Välttämättömyyksillä verhottu politiikka kurjistaa koulutusta ja opiskelijoiden mahdollisuuksia sekä leikkauksin että keinotekoisin rajoittein. Talouspoliittinen vaihtoehdottomuus pitää koulutuspoliittisia avauksia otteessaan, mikä näivettää suomalaista koulutusta.
Suomalaisen koulutuspolitiikan viime vuosikymmenet eivät ole olleet mairittelevia. Oppimistulosten heikkentyminen ja koulutustason lasku osuvat yhteen opiskelijoiden ja nuorten kasvaneiden mielenterveysongelmien kanssa. Näiden taustalla on mittava ja jokaiseen koulutusasteeseen kohdistettu leikkauspolitiikka, jota Petteri Orpon hallitus on päättänyt jatkaa.
Suoraan koulutukseen tehtävien suurten leikkausten tie näyttää kuitenkin tulleen loppuun, sillä myös talouskurin kannattajat ovat alkaneet ymmärtää koulutuksen merkityksen talouskasvun ajurina. Näivettävää politiikkaa on kuitenkin mahdollisuus toteuttaa myös toisin. Kuvaan astuvat tällöin kouluttautumisen vapauden rajaaminen ja koulutuksen kustannusten siirto yksilön harteille.
Korkeakoulutuksen piirissä on nähty 2000-luvulla useampia kyseisiä toimia. Elinikäistä opinto-oikeutta rajattiin yliopistoissa seitsemään vuoteen, ensikertalaiskiintiöt otettiin käyttöön uusille opiskelijoille ja EU- ja ETA-maiden ulkopuoliset opiskelijat velvoitettiin maksamaan lukukausimaksuja. Toimeentulopuolella tukikuukausia on vähennetty ja lainapainotteisuutta kasvatettu. Vastaavanlaiset keinot löytyvät myös korkeakoulujen rahoitusmalleista, joilla ohjataan yliopistoja ja ammattikorkeakouluja ottamaan sisään entistä suurempi määrä ensikertalaisia ja patistamaan opiskelijoita valmistumaan tavoiteajassa.
Esitykset toisen tutkinnon maksullisuudesta ja Orpon hallitusohjelmaan kirjatut tavoitteet koulutuksen “kasautumisen” ehkäisemiseksi edustavat jatkumoa mahdollisuuksia kaventavalle politiikalle. Koulutusleikkauksia ei tule nähdä siis ainoana tapana toteuttaa talouskuria koulutuspolitiikassa. Koulutuksen rajaaminen ja taakan siirto yksilölle ovat toinen puoli kuristavaa pihtiotetta.
Toimien taustalla ovat pyrkimykset optimoida ja tehostaa yhteiskunnallisten resurssien käyttöä. On esitettävissä lukuisia perusteita sille, miksi keinot eivät toimi vaan ne voivat ennemmin aiheuttaa tehottomuutta. Ensikertalaiskiintiöt aiheuttavat esimerkiksi tarpeettomia välivuosia ja johtavat koulutuksellisiin umpikujiin. Voi jopa hyvin väittää, että hyvinvointivaltion tarjoamien maksuttomien tai hyvin alhaisten kustannusten palveluiden “tehottomuus” varmistaa niiden tehokkaan toimivuuden. Kun mahdollisuus kouluttautua uudelleen taataan yhdenvertaisesti kaikille, syntyy monialaista osaamista ja sivistystä koko yhteiskunnan tarpeisiin.
Talouskuria vasten nämä järjelliset perusteet eivät pure. Vaikka on siitä huolimatta tärkeää puolustaa joka tilanteessa esimerkiksi maksutonta koulutusta, viime vuosikymmenten suunta on selvä. Ilman talouskuriajattelun murtamista ei luvassa ole muuta kuin hivutustaistelua oikeuksien heikennystä vastaan ja kompromisseja saavutettuja etuja puolustaessa.
Talouskuri verhoilee asiat välttämättömyyksiksi, mutta tälle politiikalle on olemassa vaihtoehtoja. Sanna Marinin hallitus onnistui osaltaan tarjoamaan vaihtoehdon rikkoessaan valtiontalouden kehysmenettelyä. Koulutuspolitiikan saralla toteutettiin muun muassa historiallinen oppivelvollisuusiän nosto. Valtion tulopuolen ei myöskään tarvitse jäädä paikoilleen polkemaan, vaan esimerkiksi veroasteen putoamista ja sen myötä syntyvää miljardien budjettivajetta voidaan päätöksin paikata verotusta uudistamalla.
Nämä vaihtoehdot eivät kuitenkaan kelpaa talouskuria ajaville, joiden vapauskäsitys näyttää ulottuvan lähinnä lompakon paksuuteen. Sivistyneen yhteiskunnan tavoitteena tulisi olla koulutuksen saatavuuden mahdollistaminen kaikille sitä haluaville riippumatta aikaisemmista tutkinnoista tai kansalaisuudesta. Valitettavasti monet talouskurin kahlitsemat koulutuspoliittiset avaukset näyttävät tarjoavan vain tulevaisuutta kurjistavia toimia ja luokkayhteiskunnan jakolinjojen syventämistä. Viime syksyn oppilaitosvaltausten liike kuitenkin osoittaa, että tästä on saatu jo tarpeeksi. On aika aidosti uusille koulutuspoliittisille avauksille.
Aku Houttu
Kirjoittaja on Vasemmisto-opiskelijoiden hallituksen varajäsen