Aloin pitää hajanaista lukupäiväkirjaa ja kirjoittaa luettujen tekstien pohjalta jonkinlaisia mikroesseitä tai tarkemmin sanottuna seinään viskottuja luonnospalloja. Tässä vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden merkinnät.


1. Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airueet. Vuoden 2016 Tieto-Finlandia olisi kuulunut kirjalle, joka nosti itsenäisen Suomen historiasta esiin tukahdutetun aiheen. Kolmen historiantutkijan kertomus noin vuosista 1918-1950 on perinpohjainen yhteenveto ajan vallankumouksellisista fasisti-, äärioikeisto- ja natsiliikkeistä.

Nostan kirjasta muutaman kiinnostavan huomion. Minusta tärkein ajatus kirjassa on fasismin ja väkivallan olemuksellinen yhteys. Sisällissodan aikana ja sodan jälkeen harjoitettu valkoinen terrori yhdisti monia tulevia fasisteja:

Suojeluskuntien valtaamilla alueilla keväällä 1918 harjoitetut puhdistukset synnyttivät valkoisten keskuuteen oman piirinsä, suomalaisen cosa nostran, yhteisen vaikenemisen liiton. Puhdistuksiin keskeisesti osallistuneet tunsivat toisensa ja tiesivät toistensa teot, mutta organisaatioista, vastuusta ja teoista vaiettiin siksi, että tämä toiminta oli ollut lopulta omankädenoikeutta ja voittajan laittomuutta.

Ensin tuli väkivalta, sitten vasta fasismi ideologisena liikkeenä. Saksan alkuperäisten natsien tausta on pitkälti sama: ensin oli maailmansodan verinen kauhu, ja natsiliike seurasi sitä.

1920-luvulla fasismi oli Suomessa suositumpaa kuin ehkä haluamme muistaa. Marraskuussa 1922 kokoomuksen kansanedustaja, eduskunnan sotilasvaliokunnan puheenjohtaja Oskari Heikinheimo kommentoi suojeluskuntien vertaamista fasistijärjestöön: ”Me suojeluskuntalaiset emme tuota vertausta ollenkaan häpeä, päinvastoin me mielihyvällä ja ylpeydellä tunnustamme, että olemme Italian fascistien aatetovereita.”

Kahdeksan vuotta tämän jälkeen Lapuan liikkeen talonpoikaismarssilla Helsingissä käveltiin aseiden kanssa Senaatintorille, jossa ylin valtiojohto otti suomalaiset fasistit vastaan. Media oli liikehdinnästä innoissaan ja levitti fasistien sanomaa suurella volyymilla.

Miksei Suomi sitten suistunut täysin fasistien valtaan? Tärkeitä syitä on Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen mukaan ainakin kolme. Ensimmäinen niistä liittyy suoraan väkivaltaan: suomalaiset fasistit eivät hennoneet käyttää yhtä paljon rajua väkivaltaa kuin saksalaiset ja italialaiset toverinsa. Talonpoikaismarssilla fantasioitiin eduskuntataloon menemisestä ja vasemmistolaisten kansanedustajien ampumisesta konepistooleilla. Mitään tällaista ei lopulta tehty.

Toiseksi suomalaisten vahva laillisuususko niin eliitin kuin äänestäjien parissa torjui vallankaappausta. Liikkeet ovat Suomessa olleet perinteisesti tiiviisti kytköksissä eliittiin, instituutioihin ja valtiovaltaan, millä on ollut sekä hyviä että ongelmallisia seurauksia.

Kolmanneksi Suomessa oli kaikesta huolimatta 1930-luvulla vahva demarivasemmisto. SDP:n kannatus eduskuntavaaleissa oli vuosikymmenen aikana 34-40 prosenttia. Tämä unohtuu helposti, kun muistellaan ”äärioikeistolaista” aikaa.


2. Jyrki Vainonen: Askelia. Kirjoituksia kävelemisestä. Köröttelyproosaa Tampereelta Afrikkaan (miksi ”Afrikkaan”, miksi Tampereen Pyynikki on täsmällinen ja konkreettinen paikka ja toisesta paikasta puhutaan lähinnä koko mantereen nimellä?). Vaikka lyhyt ja kaunis esseekokoelma käsittelee kävelemistä, siitä tulee silti mieleen ”köröttely”. Avainsanat: pappakengät, romantiikka, keski-ikä, hitaus, fiilistely.


3. Tuomas Milonoff & Riku Rantala: Mad Success. Seikkailijan self-help. Yritin keksiä kirjasta niin ylistävää sanottavaa, että se pöyristyttäisi Jussi Jalosta, joka kirjoittaisi tästä Punk in Finlandin foorumilla. En kuitenkaan osaa sanoa muuta kuin että tämänkertainen Madventures-kirja on mukiin menevä mutta ei mukia läikyttävä yhteenveto urbaanien kolme-neljäkymppisten punasinivihreiden elämäntavasta. Viihdyin mutta en oppinut. Voi johtua siitä, että olen muutenkin lukenut paljon Rikun ja Tunnan kirjoja ja kolumneja. Pidän heidän hedonismistaan mutta en pidä heidän joskus esiin tunkevasta liberaalista ”who am I to judge” -pallotteluasenteestaan.


4. Matti Riekki: Täältä pohjoiseen. Sentencedin tarina. Sentenced (1989-2005) oli siitä poikkeuksellinen bändi, että sen jäsenet olivat kiinnostuneempia soittamisesta, mököttämisestä ja viinasta kuin seksistä tai julkisuudesta. Sami Lopakan masennusta ja itsemurhaa käsittelevät mustanhumoristiset sanoitukset olivat itselleni tärkeää runoutta teininä.

Luin Matti Riekin viihdyttävän kirjan yhdeltä istumalta eräänä yönä baarista tullessani. Teki mieli kaivaa kaapista Suicider-bändipaita. Taneli Jarvan raivokas esiintyminen Sentencedin toiseksi viimeisellä keikalla Oulussa on yksi parhaista kokemistani livemusiikin hetkistä.

Harmi, että Buried Alive -DVD kuvattiin viimeiseltä keikalta, jolloin Jarva ei ollut enää yhtä energisessä vedossa ja muukin bändi oli ilmeisen krapulainen.


5. Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi. Joskus, kun tuntuu tyhjältä, ravistan joko Tuomas Nevanlinnaa tai Tommi Uschanovia. Nimien mainitseminen yhdessä ei ole mielivaltaista. Uschanov on lainannut korostetun yllättäviin nurinpäinkääntöihin ja kursivointeihin perustuvan tyylinsä Nevanlinnalta, joka puolestaan on lainannut tyylinsä 1990-luvun Žižekiltä.

Kun Nevanlinnan dialektiset U-käännökset perustuvat käsitteelliseen työhön, Uschanov kaahailee tykittämällä välillä hyvin obskyyreistä lähteistä noukittuja faktoja.

Toisin kuin Nevanlinna, Uschanov ei ole kovin hyvä poliittinen ajattelija. Hänen näkemyksensä hyvinvointivaltiosta on suurin piirtein se, että suomalainen eliitti alkoi potea huonommuudentuntoa vertaillessaan itseään Ruotsiin ja Neuvostoliittoon ja päätti siksi luoda tietyt instituutiot.

Uschanovin idealistisesta politiikkakäsityksestä puuttuvat konfliktit, liikkeet ja mikrotaso.

Mikä omituisinta, Uschanov arvostelee kirjassaan suomalaisia historiantajun puutteesta ja viittaa Päivi Uljaksen väitöskirjaan Hyvinvointivaltion läpimurto. Väitöskirja nimenomaan kyseenalaistaa Uschanovin esittämän eliittivetoisen näkemyksen hyvinvointivaltion synnystä. Uljas ehdottaa, että hyvinvointivaltioksi brändätty kehitys oli pitkälti tavallisten ihmisten kansanliikkeiden ja vasemmistoenemmistöisen eduskunnan ansiota.

Uschanovin ensimmäinen kirja Mikä vasemmistoa vaivaa? on yksinkertaisesti huono, haitallinen ja typerä.

Suuri kaalihuijaus on kuitenkin kirja, joka kaikkien politiikasta kiinnostuneiden kannattaa lukea, ja Miksi Suomi on Suomi kestää muutamankin lukukerran. Uschanovin lukeneisuus on tulkintojen ongelmallisuudesta huolimatta mahtavaa ja korvaa paljon politiikantajun puutetta.

Egon Friedell kertoo Uuden ajan kulttuurihistoriansa ensimmäisen osan johdannossa saksalaisesta historioitsijasta, joka luki itsensä hengiltä. Kirjoitustensa perusteella Uschanov on hyvällä matkalla tuohon suuntaan.


6. Mihail Bakunin: Jumala ja valtio. Anarkismin historioissa suuntaukselle löydetään kaksi alkulähdettä: valistuksen rationalismi ja uuden ajan uskonlahkot. Anarkismissa siis yhdistyy porvariston suosima optimistinen järjenkäyttö ja kristillisen lahkojen intensiivinen kiihko muuttaa maailmaa. Tuloksena on energinen ja usein innostava liike, joka kuitenkin onnistuu häviämään kaikki käymänsä kamppailut vuosisata toisensa jälkeen.

Suurin osa anarkismista on tylsää ja suoraviivaista, mutta niin kai voi sanoa useimmista poliittisista liikkeistä. Bakuninin keskeneräiseksi jäänyt pamfletti on myös suurilta osin tylsä, mutta siinä on neljä kiinnostavaa juonnetta. Ensimmäinen on Raamatun luenta, jossa Saatana nähdään ensimmäiseksi kapinalliseksi ja toisinajattelijaksi, joka nousee jumalallista tottelevaisuuden vaatimusta vastaan. Tämä ei ollut omaperäinen tulkinta edes omana aikanaan – John Miltonin Kadotettu paratiisi teki saman taitavammin vuonna 1667 – mutta Bakuninin suoraviivainen esitystapa on houkutteleva.

Toinen juonne liittyy ensimmäiseen. Bakuninin mukaan valtio ei voi olla olemassa ilman kirkkoa eli ”moraalista sanktiota”. Yhdellä tasolla huomio on vulgääriä ideologiakritiikkiä: valtio tarvitsee kirkon tuottamaan suostumusta hallinnolle, ja niin edelleen. Pointti pitää kuitenkin paikkaansa myös laajemmassa mielessä. Valtion kirkon ei tarvitse olla kristillinen tai islamistinen, vaan hallinnan uskonnollinen ulottuvuus hoituu yhtä lailla asettamalla jumalan tilalle markkinat tai idealisoitu kansa. Valtio tarvitsee väistämättä taantumuksellisen myytin ja siihen liittyvän kultin, oli se uskonnollinen, nationalistinen tai molempia.

Kolmas tärkeä huomio liittyy auktoriteetin merkitykseen anarkismissa. Nykyään anarkistit itsekin esittävät anarkismin usein sloganeilla tyyliin ”fuck all authority”. Bakunin ei missään nimessä ollut tällainen anarkisti. Hän hyväksyi auktoriteetin, jos sille oli perustelut ja siihen ei liittynyt pysyvää etuoikeutta:

Antaudun asiantuntijoiden valtaan ja olen valmis seuraamaan heidän neuvojaan ja johdatustaan, ainakin tietyssä märin ja sen aikaa kuin katson tarpeelliseksi, koska tällaista auktoriteettia ei kukaan ole minulle väkisin tarjonnut, eivät ihmiset eikä Jumala. (…) Antaudun asiantuntijoiden auktoriteetin edessä, koska sen säätää minulle oma järkeni. (…) Saan ja annan, sitä on ihmisen elämä. Jokainen on johtaja ja jokaista johdetaan. Ei siis ole mitään lopullista ja muuttumatonta auktoriteettia, sen sijaan on jatkuvaa, ohimenevää ja vapaaehtoista auktoriteettiasemassa olemisen ja siihen alistumisen vaihtelua. (s. 41-42)

Neljäs ja filosofisesti kiinnostavin piirre Jumalassa ja valtiossa on politiikan tulkitseminen idealismin ja materialismin vastakkainasettelun kautta. Idealismin ja materialismin määrittely Bakuninilla tulee melko lähelle sitä, miten Deleuze 1960-luvulla määrittelee rationalismin ja empirismin Spinoza-väitöskirjassaan.

Idealistit ja rationalistit lähtevät liikkeelle ihanteista, täydellisyydestä, abstraktioista ja universaaleista. Kaikki materiaalinen ja ohimenevä on heille rumaa ja ihanteille alistettavaa. Tämä johtaa väkivaltaan todellisuutta kohtaan, idealisti haluaa alistaa ihmiset abstraktioille. Sen sijaan materialistit ja empiristit aloittavat ohimenevästä ja ainutlaatuisesta. Yhdessä elämisen muodot on rakennettava yhteisellä toiminnalla materiaalisista elementeistä, ei ihanteista tai utopioista.

Anarkismi onkin huonoimmillaan silloin, kun se unohtaa tämän opetuksen ja jäykistyy ihanteiden seuraamiseksi, nostalgian haikailuksi tai abstraktin utopian tavoitteluksi.


7. Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti. Porvarillista jenkkihapatusta, sanoo ensireaktio. Sitäkin, mutta on miellyttävä lukea siitä, miten kärsimyksellä ei ole mitään tekemistä luovuuden kanssa.

Kirjoittaminen on iloista ja siihen täytyy liittyä kepeyttä, muuten se on vain tuhoisaa ja typerää.

Gilbertin luovuusopas seuraa amerikkalaisten naisten genreä, jota ovat rakentaneet muiden muassa Julia Cameron ja Natalie Goldberg. Lajityyppiin kuuluu new age -tyylinen ajatus luovuudesta jumalallisena ja selittämättömänä luonnonvoimana, jolle avaudutaan vastaanottavaiseksi. Siinä myös toistetaan uskaltamisen ja rohkeuden tärkeyttä luovassa työssä. Luomisen esteenä nähdään roolit ja itsensä kieltäminen. Nykyään voisi kuitenkin päinvastoin nähdä itse luomisen pakkovaatimuksen (meidän on kaikkien oltava luovia työssämme) pahimpina luovan työn esteenä.

”Luominen” oli tietyllä tavalla suoraviivaisempaa silloin, kun koko talous ja työelämä eivät vielä perustuneet luovuuteen.

Viihdyttävä bestseller on täynnä tällaisia virkkeitä: ”Tekemällä jotain muuta – ja omistautumalla sille koko sydämestään – hän oli juonitellut tiensä voimattomuuden helvetistä takaisin suureen taikuuteen.” Tämä asennoituminen on tietenkin koko tietokapitalismin yksilötekniikoiden perusajatus: seuraa intohimoasi…


8. Marita Husso & Risto Heiskala (toim.): Sukupuolikysymys. Sukupuolta eri näkökulmista tieteellisesti esittelevä käsikirja, jonka artikkeleista suurin osa on kuivia. Hienoa kirjassa on parisuhdeväkivallan, naista koskevan julkisuuden, varhaiskasvatuksen sukupuolittuneisuuden, työmarkkinoiden sukupuolittuneisuuden ja Suomen globaalin sukupuolipolitiikan perusteellinen käsittely.

Ongelmia riittää: käsitteiden ajoittainen sekavuus biologian ja transsukupuolisuuden kohdalla, kirjan toimittajien yhteisartikkeleista ilmi käyvä heikko sukupuolentutkimuksen tuntemus, metodologinen nationalismi (Suomen kansallisvaltioon keskittyminen) ja kriittisen miestutkimuksen jättäminen minirooliin. Kirjassa on myös jonkin verran blatantin vääriä väitteitä ja ylimielisiä heittoja, joita Sukupuolentutkimus-lehdessä (4/16) julkaistu arvostelu herkullisesti teurastelee.

Kirjassa kiinnostaa alkupään biologisten käsitysten esittely ja purkaminen, vaikka sekin jää hieman epämääräiseksi. Feminismin vastustajille biologia ja psykologia ovat tyypillisiä vastaväitteitä. Jos kuitenkin todella perehdytään sukupuolten biologiaan ja psykologiaan, asiat eivät näytä mitenkään helpoilta. Eri sukupuolten välillä löytyy tilastollisia eroja, mutta ne ovat aste-eroja, joiden jakaumat menevät osin päällekkäin.

Edes niin perustavanlaatuisina pidetyt biologiset ominaisuudet kuin sukusolujen koko, kromosomit, sukurauhaset ja kasvuhormonit eivät suinkaan lankea aina yhteen toistensa kanssa tavoilla, jotka muodostaisivat kaksi toisistaan erottuvaa sukupuolta.

Ylipäänsä sukupuolen ja seksuaalisuuden muodot ovat hyvin moninaisia ja vaihtelevia, vaikka niitä yritetään poliittisesti naulita kiinni.


9. Päivi Uljas: Hyvinvointivaltion läpimurto. Valtava väitöskirja, joka sisältää kolme erillistä tutkimusta: 1) pienviljelyyn perustuvan elämänmuodon syntyminen ja häviäminen Suomessa 1920-1950, 2) palkoista ja sosiaaliturvasta käydyt kamppailut noin 1956-1962, 3) 1960-luvun hegemoniakamppailu. Rikas ja rönsyilevä mötkäle olisi hyötynyt tarkemmasta kustannustoimittamisesta. Tein niin paljon merkintöjä olennaisista kohdista, että tästä kirjoituksesta tulisi pienen pamfletin pituinen, jos esittelisin tässä kaikki.


10. Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Ns. tykitystä. Vielä asteen verran liian tekninen ja taustateksteihin tukeutuva teos, jotta voisin lukea kirjaa pelkällä nautinnolla. Minusta ”Hartsa” kuitenkin kuvailee tarkasti sitä masennuksen, ironian ja tulevaisuudettoman tilaa, jossa me elämme. Ei se täysin kielteinen ole: kirjan myönteisin novelli käsittelee hervotonta salaattia.

Keskeinen juttu koko sotkussa on minusta funktionaalinen masennus. Meillä on myriadeja syitä olla masentuneita (tulevaisuuden peruuttaminen, ilmastotuho, ekologinen romahdus, talouskriisin loputtomuus), ja siitä huolimatta jatkamme jotenkin (paikoillamme? Eteenpäin?) polkemista:

Urheilen säännöllisesti. Se saa monet luulemaan, että minulla on kaikki hyvin. Tosiasiassa minulla ei ole mitään syytä elää, mutta myös syyni kuolla ovat epämääräisiä. Elämäni jatkuminen perustuu päättämättömyyteen, vastentahtoiseen ajelehtimiseen. Tuhoisa meteori olisi toiveideni täyttymys.


11. Quentin Meillassoux: Äärellisyyden jälkeen. Tutkielma kontingenssin välttämättömyydestä. Tärkeintä ranskankielistä filosofiaa 2000-luvulla. Meillassoux avaa Kantin laittamat kahleet, raivaa tietä ulos ihmiskeskeisestä ajattelusta ja kuvaa romahtamisvaarassa olevaa maailmaa – tosin aivan liian teknisesti ja abstraktisti.

Äärellisyyden jälkeen tavoittaa oman kokemukseni sosiaaliturvasta ja työelämästä, vaikka kirja väittää olevansa mahdollisimman klassista ja yleistä filosofiaa. Kirjoitin teoksesta esseen Kumuun.


12. Markus Leikola: Uuden maailman katu. Vanhanaikainen romaani kertoo 1900-luvun poliittisista tapahtumista Bulgakovin Saatanan näkökulmasta. Lähes tuhatsivuinen kirja käsittelee lähinnä länsimaisia ja venäläisiä ”suurmiehiä” veijareina, jotka panevat kyltymättä erilaisia naisia ja sitten piirtävät maailman rajat uusiksi pöytäliinaan: Lenin, Stalin, Trotski, FDR, Kennedyt, Hemingway…

Leikola nostaa vuosisadan keskeisiksi toimijoiksi politiikan ja kulttuurin ikonien lisäksi sellaiset tietoa hallinneet hahmot kuten diplomaatti ja toimittaja Bill Bullit, propagandan keksijä Edward Bernays (kirjassa Naybears) ja sotilaallista tiedustelua varhain kehittänyt Jan Kowalewski.

Vaikka Leikola vetää historiallisia tapahtumia vahvasti fiktion puolelle (niin kuin fiktiossa on tapana…), voi kai sanoa sen verran, että kirjan historiakäsitys on lähes hellyttävän tunkkainen. Sujuva pappakirja, dinosaurusromaani, isoisän tiiliskivi.


13. Antti Holma: Kauheimmat runot


14. Pasi Sahlberg: Suomalaisen koulun menestystarina. Sahlberg on suomalaisen koulutuksen konsultti-evankelista, jonka jatkuvaan julkisuuteen tuntemani koulutustutkijat ovat ehtineet jo kyllästyä. Luin tämän Voiman koulukriittistä juttua varten. Kirja on tilastovetoista juhlimista, joka sivuuttaa alhaisen kouluviihtyvyyden, koululaisten väsymyksen ja kyynisyyden sekä kouluun liittyvän väkivallan.


15. Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua. Jo toinen tänä vuonna lukemani kelvollinen suomalainen novellikokoelma. Genrellä on toivoa. Odotan Mykkäsen esikoisromaania ja kuuntelen hänen Nuorelle Voimalle tekemäänsä podcastia.


16. Erik Bertrand Larssen: Helvetinviikko. Överi ja siksi nautinnollinen self-help-opas helvetistä:


17. Karl Krauss: Myrkyn käyttöohje. ”Olla vailla yhtään ajatusta ja pystyä ilmaisemaan se – siitä syntyy journalisti.”

”Journalistit kirjoittavat, koska heillä ei ole mitään sanottavaa, ja heillä on jotain sanottavaa, koska he kirjoittavat.”

”Historioitsija ei aina ole taaksepäin kääntynyt profeetta, mutta journalisti on aina se, joka on jälkeenpäin tiennyt kaiken etukäteen.”

”Useimmat kirjoittajat ovat niin röyhkeitä, että he puhuvat aina asiasta, kun heidän pitäisi puhua itsestään.”

”Oikeasta muotokuvasta täytyy tunnistaa, ketä maalaria se esittää.”

”En mielelläni sekaannu yksityisasioihini.”

”Mikä aloitetaan valtion hyväksi, päättyy usein maailman vahingoksi.”


18. Riitta Hari ym.: Ihmisen mieli. Hieno johdatus nykyiseen mielentutkimukseen. Suosittelen, vaikka kirjassa ärsyttää se, mikä aina ärsyttää psykologian oppikirjoissa, eli ultranormatiivinen ja porvarillinen kehityspsykologian kaari. Lisäksi kirjassa verrataan tietoisuuden ja tiedostamattoman suhdetta yrityksen johtamiseen. Tietenkin kirja on kirjoitettu ikään kuin mitään valtasuhteita ei olisi olemassa ja ikään kuin valtasuhteet eivät tunkeutuisi myös neurotieteisiin.

Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea siitä, miten mielentutkimuksessa vaikuttaa olevan nykyään hyväksytty peruskannaksi se Deleuzen ja Daniel Dennettin näkemys, että tietoisuus ei ole mikään olio eikä sijaitse missään vaan se on pikemminkin rypäs erilaisia hajautettuja toimintoja, jotka tapahtuvat verkostoissa (”mieli siis voidaan käsittää ihmisten väliseksi ilmiöksi”). Lisäksi oli kiinnostavaa, että kirjassa arvostellaan peilineuroneiden ympärille kasvanutta populaaribuumia.


19. Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? Nopeasti poukkoileva miehinen popcorn-dekkaripastissi, jonka juju on siinä, että valkoinen mies kirjoittaa kivikovaksi keitetyn mustan miehen näkökulmasta. En varsinaisesti pidä Wahlstenista, mutta luen silti viihteen vuoksi kaikki hänen kirjansa, ihan niin kuin katson Netflixistä elokuvia, joille annan kaksi tai kolme tähteä. Tai siis annoin, ennen kuin Netflix meni uusimaan arvostelusysteeminsä täysin idioottimaiseksi. (Tätä listatessani huomaan, että tänä vuonna olen lukenut pääasiassa valkoisten miesten kirjoittamia tai toimittamia kirjoja.)


20. Michel Foucault: Tiedontahto. Seksuaalisuuden historia I. Taas tuli palattua perusasioiden (eli valkoisten miesfilosofien) äärelle. Olen vakuuttunut siitä, että jos joku väittää ettei ymmärrä Foucault’ta, hän ei edes halua ymmärtää. Seksuaalisuuden historian teksti on selkää ja johdonmukaista. Ensimmäinen osa on ehkä Foucault’n kuuluisin teksti, jossa esitetään selvästi se, minkä sosiologit ovat myöhemmin dogmatisoineet ”foucaultlaiseksi valtakäsitykseksi”.

Vallan ja seksuaalisuuden lisäksi kirjassa on erityisen hyvää länsimaisen tunnustamisen merkityksen analyysi. Miten meistä tuli eläimiä, jotka ”avoimesti tunnustamme” erilaisia asioita tosi-tv:ssä, lehtihaastatteluissa, rippituolissa, sosiaalisessa mediassa, kirjallisuudessa, päiväkirjoissa ja terapia-istunnoissa?


21. Koko Hubara: Ruskeat Tytöt. Dramaattinen, mahtipontinen ja tärkeä esseekirja, josta kirjoitin pitkän arvostelun. Tämän luettuani alkoi tuntua, että useampien pitäisi kirjoittaa omakohtaisesta kokemuksesta lähteviä mutta ei siihen jumittuvia esseekirjoja.


22. Mikko Aaltonen: JHT. Musta lammas. Cheekin monologin muotoon kirjoitettu elämäkerta nostaa esiin artistin väkivaltaisuuden, miehisen uhon ja kilpailuhalun. Jare Tiihonen todella on rehellinen ja ”aito” artisti siinä mielessä, että hän ilmoittaa avoimesti tavoitteekseen menestymisen ja rahan saamisen ja sitten toteuttaa suunnitelmaansa. Tiihosta ei tulekaan käsitellä muusikkona – hän myöntää itsekin olevansa surkea laulaja, jonka biisit ovat usein vitsejä – vaan bisnesmiehenä ja samastuttavana yrittäjän hahmona, konsulttina ja ideologina, uusimman ajan Jari Sarasvuona.

Otan kirjasta muutaman noston. Tiihosen tapa kuvailla nettiaddiktiotaan on kiinnostava, koska se näyttää, miten Cheek on samanlaisten someluuppien uhri kuin me muutkin:

Olin ajatellut vastailla fanien viesteihin, kirjoittaa jokaiselle rivin tai kaksi, mutta tajusin nopeasti, että se on mahdotonta. Lopulta tyydyin likettämään viestejä sitä mukaa kuin niitä ilmestyi ruudulle. Halusin fanieni tietävän, kuinka paljon arvostin heiltä saamaani kannustusta ja palautetta.

Neljäkymmentäviisi minuuttia olin onnesta soikea somerobotti. (…) Palautteen määrästä ja laadusta päätellen olisi mahdollista, että Sä huudat tulisi lyömään Spotifyn tilastoidun striimaushistorian ennätyksen Suomessa. Kaikki mittarit huusivat punaisella. Facebook, Twitter, Instagram, Snapchat: koko some roihusi liekeissä.

Vielä sittenkin, kun mielialalääke alkoi vaivuttaa minua horrokseen, klikkasin ja liketin fanien viestejä niin kauan kuin sormet tottelivat.

Toiseksi Tiihosen käsitys musiikkinsa kapinallisuudesta tuntuu läpitunkemattoman absurdilta. Hän kertoo, kuinka on kieltäytynyt Kuorosodan kaltaisista tv-ohjelmakutsuista. ”En kyennyt näkemään itseäni sellaisissa ohjelmissa, ne edustivat juuri sitä, mitä minä musiikillani vastustan: lattapäistä koko kansan kulttuuria.”

Miten on mahdollista olla Cheek ja kokea kaikkialla soivan musiikkinsa olevan muuta kuin nimenomaan lattapäisintä ”koko kansan kulttuuria”?

Myöhemmin kirjassa Tiihonen antaa selityksen. Hän kokee musiikkinsa olevan energistä ”alkuräppiä”:

Lyhyesti sanottuna mä koen edustavani räpin alkuperäistä eetosta. En musiikillisesti, mutta musiikin funktion osalta. Sehän on se, että pidetään bileet, päästetään vapaalle, jorataan. Irrotetaan sokka. Tämän funktion ympärille koko hiphop alun perin syntyi. Ainoa agenda oli saada Bronxin nuoret joraamaan samoihin bileisiin, pois jengikähinöistä. Oli kaksi dj:tä, ne batlasivat siitä, kumpi pystyy soittamaan vinyyleiltä pitempiä breikkejä, instrumentaaliväliosia, koska jengi diggasi jorata niitä. Mustassa kulttuurissa on ollut aina voimakkaampi fyysisen kilvoittelun perinne kuin meillä keskiluokkasilla valkonaamoilla. Ei siellä skidit saaneet synttärilahjaksi autoja tai stipendeä parempiin kouluihin. Ainoa omaisuus, mitä jengillä oli, oli niiden oma kroppa. Breakdance, graffitit, dj:t, blockpartyt – kaikki nämä hiphopin peruselementit ovat osa sitä samaa kropan käyttämisen ja tee-se-itse-meiningin jatkumoa. Siinä kuviossa uusi, parempi paikka elämässä otettiin tekemisellä, ei saarnaamisella. Jokainen oli oman onnensa seppä. Näin mä sen näen. Ja parhaat näistä alkuvaiheen sepistä, Grandmaster Flash, joku Run-DMC ja Sugarhill Gang, mistä ne lauloivat ekoilla hittibiiseillään? Bilettämisestä!

Jätän sitaatin ongelmien analysoimisen hiphopin historioitsijoille ja mustille kirjoittajille. Itselleni todellinen Cheek-mysteeri ei liity lyriikoiden sisältöön tai ideologiaan vaan puhtaasti laatuun. Cheek ei yksinkertaisesti osaa muuta kuin tehdä bisnestä. Hän on tekniikaltaan huono räppäri, jolla on heikko ääni. Hän on todella köykäinen muusikko. Tämän vuoksi hänen menestyksensä tuntuu ihmeelliseltä. Pystyn kuuntelemaan ja nauttimaan JVG:stä ja Petri Nygårdista, mutta Cheek jää täysin hämäräksi.


23. Slavoj Žižek: Uusi luokkataistelu. Terrorismin ja pakolaisuuden todelliset syyt. Tylsämielistä trollausta autoritaarisuuden ja Eurooppa-keskeisyyden puolesta, lehtijutuista kokoonkursittua köyhää olkinukkeilua. Žižek vaatii armeijaa pystyttämään tiukasti kontrolloituja pakolaisleirejä Eurooppaan saapuville siirtolaisille ja puolustaa ”omaa elämäntapaamme”, ikään kuin sellainen olisi olemassa. Kirjan luettuaan tekisi mieli ensin keksiä eurooppalainen sivilisaatio ja sitten tuhota se välittömästi. Sad!

Kirjassa on kuitenkin yksi hyvä muotoilu. Usein kiistellään siitä, onko jokin yhteiskunnallinen konflikti ensisijainen: luokka, sukupuoli, rodullistaminen, ympäristö… Žižek esittää, että mikään konflikteista ei ole ensisijainen, mutta luokkataistelu on kylläkin periaate, jonka avulla kykenemme selittämään muita konflikteja.

Luokkataistelun näkökulmasta näyttää selvemmältä, miksi ylempien luokkien on ainakin julkilausutusti helpompi omaksua jonkinlainen feminismin muoto tai miksi osa valkoiset alempiluokkaisista työläisistä toimii rasistisesti. Konfliktit nivoutuvat toisiinsa eikä yksikään niistä ole ensisijainen, mutta luokan (ja laajemmin kapitalismin) näkökulma auttaa ymmärtämään tätä nivoutumista ehkä paremmin kuin muut näkökulmat.


24. Olli Tammilehto: Tuhokehitys poikki. Yhteiskunnan olomuodon muutos. Kun puhun nuorten kanssa, kaikki vaikuttaa tuhoon tuomitulta: ilmasto, ihmiset, hyvinvointivaltion rauniot, koko planeetta. Kun puhun vanhempien ihmisten kanssa, kaikki vaikuttaa optimistiselta: ennenkin on tehty vallankumouksia ja selvitty katastrofeista ja eksistentiaalisista uhkista, tiedätkös mitä Kiinassa tapahtui 1400-luvulla… Tammilehdon kirja menee jälkimmäiseen ikälajiin.

Tuhokehitys poikki on selkeästi kirjoitettu lyhyt kirja, joka käsittelee monimutkaisten järjestelmien kokemia muutoksia. Tammilehdon historiallisen yhteiskunta-analyysin taustalla ovat kompleksisuusteorian käsitteet kuten attraktori, keikahduspiste, epälineaarinen muutos, negatiivinen ja positiivinen takaisinkytkentä. Tammilehto ei kuitenkaan kikkaile itse käsitteillä vaan ottaa niistä olennaisen ja esittelee ne rautalankaesimerkeillä. Hän ei myöskään käytä käsitteitä pelkkinä metaforina vaan pyrkii todella löytämään yhteiskunnasta kompleksisuusteorian kuvaamia mekanismeja ja arvostelemaan luonnontieteellisten käsitteiden liian yksioikoista poliittista käyttöä.

Kirjassa on kaksi perusajatusta: 1) nopea yhteiskunnallinen muutos on mahdollista sekä ekologisissa järjestelmissä että yhteiskunnissa ja sitä on tapahtunut ennenkin yllättävillä tavoilla, 2) yhteiskunnan kohdalla tämän mahdollistaa erityisesti se, että näkyvän talouden, politiikan ja käytöksen lisäksi yhteiskunnassa on aina suurin piirtein yhtä suuri tai jopa suurempi varjotalous (ja varjopolitiikka ja varjokäytöstavat).

Nopeassa olomuodon muutoksessa nämä tavallisesti varjoon jätetyt toimet ja resurssit tulevat näkyviin. Ihmiset toimivat arjessaan usein jo kommunistisesti tai anarkistisesti (perheiden sisäinen talous, kaveripiirit, talkoot, lahjatalous). Heitä vain estetään toimimasta vastaavasti työpaikoilla ja julkisessa päätöksenteossa.

Tammilehto perustelee näitä pointteja joukolla historiallisia esimerkkejä keskiajan talonpoikaiskapinoista 2010-luvun Rojavaan.

Kritiikkini kirjaa kohtaan liittyy siihen, ettei kirja varsinaisesti käsittele tunteita. Tammilehto tunnistaa ihmisten sisäisen epäyhtenäisyyden ja olosuhdekohtaisen ailahtelevaisuuden mutta silti kirjoittaa optimistisesti keskustelevasta demokratiasta ja parhaan argumentin voimasta. Tässä minusta näkyy Tammilehdon tausta anarkistisena ajattelijana: anarkismissa uskotaan ihmisen rationaalisuuteen ja ikään kuin perimmäiseen hyvyyteen.

Tuntuu, että demokraattisten päätöksenteon tapojen rakentaminen vaatii paljon enemmän tunteisiin liittyvien mikromekanismien ja valtasuhteiden selvittämistä kuin mitä Tammilehdon lyhyt kirja antaa ymmärtää.

Toinen pieni kritiikki koskee kulutuskulttuurin arvostelua. Tammilehdon teksteissä näkyy voimakas kokemus kuluttamisen valheellisuudesta ja ahdistavuudesta. Tämä ei ole oma kokemukseni. Minusta on erittäin nautinnollista shoppailla pelejä ja elektroniikkaa tai törsätä rahaa ravintoloihin. Kuluttaminen on kivaa ja tyydyttävää.

Tietenkin tuotantoprosessit Foxconnin tehtaissa itsemurhia tekevine työläisineen ja valtavine ympäristötuhoineen täytyy muuttaa, samoin kuin on hävitettävä pakko tehdä alistavaa palkkatyötä kuluttamisen mahdollistamiseksi. Mutta kuluttamisen kulttuuri ja shoppailukokemus on minusta hieman heikko valinta kritiikin kohteeksi. Haluan mieluummin lisätä kulutuskokemuksia kuin vähentää niitä.

Kritiikeistä huolimatta tämän listan kirjoista Tuhokehitys poikki on se, jonka kohdalla tekee eniten mieli kirjoittaa: lue tämä nyt heti. Heti!

Kuva: GT1GT (CC BY-NC-ND 2.0)