Suurten suomalaisten medioiden päätoimittajat julkaisivat yhteisen kannanoton ”luotettavan median puolesta”. Allekirjoittajat arvostelevat valemedioita ja kannattavat oikeaa ja merkityksellistä journalismia.
”Hyvän maun ja soveliaisuuden rajat on jo aikaa sitten ylitetty”, sanotaan kannanotossa, jonka on allekirjoittanut myös Iltalehden vastaava päätoimittaja Kari Kivelä. Kirjoitin syksyllä Iltalehden käsityksestä siitä, mikä on hyvää makua:
Ovatko tällaiset lööpit ja kannet todella niin kaukana kannanoton vastustamista valemedioista ja parjauskampanjoista? Iltapäivälehtien faktat voivat pitää paikkaansa useammin kuin MV-lehdessä, mutta juttujen sävy voi silti olla aivan yhtä rasistinen. Tässä mielessä ammattijournalismin sädekehällä suojautuvat iltapäivälehdet ovat huomattavasti vaarallisempia kuin MV-lehti.
Kannanoton allekirjoittaneet mediat ovat tänä vuonna jääneet kiinni myös aivan valemediatasoisten huhujen levittelystä.
Tuomas Saloniemen blogista voi lukea, miten päätoimittajien luotettaviksi ja oikeellisiksi vakuuttamat viestimet levittivät roskasivustolta ja perussuomalaisten nettilehdestä lähtenyttä perätöntä huhua, jonka mukaan turvapaikanhakijat suunnittelivat ahdistelukokoontumista Helsingin keskustaan. Mukana olivat esimerkiksi Yle, iltapäivälehdet ja Helsingin Sanomat.
Erkki Perälä bloggasi poliisin uudenvuoden tiedotussekoilusta, johon tiedotusvälineet lähtivät mukaan lietsoen, kyseenalaistamatta ja selvittämättä taustoja.
Veikka Lahtinen puolestaan selvitti blogissaan, että päätoimittajien kannanoton allekirjoittanut Savon Sanomat julkaisi MV-lehdessäkin julkaistun rasistisen mielipidekirjoituksen ja perusteli sitä ”keskustelun herättämisellä”.
Tällaisilla tapauksilla on ollut suuria vaikutuksia Suomessa käytävään siirtolais- ja rasismikeskusteluun. Silti tapausten luotettava ruodinta jäi yksittäisten bloggaajien harteille.
Päätoimittajien kannanotossa kirjoitetaan:
Aiomme vastaisuudessakin olla demokratian ja sananvapauden tukipilareita, osa toimivaa suomalaista yhteiskuntaa. Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas.
Kirjoitin Emilia Kukkalan kanssa toimittajien vallankäyttöä käsittelevän kirjan, joka ilmestyy huhtikuun alussa. Kirjaa varten tekemämme haastattelut ja kysely antavat suomalaisesta mediasta hieman toisenlaisen kuvan.
Demokratian tukipilarina esiintyvän median työolosuhteet ovat jyrkän epädemokraattiset. Esimiehet johtavat toimituksia melko autoritaarisesti ja komentosuhteet kulkevat hierarkioiden mukaan. Tiettyjen aiheiden käsittely lopetetaan ylemmältä tulevalla käskyllä, ja onpa joskus esimies seisonut selän takana varmistamassa, että omaa konsernia koskeva juttu kirjoitetaan oikealla tavalla.
Suoran käskemisen lisäksi suomalaiset toimittajat kontrolloivat itse itseään. Syitä on monia: ei ole aikaa tehdä kriittistä taustatyötä, ei ole yleistietoa kyseisestä asiasta, ei haluta vihapostia tai kollegoiden naureskelua, ”uskottavuus” edellyttää tiettyjen käsitteiden ja kehyksen jakamista, ajatellaan että ”tätä kansa haluaa”, halutaan tehdä tulosta ja nousta toimituksen hierarkiassa.
Ylevien arvojen sijaan työtä hallitsevat kiire, raha ja tunteiden metsästys.
Eräs toimittaja kuvaili työskentelyä Ilta-Sanomissa:
Kaikista jutuista tuntui tulevan samanlaisia sen jälkeen, kun ne olivat käyneet läpi päällikkötason käsittelyn. Eli juttuja muokataan koko ajan tiettyyn suuntaan, erityisesti otsikoita ja uutiskärkiä, niin että niistä tulee myyviä ja kärjekkäitä. Kun meillä oli palaveri, [silloinen uutispäällikkö ja nykyinen päätoimittaja] Ulla Appelsin sanoi, että muissa lehdissä voidaan ajatella, että tärkeintä on se, mitä tapahtuu. Hän ohjeisti, että Ilta-Sanomissa täytyy kysyä, miltä tuntuu. Mentiin faktoista tunteisiin.
Toinen kertoi erään paikallisemman lehden työtavoista:
Kaikki ideointi jää käytännössä määräaikaisten ja kesätoimittajien harteille, kun vakituiset työntekijät on saneltu hiljaisiksi myötäilijöiksi. Silloin tehdään vain juttuja, jotka päälliköt esittävät ja hyväksyvät. (…) Ellei sitten toimittaja tuo esille neutraalia kaikkia koskevaa tärkeää juttuaihetta. Mutta se ei saa johtaa negatiiviseen valoon vaikkapa paikkakunnan suurinta työnantajaa, saastuttavaa tehdasta tms.
Kirja on täynnä tällaisia kertomuksia. Miksi sitten kannanoton allekirjoittaneiden päätoimittajien johtamissa medioissa ei ruodita näitä journalismin sisäisiä ongelmia? Eräs kyselyymme vastannut toimittaja ehdotti selitystä:
Vaikeimpia aiheita on luonnollisesti media-alan epäterveiden kytkyjen paljastaminen. Siinä käy helposti niin että ”omat” kääntyvät kritisoijaa vastaan. Harva viitsii tehdä mediakriittisiä juttuja sen vuoksi.
Parempi julkaisupäivämäärä päätoimittajien kannanotolle olisi ollut tasan kuukauden päästä.