Pontus PurokuruKulmahammas tuli kipeäksi, joten menin kunnallisen hammaslääkärin päivystykseen. Lääkäri sanoi, että hammas on ytimeen asti halki ja täytyy poistaa heti. Sain kolme puudutuspiikkiä. Pora jyrsi suuta. Pihdit murskasivat luuta.
Neljänkymmenen minuutin työstämisen jälkeen lääkäri käski sulkea silmät. Kun avasin ne, suojalaseissa oli veriroiskeita. Lääkäri puki minulle suojaessun ja hiusmyssyn. Silmät käskettiin taas kiinni. Kirurginen imuri imi.
Tunnin jälkeen hammas oli juurittu irti ja haava ommeltu kiinni. Hoitaja pyyhki tupolla kasvot ja kaulan verestä. Lääkäri kielsi katsomasta itseään, koska hänen takkinsa oli veressä.
Sain jääpussin, tupon suuhun, kipulääke- ja penisiliinireseptin, neuvon syödä pehmeää ruokaa, viikon liikuntakiellon, kahden viikon niistokiellon ja ohjeen mennä asennuttamaan poistetun kulmahampaan tilalle implantti, joka maksaa kolme tuhatta euroa. Hinta on kuulemma sama julkisella ja yksityisellä.
”Yleensä ihmiset maksaa niitä luottokortilla”, lääkäri sanoi.
Ajattelin vakituisessa työsuhteessa olevaa myyjäkaveriani, jonka luottokorttihakemus oli hylätty ilmeisesti matalien tulojen ja suurien velkojen vuoksi. (Itse sain luottokortin toimittajan palkalla ongelmitta.)
Hampaanpoisto on rutiinia. Suomessa poistetaan 300 000 hammasta joka vuosi. Kokemus sai silti miettimään viimevuotista Helsingin Sanomien köyhyyskyselyä. Sen mukaan monet varakkaat suomalaiset ajattelevat, että köyhyys on ihmisten omaa syytä:
”Köyhyys on henkistä: yrittämisen puute, huonot valinnat, kyvyttömyys hoitaa omia asioita. Varojen yli eläminen.”
”Halveksin köyhiä, koska heiltä puuttuvat lähes kaikki terveen ja onnistuneen ihmisen piirteet.”
”Ei Suomessa ole köyhiä, yhteiskunta ruokkii ihmisiä, vaikka he eivät joudu tekemään mitään. Ihmiset ovat laiskoja.”
Jos köyhältä poistetaan hammas näkyvältä paikalta ja hänelle kerrotaan, että uusi hammas maksaa kolme tonnia, miten käy?
Käy niin, että ihmisiltä puuttuu hampaita, koska heillä ei ole varaa implantteihin. Juttelin tilanteesta kaverin kanssa.
”Systeriltä meni hammas, kun se oli paikattu päin vittuu. Se sanoi, että repikää nyt vaan vittuun se hammas, mulla ei oo rahaa juurihoitoon. Sit sil oli käyny tsägä, että joku lekuri oli ollu käsittämättömän epälekuri ja empaattinen ja duunannut ne juurihoidot ilmaseks”, kaveri sanoi.
Viime päivinä köyhyyskeskustelu on alkanut jälleen kerran, kun skitsofreniaa sairastavan miehen isä kirjoitti HS:n mielipidepalstalle, että sosiaalitoimisto vähensi isän pojalleen antaman syntymäpäivärahan toimeentulotuesta. Toisessa kirjoituksessa kerrotaan keski-ikäisestä ja terveysongelmaisesta henkilöstä, joka sinnittelee ilman minkäänlaisia tuloja.
Köyhyyskeskustelu on aina vähän vaivaannuttavaa. Köyhää pidetään lähtökohtaisesti kärsivänä ja passiivisena uhrina, vaivaisena säälin kohteena, jota pitää vuorotellen kontrolloida ja avustaa.
Kun puhutaan köyhyydestä, huomautetaan aivan oikein, että tulot puuttuvat tai ovat liian matalat. Tulotaso ei kuitenkaan kerro kaikkea. Vaikka rahaa tulisi jonkin verran, se voi mennä suoraan esimerkiksi korkeaan vuokraan, lääkkeisiin tai velkoihin.
Köyhyyden sijaan puhun itse mieluummin epävarmasta elämästä. Siis siitä, millaista on elää prekaaria ja häilyvää arkea liian pienillä tai ennakoimattomilla kuukausituloilla, jotka voivat vaihdella nollasta elinkelpoiseen ja joihin aina liittyy joko stressiä tai byrokratiaa ja yleistä riittämättömyyttä.
Epävarmaan elämään liittyy yleisesti kolme kokemusta. Ne ovat jaettuja eikä niissä ole välttämättä mitään henkilökohtaista.
1. Arjen pyörittämisen monimutkaisuus. Julkista keskustelua Suomessa hallitsee insinöörihenki, jossa asioista on pakko puhua ainakin näennäisesti lukujen muodossa. Sama koskee keskustelua prekarisaatiosta ja köyhyydestä: 130 000 absoluuttisesti köyhää, 700 000 suhteellisesti köyhää, 117 000 köyhää lasta, maksuhäiriömerkintä yli 370 000 suomalaisella, epätyypillinen työ yleistyy ja työpaikkoja on avoinna lähinnä paskaduuneissa.
Vähemmän puhutaan siitä, miten nämä asiat vaikuttavat.
Kokemus voi olla vaikka tällainen:
Kun jatkuvasti joutuu pelkäämään, että koti menee alta, nälkä ei auta asiaa. Joskus, kun moneen päivään ei ollut syönyt yhtään mitään, oli niin paha olo että yksinkertaisesti purskahti itkuun. Tätäkö [HS:n] köyhyyskyselyyn vastanneet varakkaat tarkoittivat sillä, että ”Köyhyys on henkistä: yrittämisen puute, huonot valinnat, kyvyttömyys hoitaa omia asioita. Varojen yli eläminen.”
Henkiseksi ilmiöksi köyhyys tuntui kumman fyysiseltä. Minulle tuli shokkina se, että 19-vuotiaana jouduin todella huolehtimaan siitä, että saan ruokaa tarpeeksi pysyäkseni hengissä ja terveenä. Olin siirtynyt reippaasta lukiolaisesta ja potentiaalisesta vaikkamistä kaikkien stockmann-kansalaisten sylkykupiksi, ihmiseksi, joka autuaan onnellisena keräilee muiden muruset henkensä pitimiksi.
Kun on rahaa, asiat kiiltävät ja ilmassa on intohimoa. Kun ei ole rahaa, asioihin tarttuu pölyä ja voimat latistuvat. Rahattomuus ei ole surullista tai epätoivoista, vaan tympeää. Tympeys tarttuu kaikkeen: ruokakaupassa laskee euroja ja optimoi vatsan täyttyvyysastetta, elokuvateatterissa istuessa kyrpii jatkuvasti korkea lipunhinta, parturista kieltäydytään, koska se vaatisi 20 euron panostusta.
Ostokset ja päätökset ovat täynnä riskejä ja uhkia. Jos tilillä on rahaa, ei voi olla varma siitä, voiko sitä käyttää, koska seuraavassa kuussa voi jäädä tulot saamatta, tai sitten ne voivat tulla kolme viikkoa myöhässä.
Varakkaita väitetään laskelmoiviksi ihmisiksi, jotka kiinnittävät hintalapun jokaiseen asiaan. Todellisuudessa vähävarainen on se, joka laskelmoi: onko baarissa käyminen ja tuttujen näkeminen todella viiden euron tuopin arvoista? Paljonko säästöistä sulaa tässä kuussa?
Kaiken aikaa sitä (esimerkiksi) tekee päivärahahakemuksia, pyytää ja lähettää palkkakuitteja, kirjoittaa apurahahakemuksia, kyttää maksuilmoituksia, maksaa laskuja, laskee jäljellä olevia tukipäiviä, muotoilee selvityksiä neljä vuotta sitten saamastaan 50 euron tekijänoikeuspalkkiosta, hakee asumistukea ja selittää Kelan virkailijalle kirjaston vessassa, että ei, tulot eivät ole samat joka kuukausi eikä niitä tiedä etukäteen.
Laskelmointi, säästäminen ja säätäminen vie energiaa ja kasaa joskus eteen yllättäviä vaikeuksia.
Kohtuupalkkaisessa työssä käyminen voi olla raskasta. Se on silti helppoa verrattuna rahattomuuden kaaokseen.
Tämän ongelman ratkaisisi riittävän korkea perustulo, joka takaisi mahdollisuuden hyvään elämään ja poistaisi suuren määrän kyttäystä, byrokratiaa ja stressiä.
2. Poispääsyn epätodennäköisyys. Vielä tulojen epämääräisyyttä enemmän tuntemiani niin sanottuja köyhiä häiritsee tunne siitä, että pakoreitit on tukittu. Viiden vuoden päässä ei häämötä vaurautta kartuttava omistusasunto vaan tyhjä tili 20 000 euron velalla.
Oletko paskassa työpaikassa ja haluat ottaa hatkat ilman tietoa seuraavasta työpaikasta? Ei onnistu ilman kolmen kuukauden karenssia, johon sinulla ei ole varaa. Sitä paitsi menettäisit työterveyshuollon, jota ilman et olisi muutenkaan selvinnyt viime vuosina.
Oletko työtön freelancer ja harkitset kokeilevasi työkeikkoja? Huonompi juttu, koska jos tilillesi maksetaan yli 300 euroa kuussa, työttömyystukeasi leikataan. Lisäksi on riski, että te-toimisto arvioi sinut päätoimiseksi yrittäjäksi ja evää tuen kokonaan.
Haluatko paeta arktista pimeyttä äkkilähdöllä Itä-Aasiaan? Millä rahalla? Ja muistat kai, että sinun täytyy maksaa opintolainaasi takaisin?
Pärjäätkö tinkimällä elintason minimiin, kokkaamalla ruokasi itse, käymällä baarissa vain kerran kuussa, loisimalla viihteesi ja välttämällä kahviloita ja elokuvateattereita? Entä sitten? Mihin asti tämä jatkuu? Mitä arvoa on kituliekillä eletyllä elämällä, jos se ei edes johda mihinkään?
Masennus on köyhälle realismia, kuten Jussi Marttila kirjoitti jo klassisessa köyhyystekstissään.
Sitä haaveilee aina poispääsystä, kuten jättiperinnöstä, mesenaatiksi ryhtyvästä vauraasta kulttuuritädistä, Koneen Säätiön apurahasta, lottovoitosta, eläkkeelle jäämisestä, ryöstöstä, petoksesta tai finanssimarkkinoiden pelaamisesta.
Tai ihan vain kapitalismin korvautumisesta järjestelmällä, joka ei pakottaisi meitä käyttämään aikaamme toistemme alistamiseen.
3. Hauraus. Vaikka onnistuisi kitkuttamaan päivästä toiseen, niin kuin yleensä onnistuukin, ja vaikka olisi sujut pakenemisen vaikeuden kanssa, niin kuin usein onkin, niin suojien ja puskureiden puute tekee elämästä haurasta.
Pelkästään lääkärissä käymistä arvioi siltä pohjalta, kuinka paljon käyntimaksu vie kuukausibudjetista. Jos sattuu omistamaan pyykinpesukoneen ja se hajoaa, uutta ei osteta noin vain. Rikkinäisen huonekalun kanssa ollaan puolet loppuelämästä, koska ei ole varaa eikä autoa. Vakuutukset ovat kalliita eivätkä välttämättä korvaa sitä täsmällistä onnettomuutta, joka sattuu kohdalle.
Julkisia palveluita on purettu vähitellen. Työterveyden ja kunnallisen terveydenhoidon välillä on tunnetusti kuilu. Sosiaalitukia on leikattu ja niiden ehtoja on kiristetty. En tiedä, miten itse olisin selvinnyt yliopistosta, jos opiskeluaikanani olisi ollut samanlaiset kontrollit kuin nyt.
Tarvittaisiin uusia yhteisen vakuutuksen ja vaurauden muotoja.
Totta kai ihmiset aina tukevat toisiaan, joku tuntee jonkun joka tuntee jonkun, kaveri tarjoaa ja suhteilla saa alennusta, jostain ilmestyy hyvä käänne, kaapista löytyy seteli ja pakastimesta kossupullo, Alepa on laittanut jugurtin alennukseen ja tulee parempia aikoja. Lisäksi työttömänä laihtuu helposti seitsemän kiloa ja on muutenkin paremmassa kunnossa.
Mutta.
Sitä voi säästää, leikata ja kiristää vyötä, käyttää Pirkka-niksejä, kerjätä ja verkostoitua, ja silti voi tulla yllättävä takaisku tai niiden sarja, joka hävittää säästöt ja saa kysymään, mitä järkeä missään on.
Kysymystä miettiessään lukee lehdestä, että hallitus leikkaa taas juuri sinulta ja korottaa maksujasi samalla, kun varakkaat väittävät köyhyyttä omaksi syyksi ja äärioikeistolaiset poliitikot selittävät, miten elämisen arvoinen elämä kuuluu vain heidän omille joukoilleen.
Ei auta purra hammasta, jos hammas on juuri poistettu kirurgisesti ja kädessä on kolmen tonnin lasku.
Kuva: Alex Barth (CC)