Aluksi sanon : huippu-urheilu naurattaisi minut kuoliaaksi elleivät sen
uhrit itkettäisi.
Toiseksi totean: penkkiurheilu hymyilyttää yhtä paljon – varsinkin kun
totiset toverit ovat isänmaan asialla.
Kolmanneksi kommentoin: selostuskopit ja televisiostudiot ne vasta
huumorintajua kutkuttavat – vakavanaamaiset analyysit, koko media
rähmällään.

Niille, jotka eivät tiedä mistä puhun, kerrottakoon että Kanadan
Vancouverissa on menossa sotaisan totiset kisat, joissa maailman maat
pistetään paremmuusjärjestykseen monessa lajissa. Miehet ottavat
toisistaan mittaa merkkivaatteet päällä, erotuksena klassisista
olympialaisista. (Yhdellä Ollilla oli liian iso, siis puku,
diskattiin???). Naiset kisaavat viehkeän vartalonmyötäisesti puettuina
ja meikattuina. Naisliikunta on leikkiä: jääkiekossa eivät kuulemma saa
edes taklata. Mikseivät? Kyllä kai rintavarustuksissa löytyy tukeviakin
kuppeja ja alapäässä tarvitaan miehiä vähemmän ulkosuojia? Tasa-arvo
kaukana, pakko sanoa. Armeijaan siitä, Jutta vieköön!

Muutama yö sitten Öisinajattelija valvoi puolestanne ja pani merkille
suomalaisselostajien alakulon kaukana rapakon takana. Oli joku
hiihtokisa, jossa suomalaiset olivat 30-40-sijojen tietämillä. Heistä ei
ollut selostajien mielestä kaiketi enää paljon kerrottavaa, joten nämä
keskittyivät arvioimaan muiden maiden kilpailijoita, etupäässä
haukkumaan lähinaapureitamme. Hetkinen! Suomalaiset ovat sentään 30
parhaan joukossa maailmassa ja ketään ei kiinnosta?. Haastateltavilta
vain katkera tilitys – EPÄONNISTUMISESTA!? Ajatelkaapa suomalaista
yliopistoa, tiederyhmää, joka olisi yhtä lähellä huippua, 30. sijalla
maailmassa!

Ja onhan meillä nostalgiset muistomme. Jos joku urheilussa enempi TULOSTA
haluaa, miksi ei maestro Matti Nykänen valmenna mäkimiehiä, sadasosa
Juha Mieto hiihtäjiä? Molemmat vielä elämänsä kunnossa, puhtia täynnä.
Esimerkissä on voimaa, lapsikin tajuaa! Matti ja Juha, niin monen
sankari- ja isähahmo.

Surullista sirkushuvia

Huippu-urheilu olisi vain bisnestä ja naurettavaa pelleilyä ellei se
olisi kaiken lisäksi surullista sirkushuvia. Liian monet kärsivät – ja
eniten nämä suorittajat, joiden koko lapsuus ja nuoruus on pilattu ennen
kuin se alkoikaan. Heidät poimitaan päiväkoti-ikäisinä iloisista liikkujista
erilleen tarkkasilmäisten agenttien toimesta, tuodaan verisille
kilpamarkkinoille, lätkäistään valmennusohjelmat käteen kun oppivat
lukemaan ja mobilisoidaan vielä vanhemmatkin keräämään rahaa ja
toimimaan kuljetus-, ja vetojuhtina kilpailusta toiseen. Pahinta on se,
että avainsanoista – kilpailuvietti, voitto, treeni, media, mainonta,
markkinat jne jne – muodostuu tuleva elämänohje ja ideologia, joka vie
mennessään. Voittamista edesauttaa (yhä useammin) varhain aloitettu
doping, tavalla tai toisella – aineella tai aivopesulla. Ehkä
liioittelen?

Mutta sitä ihmettelen, että penkkiurheilija seuraa tätä murheellista ja
kieroa kaupallista huippu-urheilubisnestä yö yön jälkeen? Miten voin
ymmärtää ystävääni, joka tuulettaa television ääressä vähän väliä,
kun pieni musta piste (sanovat sitä kiekoksi) vilahtaa hidastetussa
otoksessa verkkoon. Hän seuraa sohvalta silmä kovana sitäkin kun auto
kiertää samaa rataa kymmeniä kertoja eikä mainoksin peitetystä
kuljettajasta näy kuin vilahtava kypärä ja maalissa hansikas.

Liikuntakulttuurista

Olen pätemätön haukkumaan urheilujournalismia sinänsä (vaikka mieli
tekisi), koska en ole ikimaailmassa lukenut urheilusivuja. En edes
silloin kun jalka ja polvi vielä kestivät maratonin ja juoksentelin
kympin lenkkejä päivittäin. Nyt on rauhallisempaa: sauvakävellään,
käydään salilla ja avannossa. Kesät kuluvat pyörän selässä,
syksyiset viikonloput marja- ja sienimetsässä, joten ihan rapakunnossa
Öisinajattelija ei tunnusta olevansa. Hiihto on aina vähän tökkinyt
eivätkä joukkuepelitkään, jalkapalloa lukuun ottamatta, ole koskaan
innostaneet. Ehkä minulta puuttuu se kuuluisa peliäly? Mutta
erilaisiahan me olemme, kaikelle kansalle sopivien liikuntalajien kirjo mieletön. Halvallakin pääsee.

Mutta urheilujournalismista. Miten mediassa on päässyt syntymään näin
ainutlaatuisen markkina- ja kilpailukeskeinen meininki? Ei mitään rajaa!
Eikö kaikenlaisen kilpamurheilun ja massamurhien maassa pitäisi keskittyä vähempään kilpaintoiluun ja laajempaan, kansalaispitoiseen liikuntakulttuurin. Vähemmän jäähalleja, hiihtoputkia ja enemmän luontaista perusliikuntaa kaikille. Peruskouluissa sitä saisi olla miltei päivittäin. Siinä koko homman PERUS!

On olemassa erityisryhmiä, joille soisi mahdollisimman laajan skaalan
erilaisia ilmaisia kunnallisia liikuntapalveluja. Tarkoitan esimerkiksi
eläkeläisiä, työttömiä, liikuntavammaisia. Perusliikunta on ennalta
ehkäisevää ja pitää niin lapsen kuin eläkeläisen virkeänä, työttömän työkykyisenä. Se maksaa itsensä takaisin hyvin nopeasti.
Mutta liikuntapalveluissa kehitys taitaa kulkea päinvastaiseen suuntaan, aivan kuten kulttuuri- ja kirjastopalvelujenkin supistamisen suhteen.

Mitä isompi joukko suurten ikäluokkien edustajia siirtyy eläkkeelle,
sitä tehokkaammin heitä tullaan KILPAILUTTAMAAN ja siis rahastamaan kaikessa. Ainut toivo on siinä, että eläkeläiset ja työttömät ovat itse aktiivisia ja osaavat
ajaa etujaan. Mutta miten huonokuntoinen kansalainen ja ”ikäloppu”
eläkeläinen saisi äänensä kuuluviin? Ei mitenkään.

Naurettava huippu(m)urheilu sen sijaan kukoistaa, vie budjeteista
leijonanosan – ja kuljettaa meitä kohti perikatoa villillä vauhdilla…

Joensuun virallinen Öisinajattelija