Nyt tuntuu kummalliselta lukea, että Ihmisiä telineillä sai aikanaan hyvät arvostelut ja myi hyvin, mutta Koillismaahan suhtautuivat nihkeästi niin kriitikot kuin lukeva kansakin. Tämä kuitenkin selviää Ville Revon 10.2. 1961 Kallelle kirjoittamasta kirjeestä, joka on julkaistu Pölhönkannossa.

Revon mukaan kritiikki on paikallaan, sillä Koillismaassa on paljon tavanomaista, käsiteltyä ainesta, liian vähän huumoria ja tiettyä jähmeyttä.

Mielipiteensä kullakin. Minusta asia on tasan päinvastoin

Osittain ristiriitaisen kritiikin, osittain taloonsa jääneiden epäonnistumisten takia Kalle päätti tähdätä Koillismaan jatko-osan ilmestymään vasta vuonna 1962, siis kahden vuoden kuluttua edellisestä.

”Päätin tehdä kolmannen romaanini hitaasti ja järkikultaani käyttäen. Eli vain silloin kun minulla on aikaa ja olen sopivassa mielentilassa.”

Luonto säätelee elämää

Selkosen kansaa ilmestyi syksyllä 1962, sai hyviä arvosteluja ja myyntikin alkoi lupaavasti. Samana syksynä ilmestynyt Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla 3 oli tietysti ylivoimainen ykkönen.

Itse arvotan Koillismaa-sarjan kaksi ensimmäistä romaania toisin päin. Koillismaan olen jo kehunut, mutta Selkosen kansaa ei iskenyt samalla tavalla. Juuri siinä on Ville Revon mainitsemaa jähmeyttä, paikka paikoin. Ensimmäiset satakunta sivua jatkavat liian samanlaisena edellisen romaanin kerrontaa.

Jossain vaiheessa Kallen kerronta kuitenkin vetää mukaansa ja paikoin hän kirjoittaa ilmaisuvoimaisinta tekstiään ehkä koskaan. Ajattelen erityisesti sitä kun Olkivaaralaiset ovat kokoamassa kontuja niittysuolla ja 1930-luvun ihmisen elämän sattumanvaraisuus ja yhteys luontoon tulee päälle täydellä voimallaan rajun ukkosen muodossa. Muutaman minuutin rajuilma tekee kerralla tyhjäksi koko työn sillä hetkellä ja asettaa kyseenalaiseksi myös mahdollisuuden pitää yhtä lehmää tulevana talvena.

Heti perään Olkivaaran Nestori joutuu etsimään metsään jääneitä lehmiä ja kokee tuhansia tuntoja. Olo helpottuu vasta kun parannuksen tehnyt mies huutaa sydämensä pohjasta, että voi perkeleen perkele.

Henkeä salpaava on myös Olkivaaran Toivon pako Neuvostoliitosta takaisin Suomeen. Väsymys, nälkä, kivut, ripuli, pelko – ja viimein helpotus, kun hän osuu öiselle hakkuutyömaalle ja löytää sieltä tyhjän Työmies-askin. Vihdoin kotona.

Kaksi kirjaa 1930-luvusta

Pohjantähden kolmososa ja Selkosen kansaa ilmestyivät siis yhtä aikaa ja kertovat osin samasta ajanjaksosta, 1930-luvun puolivälistä talvisotaan. Olen vertaillut Linnan ja Päätalon kirjoja ennenkin ja teen sen nytkin. Linnan romaanisarjaa on luettu kuin virallista Suomen historiaa, Kallen ensimmäinen sarja on ollut suurelta yleisöltä unohtunutta kirjallisuutta.

En toista aiemmin kirjoittamaani tältä osin, mutta tässä yksi uusi huomio: henkilökuvauksen osalta Kalle on mielestäni selvästi Linnaa edellä.Pohjantähdenhenkilöt ovat enemmän symboleita eri yhteiskuntaluokille ja muille ihmisryhmille.

Koillismaan henkilöt tuntuvat kokonaisemmilta. Samasta henkilöstä löytyy eri vaiheissa eri piirteitä niin kuin elämässä yleensäkin. Jopa kahden ensimmäisen osan ilmiselvä pahis, Iivari Sääskilampi, herättää Selkosen kansan lopussa jos ei nyt sympatiaa, niin myötätuntoa kuitenkin, kun talon talon isännältä alkavat voimat ehtyä ja kaupungista palannut poika joutuu heti syksyllä 1939 ylimääräisiin kertausharjoituksiin.

Talvisodan lähenemistä kuin hiipimällä Kalle kuvaa Loimujen ajassa. Tässä romaanissa tulee esiin sen toinen puoli – täysi yllätys ja järkytys perheelle, joka asuu kaukana kaikista keskuksista ja lukee vain Siionin Lähetyslehteä.

Talvisodan henki

Romaanin lopussa nimismies Pulkkila tulkitsee talvisodan henkeä selkoslaisten osalta: moni ei edes muista sellaista nimeä kuin isänmaa, mutta yhteiseen savottaan mennään joukolla. Herroja vihataan, mutta kotiselkosista tykätään eikä niitä vängällä anneta viedä.

Selkosen kansaa on nimensä mukaisesti yhden kansanryhmän paikoin rikas, paikoin puuduttava kuvaus. Pinnistiköhän Kalle kolmatta romaaniaan liikaakin järkikultaansa käyttäen ja varman päälle?

Etualalla ovat Olkivaaralaiset ja Sääskilampilaiset. Kallen omakuva Kauko Sammalsuo kasvaa samalla lailla kuin täyden tuntirahan ja nuoruuden savotoitten aikaan, mutta on vain henkilö toisten joukossa.

Selkosen kansaa oli Kallen viimeinen romaani, jota hän valmisteli kaksi vuotta. Myrsky Koillismaassa ilmestyi vuonna 1963 ja sitten sitä mentiinkin tahdilla vuosi ja kirja elämän loppuun saakka. Hurja mies.

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa. Gummerus 1962, 545 sivua.