Pontus PurokuruVoiko politiikassa saada aikaan suuria muutoksia vain vastustamalla? Vaatiiko pitkäjänteinen voittaminen jonkin oman ja myönteisen asettamista?
Ajauduin miettimään näitä kysymyksiä itsenäisyyspäivän mielenosoituksia seuranneiden keskustelujen aikana. Kolmen vuoden ajan äärioikeiston aloitteet ovat määrittäneet tuota päivää. Natsit ja sekalainen uusfasistinen kenttä ovat asettaneet oman identiteetin ja poliittisen projektin, jota he ovat määrätietoisesti pyrkineet laajentamaan. Vasemmisto ja liberaalit ovat reagoineet tähän projektiin vastustamalla ja parodioimalla, osoittamalla mieltä ja yrittämällä estää äärioikeistoa liikkumasta.
Lopputulos on ollut ristiriitainen. Äärioikeiston neutraaliksi naamioitu tapahtuma on politisoitu kriittisesti ja natseja vastaan on esitetty voimakas vastalause. Samalla äärioikeisto on kuitenkin määrittänyt yleistä keskustelua itsenäisyyspäivän katutapahtumista. Se on ollut aloitteellinen ja muut ovat seuranneet sitä.
Tilannetta ei muuta se, että äärioikeiston vastustajia on lukumäärällisesti valtavasti enemmän kuin äärioikeistoa. Politiikassa numerot voivat hävitä sille, joka kykenee tekemään uuden avauksen.
Näen tässä laajemman poliittisen ongelman. Edistykselliset toimijat ovat usein taipuvaisempia vastustamaan ja paheksumaan jotakin olemassaolevaa kuin tekemään tekoja, jotka aloittavat jotakin uutta ja omaa.
Politiikassa on tekoja, jotka aloittavat jotakin, ja reaktioita näihin tekoihin. Reaktio voi olla vahva tai heikko, onnistunut tai epäonnistunut, mutta se tapahtuu aina suhteessa johonkin tekoon. Teko määrittää reaktiota. Esimerkiksi paheksunta tai vastustaminen on paheksuttavan teon määrittämää. Paheksuttavan teon tekijä vie keskustelua ja paheksujat seuraavat perässä.
Etsimme jatkuvasti jotakin vastustettavaa ja määritämme itseämme suhteessa siihen sen sijaan, että asettaisimme jotain omaa, johon muiden pitäisi reagoida.
On ilmiselvästi asioita, joita pitää vastustaa. Osallistun varmasti niin moneen äärioikeistoa vastustavaan mielenosoitukseen kuin vain pääsen, eikä vastustaminen tai kritiikin esittäminen sinänsä ole mikään ongelma.
Ongelmana vastustamisen viitekehyksessä on kuitenkin se, että kun vastustetaan jotakin asiaa, silloin juututaan helposti sen yhteyteen eikä pystytä tuottamaan uutta ja omaa.
Historiallisissa esimerkeissä on tietysti mukana vastustamista ja konfliktia, mutta väitän, että pääsääntöisesti se, mitä jälkikäteen kutsutaan edistykseksi, saadaan aikaan asettamalla myönteisiä vaatimuksia ja vetoamalla ihmisten uutta tuottaviin haluihin.
Saatiinko kahdeksantuntinen työpäivä ja viisipäiväinen työviikko vastustamalla? Rakennettiinko hyvinvointivaltion eri osat eläkkeistä ja työttömyysturvasta peruskouluun ja terveydenhuoltoon paheksumalla ja kieltämällä?
Itse asiassa esimerkit fasistisista liikkeistä tukevat väitettä poliittisen muutoksen “myöntävästä” luonteesta. Niin reaktiivisia kuin ne ideologioiltaan ovatkin, sekä Isis että alt-right vetoavat – enimmäkseen nuorten miesten – haluun rakentaa itselleen merkityksellinen identiteetti ja valta-asema.
Jopa kaunaiset ja elämälle tuhoisat liikkeet menestyvät nimenomaan silloin, kun ne pystyvät tekemään poliittisia avauksia ja asettamaan jotain, joka pakottaa muut reagoimaan.
Palataan vielä itsenäisyyspäivän mielenosoitusperinteisiin. Ensimmäiset Kansan Kuokkavierasjuhlat presidentinlinnan edessä vuonna 1996 olivat pienet. Neljän vuoden aikana mielenosoitus kasvoi kansallista yhtenäisyyttä rikkovaksi spektaakkeliksi, josta uutisoitiin mellakointina ja jonka vuoksi säädettiin jopa uusi laki. Vaatimattomalta näyttänyt avaus määritteli poliittista keskustelua uudella tavalla.
Ensimmäisessä äärioikeiston 612-mielenosoituksessa vuonna 2014 oli enintään 150 ihmistä. Tämä pieni joukko pystyi tekemään – oman liikkeensä näkökulmasta – uuden poliittisen avauksen, joka on kasvanut jopa 2000 ihmisen äärioikeistoa yhdistäväksi tapahtumaksi. Fasistinen äärioikeisto ei ole sotien jälkeen marssinut yhtä yhdistyneesti ja institutionaalisesti suojattuna kuin nyt.
Äärioikeisto määrittää nyt katutason poliittista kenttää ja vastustajat reagoivat siihen, kun taas vuosina 1996-2003 ja 2013 itsenäisyyspäivää määrittelivät erilaiset vasemmistolaiset, anarkistiset ja autonomiset aloitteet.
Vuoden 2017 itsenäisyyspäivänä nähtiin kuitenkin aidosti uusi avaus: lapsille järjestetty alpakkatapahtuma. Tapahtuma oli vähällä blokata koko 612-kulkueen järjestäytymispaikan, ja kun poliisi määräsi lapset ja alpakat siivottavaksi äärioikeiston tieltä, kulkue sai kaupunkilaisten raivon niskaansa.
Alpakkatapahtuma oli loistava, taitava aloite, ehkä paras asia koko päivänä. Jos politiikassa on kyse avausten tuottamisesta ja mahdollisuuksien kentän muokkaamisesta, niin täysin epäpoliittiselta vaikuttanut lastentapahtuma oli juuri sitä.
Kuva: James Johnstone (CC)