskertomus kuin kaunokirja. Kirjailija pistää itsensä peliin. Hän on puhumassa maineikkaan professori-isävainajansa muistotilaisuudessa kun saa yhtäkkiä kammottavan vapinakohtauksen. Sittemmin se toistuu, juuri esiintymistilanteissa. Tästä Hustvedt saa kimmokkeen pohtia tautinsa syitä, mennä ”naishysterian” ja erikoisten naisten ”hermotautien” äärelle. VAPISEVA NAINEN taantuu romaanista keskinkertaiseksi psykiatriaksi ja monien tutkimusten referaatiksi, jossa ei loppujen lopuksi ole paljonkaan kiinnekohtia kiinnostavaksi kaunokirjaksi. Toki uutuutta on kehuttu – kuten sen tekijäkin nostettu korkeuksiin esimerkiksi juuri näkemässäni TV-dokumentissa: Siri Hustvedtia on sanottu erääksi harvoista Amerikan naisälyköistä. Aina muistetaan myös mainita, että hänen miehensä on huippukirjailija Paul Auster.

VAPISEVASTA NAISESTA jää mieleen yläluokkainen amerikkalainen glamour ja nainen itsensä äärellä, omien tuskaisten neuroosiensa tulkkina. Mikäpä siinä…, mutta aivan kuin olisin lukenut vastaavaa ennenkin?
Herta Myllerin TÄNÄÄN EN HALUNNUT TAVATA ITSEÄNI on aivan toista maata. Romanialainen, saksaksi kirjoittava Myller liikkuu luokkayhteiskunnassa hänkin, mutta sen alaluokilla.

Myllerin uusin, kuten moni aikaisempikin kirja, sijoituu Ceausescun diktatuurin arkeen eikä siitä juuri huomaa, että tekijä on asunut jo neljännesvuosisadan Länsi-Berliinissä. TÄNÄÄN EN HALUNNUT…-kirjassa on kolme tasoa: 1) naispäähenkilön toistuvat matkat valtiollisen poliisin kuulusteluihin; 2) hänen havaintonsa kanssamatkustajista ja tapahtumista matkan aikana; 3) naisen ohivilahtava elämäntarina diktatuurin kummallisissa kiemuroissa.

Romaanikäsikirjoitus on laadittu yhteen pötkyyn ilman eri lukuja ja lukija saa pitää varansa milloin tajunnanvirta heittää hänet tasolta toiselle. Tarkkaavaisuus kannattaa. Pikku hiljaa purkautuu paitsi päähenkilön omituinen elämä ja ihmissuhteet, myös ceausesculaisen agraaridiktatuurin herkeämätön valppaus jopa suhteessa muurahaistason rivityöläisiin. Liukuhihnatyöläinen saa kärsiä siitä, että laittaa pienen lappusen kenkälaatikkoon, niiden laatukenkienn joukkoon, jotka ovat matkalla Italiaan. Omille, Romanian naisillehan kelpaavat kehnommatkin jalkineet…

Niin, kyllä naiset kirjoittavat toisin, valitsevat jopa toisenlaisia aiheita kuin miehet. Mutta: eri naiset eri yhteiskunnissa ja yhteiskuntaluokilla kirjoittavat myös keskenään eri tavalla. Toisin.

Joensuun virallinen Öisinajattelija