Pontus PurokuruLöysin ilahduttavan taulukon, jonka mukaan ehdin lukea vielä noin 3000 kirjaa ennen kuin kuolen. Tässä lukumuistiinpanoni 24:stä kirjasta eli huhti-kesäkuussa luetuista. Vielä 2976 jäljellä.
Edelliset lukumuistiinpanot löytyvät tästä.
1. Tuomas Muraja: Faktat tiskiin! Suomalaisen faktantarkistuksen käsikirja. Pidän toimittaja Tuomas Murajan jutuista ja arvostan faktantarkistajia. Sen sijaan en pidä tästä Murajan laatimasta faktantarkistuksen käsikirjasta. Journalistien kirjalle antamat kehut ovat enemmän osoituksia ammatillisesti tuesta kuin kirjan laadusta.
Teos on kokoelma Faktabaari-sivuston tarinaa, itsestään selviä ohjeita, aivan liian yksityiskohtaisia ja vanhentuneita faktantarkistuskirjoituksia eri väitteistä sekä journalistista henkselinpaukuttelua. Faktabaarin sivuilla nippelitietoon menevä ja hyperneutraalilla tyylillä kirjoitettu faktantarkistusjuttu jostakin täsmällisestä väitteestä yleensä toimii. Kirjassa se tuntuu tylsältä ja yhdentekevältä.
Faktantarkistuksen tulisi kuulua jokaisen kirjoittajan, toimituksen ja kustantajan työhön, mutta laajempana hankkeena se on naiivi. Lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisten maailmankuvaa tai uskomuksia ei muuteta faktoilla. Faktojen todistelu voi jopa pönkittää valheisiin perustuvaa näkökantaa. Se on muutenkin erikoisen voimaton hanke trumpeja ja äärioikeistoa vastaan, kuten Emmett Rensin kirjoittaa:
Despite spending 20 years fact-checking its way into losing control of every level of government in the United States, the Democratic Party’s first recourse was to fact-check once again. Here we begin to see what is so strange about today’s liberals. It isn’t that they’ve changed. Rather, the political landscape has been irrevocably altered. Liberalism is only doing what it always has, the only thing it can do. Fact check Donald: You’re wrong! run hundred-post replies to each of the president’s tweets.
Valeuutisia ja haitallisia poliittisia liikkeitä ei voiteta faktoilla vaan tunteilla ja suurilla kertomuksilla.
Siksi pelkkä faktantarkistus ei riitä. Journalismin täytyy selvittää myös, miten faktat tuotetaan ja miten ne muuttuvat poliittisiksi toimenpiteiksi.
2. Laura Friman: Etenee. JVG:n tarina. Ultrasuosittujen suomiräppäreiden nuoruusmuistelmissa toistuu yksi viitepiste: Avaimen eli nykyisen Asan levy Punainen tiili (2001). Se oli Cheekille merkittävä kokemus ja teos, jota hän kehuu vielä 15 vuotta myöhemmin. Vielä tärkeämpi se näyttää olleen Jarelle ja VilleGallelle, jotka kuuntelivat Punaista tiiltä 14-vuotiaina ja pääsivät lopulta uransa huipulla yhteisille jatkoille Asan kanssa. JVG:n ”Mist sä tuut” -biisissä Jaren verse alkaakin Avain-tribuutilla: ”Se on Roihuvuori / ku pommit tippuu / mitä vittuu.”
JVG on liian helppo leimata esimerkiksi urheilujunttien musiikiksi. Asan kaltaisen runoilijan lisäksi taustalta löytyy Villen jamesjoycemainen tapa keräillä slangisanoja ja synonyymeja. Tuloksena JVG salakuljettaa ykköshitteihinsä tekstejä, joissa puhutaan härskistä päihteiden käytöstä juuri sen verran kryptisesti, että biisit menevät läpi.
Etenee on sujuva fanikirja menestyksestä. Päällimmäiseksi nousee Jaren ja VilleGallen työnarkkaus. Kirjassa haastatellun Perttu Mäkelän eli tuottaja DJPP:n mukaan JVG:n työtahti on alalla poikkeuksellisen kova. Kaksikko tekee toistasataa keikkaa vuodessa ja vaatii koko ajan päästä studioon.
”He tahtovat saada valmista pian ja tehokkaasti. Hylätyt aihiot hylätään syystä, eikä niihin palata. Levylle kokeiluista päätyy vain murto-osa: Mäkelä arvioi työstävänsä yhtä albumibiisiä kohti 20-30 demoa JVG:n kanssa.”
Valtavirran suomiräppäreitä yhdistää työetiikan ja Punaisen tiilin lisäksi rationaalinen bisneskäyttäytyminen: ”Jare on skarppi sijoittaja, joka kartoittaa osakesalkkunsa sisältöä säännöllisesti ja vertailee vaihtoehtoja.” Sen verran JVG:ssä on kuitenkin taiteilijaromantiikkaa, että Ville kertoo tunkevansa setelitukot joko paidan tai housujen taskuun.
3. Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö. Olen lukenut liian monta miehen kirjoittamaa teinipojan kasvukertomusta. Olen myös lukenut aika paljon kirjoja ongelmallisista nuoruuksista. Siksi on kiinnostavaa tarttua kirjaan, joka alkaa kuvauksella neljän täydellisen sisaruksen porvarillisesta onnesta.
Kiven kirjoittama tyttöjen teini-iän kuvaus yllättää minut, koska se muistuttaa hyvin paljon sitä kokemuksen kuvaamisen muotoa, jonka itse sain teini-ikäisenä poikana 1900-luvun kirjallisuudesta ja elokuvista. Ehkä tämän takia kirjan lukeminen oli nopeaa ja tyydyttävää. Tunnistin kaiken ja samastuin välittömästi, eikä kirja pakottanut minua näkemään vaivaa tai oppimaan. Se, mikä on tuttua, on helppoa.
Sen verran on selvää, että Maailman kaunein tyttö on erittäin porvarillinen romaani. Sanon tämän siksi, että olen itse miettinyt, missä romaanimuodossa onnistuisin kuvaamaan omaa nuoruuttani. Olen päätynyt siihen, että ainoa muoto, jonka osaisin, on porvarillinen kasvuromaani. Siksi olen jättänyt kirjoittamatta.
Keskiluokkaisena Bildungsromanina kirja on harkitun rakentamisen taidonnäyte. Kertomuksen kiintopisteenä toimii Aliisa, tyttäristä vanhin ja kirjan nimen tyttö. Hänen vaiheitaan ja vaikutuksiaan keritään auki kolmen nuoremman tyttären kautta. Kertojista Ada on epävarma teinityttö, Anni elää romanttista taiteilijateinin elämää, Alma on hauras ja vähäsanainen opiskelija.
Arvostelun sijaan esitän joukon sitaatteja. Kirja alkaa lähes tukahduttavan keskiluokkaisesta idyllistä:
Me tiedämme pahemmastakin. Tosin ei meidän perheessä. Ehei. Meidän perhe on suorastaan raivostuttavan onnellinen ja tasapainoinen perhe, jossa kerran vuodessa sattuva erehdys alkoholin annostelussa aiheuttaa vanhemmille pitkäkestoisia syyllisyyden tunteita. (…) Meille tuli niin kiire, että koko kulissi pysyy kasassa vain klemmareilla ja hakaneuloilla.
Kakkoskertoja Anni haluaa elää romanttista taiteilijamyyttiä vieraantuneena erikoisyksilönä:
Olin koulun outo tyttö. Aneeminen pikkuperkele. Aina yksin, niin kotona kuin koulussakin. Keittiössä ja puutarhassa. Väärään aikaan väärässä paikassa, koko ajan tiellä ja häiritsemässä maisemaa. Välitunnit vaelsin hitaasti kuin toisen luokan södergranin haamu, sylissä pino aikuisten kirjoja, joita ahmin ymmärtämättä sanaakaan. Kiertelin koulun käytäviä, kuljin seinän vieriä. Päivä toisensa jälkeen katsoin, kuinka aula täyttyi mittatikkuihmisistä. Massasta, joka maleksi ruokalan edessä, lojui pattereilta, valui portaita. En muistanut kenenkään nimeä, mutta samapa tuo, koska se oli molemminpuolista.
Porvarillisuutta yritetään rikkoa kapinoivan rikostoverin kanssa. Susannasta tulee Annille jonkinlainen manic pixie dream girl:
Kun Susanna tuli meidän kouluumme ja hätistimme muut pakoon tulipaloa, meistä tuli erottamattomat. Me loimme oman todellisuuden. Janosimme kokemuksia ja niiden vuoksi olimme valmiita tekemään mitä tahansa. Emme välittäneet porvarillisen moraalin logiikasta. Meillä oli omat säännöt, joiden mukaan jaoimme tuomiomme. Mikään ei ollut tärkeämpää kuin elämä, sen hullu ja kiivas virta, ja kaikki, mikä sitä kahlitsi, oli vähintäänkin arveluttavaa. Tupakantumpit ja sylkiläntit merkkasivat reviirin. (…) Niin alkavat yöt, meidän pyhät ja syntiset yömme, minun ja Susannan.
Aikuiset näyttäytyvät hyväntahtoisina ja tietämättöminä teinin turmeltuneisuudesta: ”Mitä idiootteja. Hyvää tarkoittavat aikuiset, jotka ovat jääneet lakiensa vangeiksi. He näkevät minussa oman viattomuutensa jota puolustaa. Mutta äiti, äiti. En minä ole viaton. En ole ollutkaan.”
Kunnollistuminen vaanii, aikuistuminen tarkoittaa teini-iän juoksevien virtausten kivettymistä ennalta määrättyihin muotoihin:
Istun kirjoituspöydän ääressä ja paperit edessäni täyttyvät yhä uusista merkinnöistä, mutta minä itse olen auttamattomasti katoamassa eikä enää tuota ongelmia vajota omaan välinpitämättömyyteen, oppia toisten sanoja, toisten lauseita, toisten ajatuksia ja kadottaa omani, tuhlata elämää viikosta viikkoon. Kun ajattelen sitä, sisääni astuu kaipuu ja pelko. Minulla on kiire. Pian alan sopeutua, se on väistämätöntä, minä suoritan ja menestyn ja kuljen massan mukana, koen ikäkriisejä, seurustelen ja opiskelen ja hankin kiintopisteitä. Sillä mitä muuta aikuisen ihmisen elämä on kuin omistussuhteiden sementtiin valettuja identiteettejä?
Kolmas kertoja päätyy sulkemaan tyttöjen lapsuudesta alkaneen ympyrän kohtauksessa, joka kuvaa porvarillisen sukupuolikokemuksen huipentumaa: ”Ne olivat naisen keho ja miehen keho, kymmeniä kiloja biologista välttämättömyyttä, ne painautuivat lämpöä vasten, löysivät hetkeksi lohdun toistensa painosta.”
Minulle kirjan esittämä ongelma on tämä: mikä tarkoitus on porvarillisen nuoruuden kuvauksella? On helppo ymmärtää ajan henkeä näyttävän, mielenterveysongelmaisia yhdistävän, työläisten itsetietoisuutta kohottavan tai esimerkiksi eliitin rappeutuneisuutta kuvaavan kirjallisuuden funktio ja liikesuunta. Mitä tarkoitusta varten porvarillinen sivistysromaani nykyisin on?
Maailman kaunein tyttö on kertomus julkisivuista, hauraudesta ja piilottamisesta. Kuten kuvaamansa perhe-elämä, kirja on minusta vähän liian ehjä.
4. Jaakko Yli-Juonikas: Vanhan merimiehen tarina. Jaakko Yli-Juonikas on raskasta ja haikeaa luettavaa. Vanhan merimiehen tarina hätkähdyttää tajuamaan, miten tervekehoisia ja toimintakykyisiä ylivoimaisesti suurin osa kirjojen, pelien ja elokuvien päähahmoista on. Romaani käsittelee vammaisuutta, fasilitoitua kommunikaatiota ja kertojien epärehellisyyttä.
Kirja on loistava. En kuitenkaan voi suositella kenellekään sen lukemista, koska se tuntuu siltä kuin kärsisi flunssasta ja kuumeesta monen päivän ajan.
Tämä haastattelu muuten avaa hienosti Yli-Juonikkaan tuotantoa.
5. Aleksandr Manzos: Kaikkien aikojen pelit. Pelit-lehden pitkäaikainen avustaja on kirjoittanut kirjan, jonka tavoitteena on pelisivistyksen kohottaminen ja ”keskustelun tason nostaminen”. Tavoite on selkeä ja kirja toteuttaa sen. Hienoa kirjassa on huomion kiinnittäminen pelikokemukseen ja merkitykselliseen kontekstiin suomalaisessa pelikeskustelussa esitettyjen iänikuisten talouslukujen ja muiden mittareiden sijaan.
Pelaamisen historia tulee hyvin esille Manzosin kuvaamien klassikoiden kautta. Kirja on mainiosti kirjoitettu ja koukuttaa lukemaan. Sain uutta tietoa varsinkin vanhemmista peleistä. Havaitsin joitakin pieniä epätarkkuuksia: Dark Soulsissa peli kyllä tallentaa koko ajan, ei vain bonfireillä. Muuten kokonaisuus on asiantunteva.
Pelit-lehdestä tihkuneet kielelliset maneerit, kuten irralliset huudahdukset ja ”äänitehosteet”, ärsyttävät. Itse olisin editoinut ne suoraan pois, whum! Kiinnitin myös huomiota jatkuvaan huomautteluun tai ikään kuin anteeksipyytelyyn siitä, että pelin tarina on huonoa, campia, ”ei mitään erikoista” tai muuten heikko. En ehkä itse katsoisi pelin tarinaa niin irrallisesti vaan aina pelikokemuksen kontekstissa. Toisaalta on totta, että varsinkin monet vanhemmista klassikoista ovat todella huonosti käsikirjoitettuja ja kirjoittamisen laatu on peleissä jatkuva ongelma, jota on hyvä pitää esillä.
Toivottavasti Manzos kirjoittaa peleistä vielä monta kirjaa.
6. Mia Takula: Elämäni vegaanina. 14 ihmistä huipulla. Mia Takula, entiseltä sukunimeltään Salli, on yksi kolmesta tuotantoeläimiä vapauttaneista eläinaktivistista, jotka media 1990-luvulla leimasi kettutytöiksi. Alkuvuodesta julkaistussa kirjassaan Takula kertoo oman tarinansa sekä tekee 13 muuta henkilökuvaa eri alojen ihmisistä, jotka sattuvat olemaan vegaaneja. Ruoasta ei tehdä uskontoa ja haastateltavat sattuvat olemaan erinomaisen kiinnostavia, tai sitten Takula on vain niin hyvä ja sympatisoiva kirjoittaja. Esimerkiksi palomies Sami Lillsunden, eläinkouluttaja Miira Hellstenin ja ultrajuoksija Juuso Simpasen tarinat olisi hyvin voinut julkaista myös henkilöjuttuina ”laatulehdissä”.
7. Miki Liukkonen: O. Jos seuraa kirjallisuutta, luultavasti tietää, että Miki Liukkosen uusi romaani on 858-sivuinen, siinä on paljon alaviitteitä, sen hahmojen luetteloiminen vie neljä sivua, se kertoo muun muassa pakkomielteistä ja munakoisoista ja siinä toistuu ympyrä erilaisissa muodoissa. Kirjan teemoista on sanottu toistaiseksi hyvin vähän. Vastaanottoa on leimannut ihasteleva ote: katsokaa, miten paksu ja kaunis kirja.
Kielellisesti kehut ovat ehdottomasti paikoillaan. Kun mennään juomaa kohti, runoilija-Liukkonen kuvaa: “kaljan aavistus, ennakkomaun kylmä vaahtotunnelma kielensä alla”. Kuvailu on muutenkin hauskan irrallista: “Naisen kampausta ei voi kuvailla muuten kuin takasta löytyneeksi ananakseksi.” “Nyhdetyn patongin muotoinen pitkä vaaleanpunainen pilvi lipui sinisen aamutähden alitse hitaasti muuten pilvettömällä taivaalla.” Tai otetaan tämä herkutteleva överöinti:
Ainoa vertauskuva, joka lemusta läikähti Jantekin jyskyttävään mieleen, oli vatsasyöpäisen koiran keitetty oksennus (myöhemmin hänelle tuli myös muita: “mikrossa lämmitettyä Gangesin vettä ja sokeria”, “jalkapohjaa ja kaavittua viemärinseinää inkiväärillä”, “napanöyhtää ja balsamicokastiketta”).
Liukkonen kirjoittaa maailmasta, jossa vilpittömyys ja suoraan sanominen on mahdotonta. “Nykyään on yhä vaikeampi sanoa mitään varmasti, ymmärrätkö? Kaikki hajoaa linkkeihin ja alaviitteisiin ja alaviitteiden alaviitteisiin.” Teema on tuttu takavuosien postmodernismi-keskusteluista. Se tuntuu jopa vähän retrolta, koska nyt eletään uusasiallisuuden, vilpittömyyden ja suoruuden uutta aikaa.
Kirjan pituus ei ole mikään itseisarvo. O:ssa on paljon löysää tajunnanvirtaa. Romaani ei olisi kärsinyt valtavasti, jos siitä olisi tiivistänyt esimerkiksi sivut 500-700. Tekstistä päätellen kustannustoimittajalla on ehkä mennyt hermot kirjan loppupuolella. En voi syyttää häntä. Mutta hyvällä ruokahalulla tämän luin. Kirja ei muuten ole ns. vaikea, jos esimerkiksi Joycen Ulysses on ”vaikea”.
Kirjoitin O:sta Voimaan pienen esseen, jossa yritän käsitellä kirjan teemaa tarkemmin.
8. Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Syntyy kieltämättä ennakko-oletuksia, kun insinöörimies ja datanörtti kirjoittaa novellikokoelman, joka kertoo hieman autistisista ja jääräpäisistä miehistä. Mies joka laski miljardiin ei kuitenkaan ole mitään insinööriproosaa, vaikka lauseet ovat lyhyitä ja täsmällisiä. Novellit kertovat lievästi tärähtäneeseen sävyyn ihmisten välisten suhteiden sisältämistä etäisyyksistä. On absurdia hyväntekeväisyyttä, luokkakokous, bileet, krapula ja uimahalli. Kirja olisi voinut saada enemmänkin huomiota. Hyvä, että se on Hesarin esikoisteoskisassa (kirjailija muuten on HS:n datatoimittaja).
9. Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia. Olen lukenut kaikki Rimmisen kirjat ja nauttinut niistä ja samalla saanut vaikutelman, että Rimminen on kielellisesti ultrakyvykäs mutta kirjat jäävät muuten vähän puolitiehen (tai kolme-neljäsosamatkaan) suhteessa siihen, mitä hän todella osaisi. Maailman luonnollisin asia on tästä erinomainen esimerkki.
Näennäisesti kirja kertoo Ernstistä, joka asuu Berliinissä tai oikeastaan missä tahansa eurooppalaisessa suurkaupungissa. Alkaa tapahtua outoja, varsinkin kirjan kertojalle. Mystinen kuutio liittyy tapahtumiin, ja lukemisen aikana tapahtumien “tumma mielenmaisema” laahautuu ”kintereillä kuin jokin painajaismainen jousikvartetti”.
Kielellisesti kerronta on upeaa, kielikuvat freesejä, sanavarasto rimmismäinen laajaa ja tyyli hauska:
Ernstin mielessä käväisi mielikuva mätänevästä valaanraadosta, jota jokin jumalallista kokoluokkaa edustava puskutraktori pusersi taivaanrannassa eteenpäin niin, että massiivisen otuksen pilaantuneet elämännesteet tirsuivat kadullakulkijoiden niskaan.
Romaanissa on kaksi pääteemaa, joista tulee mieleen 1970-1990-lukujen poststrukturalismi, ja ajatuksellisesti kirja sopisi erittäin hyvin tuohon aikaan, aivan kuten Miki Liukkosen O. Ensimmäinen teema on kommunikaation mahdottomuus, joka johtuu merkitysten ylitsepursuilevasta runsaudesta:
Kommunikaatio ei kai ikinä toimi prikulleen täysimääräisenä, vaikka “sitä” ahdettaisiin kuinka “paljon” hyvänsä johonkin tiettyyn tilaan, kuten nyt tässä tapauksessa yksittäiseen eteisaulaan. Niinpä nyt, samalla kun Ernst nytkähti liikkeelle kohti hissien himmeästi hohtavia teräsovia ja kintereillä seuraava Sonia käynnisti jälleen lehtipuhaltimen tavoin parpattavan selontekonsa “asioiden tosiasiallisesta laidasta”, jäi keskusteluun tietysti tälläkin kertaa viljalti sellaisia aukkoja, repeämiä, kuiluja, kivikkoja, umpikujia, hetteikköjä, akanvirtoja, tiheikköjä, ojia, allikoita, mäkiä, muureja, piikkilanka-aitoja, sudenkuoppia, porsaanreikiä ja muita tiedonvälityksellisiä harmeja, että Ernst unohtui hetkeksi kuuntelemaan pelkkää ääntä, sen rytmiä ja sointia, jolloin varsinainen (tosi)asia pääsi heittelehtimään hänen ohitseen kuin tuulitunneliin eksynyt (enkelin)höyhen.
Toinen teema on pirullinen ylimäärä, lisäarvo, sivutuote, joka ilmaantuu aina jostakin pilaamaan ehjät ja näennäisen suljetut rakennelmat, selkeät merkitykset ja valmiit suunnitelmat:
4. Näitä kohtia piti alun perin olla (jotenkin kätevän tuntuisesti) kolme, mutta luetteloon vahingossa nuljahtanut numero neljä olennoi itse asiassa parahultaisesti tätä hiostuttavaa “ylimäärän läsnäoloa”, niin kuin Ernst asian ilmaisee: tunnetta siitä, että jokin on koko ajan ihan vieressä ja silti tavoittamattomissa ja että tätä tavoittamatonta kohti on vain pakko yhä uudelleen kurottaa.
Kirja on huikeaa tykitystä, todella koukuttavaa kompleksisen kerronnan päällekkäin latomista kuin polkisi pyörällä viiden kilometrin ylämäkeä seisaaltaan. Mäen päällä huomaa sitten, että tie päättyy siihen eikä koko urakka vie yhtään mihinkään. Se on toki kirjan ”pointti”.
10. Antti Hurskainen: Välinpitämättömyys. Esseitä. Perinteistä nuoren miehen (millä en viittaa Hurskaisen ikään vaan teoksen sisäistekijään) humanismisettiä, jossa fiilistellään ”kulttuuria” ja tuhahdellaan ylimielisesti taviksille, jotka etsivät ”jotain lukemista”. Rahvaanomaisuuden ja elähtäneen hipsterismin aikana vanhanaikainen elitismi tuntuu melkein virkistävältä. Samalla se on kieltämättä hassua, vähän kuin meriakvaarioon vangittu elävä fossiili, jota käymme osoittelemassa sormillamme.
Kirjaa pitää koossa välinpitämättömyyden tilojen tarkastelu suhteessa kiimaan ja muihin elähdyttäviin kokemuksiin. Välinpitämättömäksi tekeviä ei-paikkoja ovat esimerkiksi lentokentät ja formaatteihin perustuvat nykyravintolat. Kiimaa taas syntyy rippileirillä, Alvar Aallon arkkitehtuurissa ja tietenkin kirjallisuuden kanonisoiduissa klassikoissa, joista on turha kuvitella pääsevänsä eroon tällaisissa esseissä (joissa myös pitää aina käsitellä jotakin artistia samaan tyyliin kuin klassikoita: Antti Nylénillä se on Morrissey, Hurskaisella Britney Spears).
Pidin Jumbo-kauppakeskusta, lentämisen pornoisuutta ja suomalaisen mieskirjailijan työn korostusta käsittelevistä osuuksista. Tulen varmasti lukemaan Hurskaisen tulevat kirjat, mutta koen kuitenkin vieraaksi tällaisen lievästi uusnostalgisen esseegenren.
Olen muuten lukenut vuoden sisällä ainakin kolmen eri Antin esseekokoelmat.
11. Andrew Culp: Dark Deleuze. Andrew Culp pistää vastaan yleiselle trendille lukea Deleuzea affirmoivan ilon ja nautinnon sekopäisenä profeettana. Dark Deleuze on piristävä kirja monen vuosikymmenen väsyttävän, liberaalin ja saivartelevan Deleuze-teollisuuden tuottaman jäkätyksen jälkeen. Culpin lukemana Deleuze ajaa maailmojen tuhoamista, muutosta, materialismia, epäsymmetriaa, salaliittoon perustuvaa kommunismia, julmuutta ja barbarismia.
Itselleni jää hieman hämäräksi, mitä täsmälleen on se negatiivisuus ja pimeys, jota Culp kaipaa, siis muuta kuin kuolemaa ja ”tämän maailman tuhoa”. Joka tapauksessa Culpin tekstissä on hyvä punk-meno ja kirja on mukavan lyhyt.
12. Steven Shaviro: Three Essays on Accelerationism. Accelerationismi eli kiihdytysoppi on Marxin kapitalismianalyysiin perustuva suuntaus, jonka mukaan kapitalismi luo oman ylittämisensä edellytykset ja tämän vuoksi valittuja kapitalismin mekanismeja pitäisi kiihdyttää eikä vastustaa. Kiihdytysajattelun muotoilivat Deleuze ja Guattari vuonna 1972 julkaistussa Anti-Oidipuksessa, tosin nimen sille antoi Benjamin Noys vasta 2010. Viime vuosina suuntauksesta on puhuttu erityisesti Alex Williamsin ja Nick Srnicekin Inventing the Future -kirjan vuoksi.
Steven Shaviron kirja koostuu kolmesta tekstistä, jossa hän esittelee accelerationismin historiaa, etuja ja ongelmia. Shaviro yhdistää kiihdytysopin scifiin, jossa on samalla tavalla ideana kiihdyttää nykyisen todellisuuden piileviä tendenssejä. Scifi on esimerkki myöntävästä ja spekulatiivisesta kiihdyttämisestä, jossa avataan äärimmäisiä mahdollisuuksia. Finanssitalous ja markkinat päinvastoin sulkevat, ennakoivat ja ottavat haltuun tulevaisuutta kiihdyttäessään yhteiskunnallista kehitystä.
Accelerationismeja on siis monia. On hyviä ja haitallisia tapoja kiihdyttää. Nopeus, kiihtyvyys tai rajojen ylittäminen eivät sinänsä ole millään tavalla kapinallisia asioita. Transgressio ja överiksi vetäminen on ajat sitten otettu haltuun porvarillisessa viihteessä ja esimerkiksi työmarkkinoilla. Vauhti ei vielä ratkaise mitään, oikean nopeuden lisäksi tarvitaan suuntaa ja rytmiä.
Three Essays on Accelerationism on erittäin hyvä kirja. Shaviro etsii transhumanistista kommunismia Oscar Wilden määrittelemästä dandyn ja esteetikon hahmosta. Ehkä tärkeintä vallankumouksessa ei olekaan makrotason tuotantolinjojen suunnittelu, vaan esteettinen pohdiskelu ja itsen kultivointi. Miten voimme tehdä vallankumouksen, jos emme opettele olemaan ja aistimaan toisin?
13. Mikko Majander: Lukemisen hulluus. Esseitä aikamme kulttuurista. Demarikolumneja – perinteisen ahtaasti määritellystä – kulttuurista noin vuosilta 2006-2013. ”Hyvää tuulta ja harmitonta mieltä”, kuten Majander luonnehtii Richard Gallianon hanuriesiintymistä Kirjurinluodolla, ja jonkinlaiseksi hanuriesiintymiseksi voi tätä kirjaakin luonnehtia. Kirja ei juuri sisällä ajattelua. Esimerkki: ”Aika on yleensä laadun lahjomattomimpia mittareita. Oopperan ja baletin elinvoimaa mitataan sadoissa vuosissa, siinä missä esimerkiksi rock ja pop pääsevät vasta muutamaan vuosikymmeneen.” Voisiko luokalla ja valtasuhteilla olla jotain tekemistä kulttuurin muotojen kanssa?
14. Matias Riikonen: Kiertorata. Riikosen tämän vuoden kirjoista Kiertorata on pieni fuuga ja Suuri fuuga se iso kirja. ”Fuuga” tulee latinan pakenemista merkitsevästä verbistä fugere. Kirjoissa on kyse sekä pakenemisesta että fuugasta musiikillisen muodon mielessä. Kiertoradassa kulkee kaksi melodiaa (kahden siivoojan tajunnanvirtaa) samalla sivulla päällekkäin siten, että yhdessä ne muodostavat Bachin Das wohltemperierte Klavier I:n kymmenennen fuugan tavoin kehämäisen kertomuksen, mihin viittaa myös kirjan nimi.
Kiertorata tarkoittaa kirjassa kirjaimellisesti Helsingin Rautatieasemalle päättyvää junarataa, johon pysähtyviä junia alipalkatut junasiivoojat puunaavat ja koluavat tyhjien pullojen toivossa. Nimi viittaa myös siivoojien työpäivän (tai -yön) toisteisuuteen: sisään junaan, roskat roskiin, pullot mukaan, vessat puhtaiksi, ylös, alas ja ulos. Suunnat toistuvat kirjassa: roskapusseja kiskotaan esiin vuorotellen vasemmalta ja oikealta, vinoon kallistetut istuimet on nostettava pystyasentoon ja Intercity-junissa pitää valita, kumpi siivoojaa aloittaa yläkerrasta ja kumpi alhaalta. Fuuga näkyy myös siinä, miten molemmilla hahmoilla on tavalla tai toisella työstä tai työssä pakeneminen mielessään.
Yleensä en ”ymmärrä” runokirjoista mitään, mutta tällainen musiikilla leikittelevä tajunnanvirtaproosaruno on minun juttuni. Sairaan hyvä kirja, yhtä aikaa työläistutkimusta prekaarista siirtolaistyövoimasta ja korkeakulttuurista pikkurillinheiluntaa. Kuvaus on myös herkullista:
pelkkiä porsaita näissä junissa kuskataan, siistissä puvussa tullaan ja asiallisesti käydään istumaan, mutta auta armias, kun juna nytkähtää liikkeelle, niin jokos nämä punertavanahkaiset ja turpeanaamaiset matkustavaiset alkavat kaivaa eväspussia esiin, pian ne jo survovat pullaa turpaansa, ja jos on vierustoveri, niin lässyttävät sille posket pullaa pullollaan, niin että puolet pullamössöstä roiskuu lattialle ja ikkunalle ja vierustoverin naamaan, hän ajattelee ja kumartuu pyyhkimään rätillä murusia lattialta, ja minä saan rämpiä näiden röhisevien emakkojen ja karjujen jätöksissä, niin kalpeassa, ettei se edes varjoa heitä (s. 18-19)
15. Matias Riikonen: Suuri fuuga. Suuren fuugan muoto on lainattu Beethovenin Große Fugesta, massiivisesta megafuugasta, joka lytättiin laajasti sen ilmestymisaikana 1820-luvulla. Wikipedia esittelee otteita fuugan arvioista: ”käsittämätön, kuin kiinaa”, ”täynnä paradokseja”, ”Armageddon”. Riikosen romaanissa on kymmenen osaa, kuten musikologi Lewis Lockwoodin mukaan myös Große Fugessa, ja kirjan osien muoto seuraa Beethovenia: I) esittelee teoksen teemat, II) on valtavasti tykittelevä osa (kaksoisfuuga B-duurissa) joka koostuu neljästä alaosasta ja tuntuu erittäin raskaalta, III) on osa jossa ”kappaleen tunnelma muuttuu täydellisesti”, kuten kirjan sisältämä tulkintaohje kertoo, kyse on ”siunauksellisesta rentoutumisesta” ja ”tunteesta merkittävästä avaruudesta”, ”lähes sokaisevasta viattomuudesta, IV) on tanssinkaltaista mystiikkaa ja enteilyä, V) on yhtä ”katkera, raivoisa ja mittava” kuin kakkonen, ja juuri enempää vihjeitä kirja ei anna itsestään, pitää vain opiskella Beethovenia ja seurata kirjan ja fuugan vaihtelevaa kontrapunktista rytmiä.
Kerronta etenee apokalyptisen Ruoveden maastossa neljän hahmon näkökulmasta. Kappaleet loppuvat kesken, pituudet, tyylit ja sanavarastot vaihtelevat. ”Tuuhkua” eli hajuaan pakkomielteisesti tarkkailevan ja teltassa asuvan Riepupojan osuudet tuovat mieleen Hans Selon ja Volter Kilven kaltaiset kikkailijat: ”vessoista oli kuulunut aikatavasta epärytminen rummutus, kun useampikin yrkö läimi ytyköitä hengiltä eriönsä seiniä vasten, mutta nyt olivat mytiäiset jo menneet, kuten yrötkin, ja enää oli pöntölle istahtaessa turha toivoa, että lautsoilla viipyisi vielä edellisen kävijän pakaroiden lämpö – –”
Rikkaus ja ylitsepursuilevuus yhdistyy teoksessa muodon arkkitehtuuriin kuin Ulysseksen kaltaisissa modernismin skolastisissa metropolikirkoissa. Muotoon on kiedottu sellaisia teemoja kuin selkounet, transhumanismi, hyväksikäyttö, rapistuminen, sadismi ja tuho. Sivupolkuja riittää. Teos sisältää esimerkiksi parhaan suomeksi lukemani romaanikuvauksen tietokonepelaamisesta (kyseessä on Counter-Striken vanha source-versio).
Suuren fuugan perustunnelma on venytetty maailmanloppu. Ehkä olemme koneita, jotka elävät kadonneen maailman viimeisiä hetkiä loputtomiin: ”Ne tahot jotka on ohjelmoinu meidät voi hämätä ja pettää meitä niin paljon ku lystää. Silloin tä olis menny maailma sen viimeisillä hetkillä. Viimeiset hetket venytettyinä äärettömiin – –” Ehkä unennäkö ja konemaailma yhdistyvät: ”Uni on meidän kaikkien kohtalo ku meidän tietoisuudet liukenee koneisiin.” Ihmisiä voidaan ohjata sähkövirroilla: ”Tän verran me voidaan maailmasta sanoo. Siis et mikä on meidän lihan kulloinenki viritys. Maailma asuu meidän lihan säikeissä ja jos sä virität ne säikeet toisin ni maailmakin asettuu toisin. Tai jos sä rikot ne säikeet ni sä rikot maailman.”
Jotakin pahaa on joka tapauksessa jo tapahtunut. Instituutioihin ei voi enää luottaa:
Saana ei uskaltanut soittaa poliisia, hän pelkäsi, että tilanne menisi vieläkin pahemmaksi.
Hän pelkäsi, ettei mitään poliisia tulisi, ehkä se oli lakkautettu. Tai tulisi jotain muuta.
Ihmiset muodostavat maailmankaikkeudessa pienenpienen lokeron, ahtaan ja ahdistavankin loukun. Jokin ajaa meitä pakenemaan siitä, laajentumaan aivan toisella tavalla kuin muut eliölajit, ja sen takia Suuren fuugankin kuvaama katastrofi on käynnissä.
”Jos me kato hahmotellaan avaruus mihin voi sijoittaa jokaisen maailmankaikkeuden planeetan jokaisen mahdollisen ja mahdottoman eliölajin mielet ni ihmismielet käsittää siitä avaruudesta ihan äärimmäisen pienen klusterin. Sellaisen ahtaan loukon. Yksin meille varatun.”
”Mut jotakin sentään on liikkeessä. Meidän veressä. Se kiertää suonistossa suljettua rataa mut joku siinä haluu karata. Joku tuntematon joka on salaisella kielellä kirjoitettu meidän genomiin. SIeltä se leviää kaikkeen mitä me kirjoitetaan.”
Kirja on täynnä musikaalisia vitsejä, joista epäilemättä tunnistin vain osan. Riikonen ujuttaa fuugan sisään Gösta Sundqvistin saunomaan ja baarillisen ihmisiä laulamaan karaokea. Vuoden parhaita romaaneja varmasti.
16. Timo Hännikäinen: Lihamylly. Ajattelen, että jos aikoo kirjoittaa kritiikkiä niin sanotusta vihollisesta, täytyy tuntea kohteensa. Kun tein Kansan Uutisiin vuonna 2012 juttua konservatismin noususta ”kulttuurikentällä”, luin sitä varten seitsemän kirjaa, joukon lehtitekstejä ja blogipostauksia. Lisäksi kävin taustakeskusteluja ja haastattelin kahta tutkija-kriitikkoa.
Tartuin nettihäirikkö-Hännikäisen itsekehumuistelmiin, koska ajattelin, että vihasta ja katkeruudesta elävä kirjoittaja olisi tutustunut vihollisiinsa. Paolo Virno kirjoittaa Väen kieliopissa, että paras tapa ymmärtää jonkin käsitteen merkitys on tarkastella sitä sen vastustajan silmin. Ehkä sama pätee henkilöihin.
Tuleeko uusfasistiksi kääntyneeltä ja etnisiä puhdistuksia kannattavalta ”traditionalistilta” kunnon fasistista ränttäystä? Laitetaanko viholliset jos ei nyt polttouuniin, niin ainakin lihamyllyyn?
Ei tule, ei laiteta. Entisiä kavereitaan lukuun ottamatta Hännikäinen ei ole viitsinyt perehtyä vastustajiinsa vaan heittelee pitkälti kliseisiä solvauksia ja kaunaisia kirjallisuusjuoruja. Myös kirjan nimi osoittautuu pettymykseksi. Lihamylly ei ole vastustajia vaan Hännikäistä itseään varten. Hännikäinen kokee olevansa uhri, joka on vedetty julkisuuden lihamyllyn läpi.
1900-luvun alkupuolen eurooppalaisissa konservatiiveissa ja fasistikirjailijoissa oli voimaa ja tulivuorimaisuutta: Chesterton, Heidegger, Schmitt, Céline, T. S. Eliot… Nykyajan konservatiivit ovat heikkoja ja uhriutuvia kopioita. Näin käy, kun omaa ei ole ja toimintatavatkin matkitaan 1900-luvun vasemmistolta.
17. Peter Frase: Four Futures. Life After Capitalism. Ilmastonmuutos, väestönkasvu ja lisääntyvät konfliktit uhkaavat viedä maailman niukkuuteen. Samaan aikaan robotit ja algoritmit uhkaavat työpaikkoja, koska automatisaation avulla voidaan saavuttaa yltäkylläisyys ilman suurta osaa ihmistyövoimasta.
Maailmassa on siis yhtä aikaa koittamassa niukkuus ja yltäkylläisyys. Kun ristiriitaan lisätään epätasaiset valtasuhteet, saadaan neljä Pete Frasen esittelemää skenaariota kapitalismin tulevaisuudesta.
1. Kommunismi, skenaarioista kiinnostavin, on yhdistelmä tasavertaisuutta ja yltäkylläisyyttä. Kaikille maksettavan perustulon ja yltäkylläisyyden mahdollistavan teknologian avulla on mahdollista päästä eroon kapitalismia hallitsevasta palkkatyöpakosta. Työn ja vapaa-ajan ero häviää lopullisesti. Uusintavaa työtä – hoivaamista, kunnossapitoa ja niin edelleen – täytyy tietenkin tehdä, mutta yleisesti ihmiset vapautuvat käyttämään päivänsä mielekkäästi sen sijaan, että kävisivät töissä saadakseen rahaa.
Kun ihmisten ei ole enää pakko tehdä palkkatyötä ja elää toisten käskyvallassa, raha lakkaa olemasta valtasuhde, joka järjestää kaikkia muita valtasuhteita. Valtasuhteet sinänsä eivät tietenkään katoa. Sukupuoli, etnisyys ja ikä ovat esimerkkejä (tuotetuista, mutta joka tapauksessa) eroista, joilla on perusteltu hierarkioita myös aikana ennen kapitalismia. Pääomasuhde ei kuitenkaan olisi enää hallitseva muoto, joka määrittäisi kaikkia muita hierarkioita.
Frase esittää, että kommunismia ei kannata tavoitella niinkään vallankumouksen kautta vaan kapitalismin lävitse. Ensinnäkin voidaan purkaa työvoiman tavaramuotoa mahdollisimman paljon. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa on tietyissä tilanteissa ollut mahdollista elää markkinoiden ulkopuolella maksuttomien palvelujen, tukien ja muiden instituutioiden ansiosta. Kapitalismissa työvoiman tavaramuotoa ei ole mahdollista purkaa täysin. Mutta olisiko mahdollista toteuttaa amerikkalaisten republikaanien pahimmat pelot ja radikalisoida hyvinvointivaltio kommunistiseen suuntaan?
Toiseksi perustuloa voi Robert van der Veenin ja Philippe van Parijsin tavoin pitää kapitalistisena tienä kommunismiin. Tämän ajatuksen mukaan riittävän suuri perustulo voi johtaa tilanteeseen, jossa vastenmielinen työ automatisoidaan, koska kenenkään ei ole pakko tehdä sitä. Miellyttävä työ puolestaan muuttuu ilmaiseksi, koska ihmiset ovat valmiita tekemään sitä ilmaiseksi ja heillä on siihen mahdollisuus. Näin perustulon avulla voidaan hävittää palkkatyö.
2. Vuokrayhteiskunnassa (rentism) yhdistyvät yltäkylläisyys ja hierarkiat. Automatisaation edetessä kärjistyy konflikti siitä, kuka omistaa robotit eli määrittää algoritmit, rajaa pääsyn sekä digitaalisille että fyysisille alueille ja hallinnoi patentteja ja ohjelmia. Syntyy luokkavallan muoto, jonka voima perustuu kykyyn vaatia vuokraa käyttöoikeudesta. Vaurautta ja tuotantovoimaa on riittävästi, mutta yksityisomaisuuden ja luokkajaon takia se on erittäin epätasaisesti jakautunutta.
Tämä on se kehitys, jota kohti olemme matkalla. Teollisilta kuulostavat suuryhtiöt General Motorsista vaateyrityksiin ja öljyfirmoihin tekevät voittoja eivät enää niinkään myymällä fyysistä tavaraa kuin finanssimarkkinoiden, brändiarvojen ja patenttien avulla.
Juristien ja poliisien armeijat suojelevat suuriyritysten omaisuutta. Koska tavallisilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta käyttää yhdessä tuotettua yltäkylläisyyttä ilmaiseksi, heidän on pakko seurata omistajien käskyjä ja maksaa käyttöoikeudesta. Koska raha on – sinänsä absurdisti, koska se on fiktiivinen konstruktio – rajoitettu resurssi, asetelma alistaa suurimman osan ihmisistä rahanomistajien armoille.
3. Sosialismi on tasavertaista niukkojen resurssien hallinnointia. Se tarkoittaa sääntelyä, tasaamista, tinkimistä ja suunnittelua: uusi vihreä New Deal, ekologisen infrastruktuurin rakentaminen, uusiutuva ja puhtaampi energiantuotanto, tuottavuuden lisääminen siellä missä se on mielekästä, osittainen tukeutuminen markkinoihin ja kulutuksen rajoittaminen.
Nykyaikainen vasemmisto sekä valtaosa ympäristöaktivisteista tähtää jonkinlaiseen sosialismin muotoon. Ajatellaan, että maailma on niukka, mutta tinkimällä ja tasaamalla on mahdollista elää siedettävää elämää yhdessä. Suurin ongelma on sama kuin kommunismin kohdalla: miten rikkoa omistavan eliitin luokkavalta?
4. Tuhoismi (exterminism) on tuomiopäivän skenaario, jossa hierarkiat ja niukkuus yhdistyvät pahimmalla tavalla. Suhteellisen pieni eliitti eristäytyy yksityissaarilleen ja aseellisesti suojattuihin yhteisöihin eikä välitä enää siitä, pysyvätkö muut lainkaan elossa. Skenaario voi johtaa myös tarkoitukselliseen massamurhaan. Jos kapitalistit ja pomot eivät enää tarvitse työvoimaa, miksei saman tien tappaa kaikkia?
Voi olla, että yksi skenaario johtaa toiseen. Kun tuhoismissa tapetaan alempiarvoiset, jäljelle voi jäädä eliitin kommunismi. Pohjois-Amerikka on esimerkki mantereesta, jonka nykyistä rikkautta (vuokratalouden protomuoto?) ei olisi olemassa ilman alkuasukkaiden kansanmurhaa (tuhoismi).
Toisaalta kommunismin on mahdollista kääntyä vuokrataloudeksi, jos nousee taho, joka tuo tuotantovälineiden yksityisomaisuuden takaisin ja alkaa vaatia vuokraa pääsystä laitteisiin tai lisensseihin.
Kirjan lopussa Frase huomauttaa William Gibsonia mukaillen, että kaikki neljä tulevaisuutta ovat jo osittain täällä, ne vain ovat jakautuneet epätasaisesti.
Kirjassa on kyse ensisijaisesti yhteiskunnallisista suhteista, ja ilmastonmuutosta, ympäristötuhoja ja väestönkasvua käsitellään skenaarioissa pinnallisesti. Muuten Frasen kanssa on vaikea olla eri mieltä. Kirja liikkuu tietysti hyvin abstraktilla tasolla. Niin pitääkin, jos tavoitteena on järjestää ja esittää selkeästi mahdollisia tulevaisuuksia. Tämä on hienoa poliittista käsitetyötä ja yhteiskuntatieteellistä fiktiota.
Sen sijaan kirja ei – onneksi – ole tulevaisuudentutkimusta. Tulevaisuudentutkimuksessa on kaksi perusongelmaa: se yleensä epäonnistuu ennustuksissaan ja se on käytännössä usein enemmän niin sanotusti (liberaalia, teknokraattista jne.) ideologiaa kuin varsinaisesti tiedettä.
18. Anthony Barnosky & Elizabeth Hadly: Loppupeli. Onko maapallo keikahduspisteessä? Barnosky ja Hadly ovat Nature-lehdessä julkaisseita paleontologeja, jotka nousivat julkisuuteen, kun Kalifornian kuvernööri Jerry Brown kiinnostui heidän työstään. Loppupeli on vetävästi kirjoitettu perusesitys planetaan tilasta luonnontieteiden näkökulmasta. Barnosky ja Hadly osoittavat omien matka- ja tutkimuskokemustensa pohjalta, miten ilmastonmuutos, saasteet, nälkä, veden puute, tuotanto, sodat ja myrskyt kytkeytyvät toisiinsa yllättävillä ja monimutkaisilla tavoilla.
Kirjan ongelmana on politiikan sataprosenttinen puute. Luonnontieteilijät eivät näe valtasuhteita eivätkä sitä, miten globaalin rikkaimman yhden prosentin (tai 0,01 prosentin) luokkaetu on täydellisessä ristiriidassa suhteessa kaikkiin muihin. Myös käsitteelliset ongelmat ovat suuria. Mikä on tämä planetaarinen ihmiskunta, jonka ikään kuin yhteisestä ja yleisestä edusta nyt puhutaan suurin elein? Kuinka yleisiä käsitteitä kannattaa käyttää, jos eniten vastuussa ilmastonmuutoksesta ovat kapitalistiset suuriyritykset ja länsimaiden kehittyneet taloudet?
Kirja on kuitenkin esimerkeiltään ja tiedoiltaan niin rikas, että se kannattaa ehdottomasti lukea.
19. Jonathan Crary: 24/7. Uni on viimeinen vastarinnan pesäke. Kaikki muu palvelee pääoman arvonlisäystä paitsi nukkuminen, vaikka sekin yritetään ottaa haltuun optimaalista unenlaatua mittaavilla rannekkeilla ja sovelluksilla. Uni on sietämättömältä tuntuva rajoite, irrationaaliselta vaikuttava viesti siitä, että pääomalla on rajoja. Kapitalismi on jatkuvaa sodankäyntiä nukkumisen viivettä vastaan ja unen nakertamista. Amerikkalaisten vuorokaudessa nukkuma aika on lyhentynyt keskimäärin kolmanneksen vuosisadan aikana. Jonathan Craryn tiivis kirja on tämän valvottamisen arkeologiaa.
Sekä työntekijöitä että vankeja voidaan pitää alistumisen tilassa estämällä heitä nukkumasta, Crary kirjoittaa. Valvottaminen on kontrollin tekniikka, joka toimii myös ilman että taustalla olisi ketään tietoista valvottajaa. Kun työ on levinnyt työpaikasta ja -ajasta kaikkialle, levolle jää entistä vähemmän aikaa. Aikaisemmin jaetut levon ja unen rytmit tuhotaan, ja jäljelle jää markkinoiden homogeeninen 24/7-rytmi. Kommunikoimme, kulutamme ja uimme visuaalisessa sisällössä vuorokauden ympäri. Elämä on erilaisten virtojen imemistä, kuin tutin lutkuttamista, jotta emme jäisi paitsi addiktion suomasta turvasta.
Kiihtyminen ei poista luokkaeroja, päinvastoin. Alaluokat joutuvat odottamaan entistä pitempään rahaa, lepoa ja nautintoa, kun taas rikkailta pyritään eliminoimaan pienetkin viiveet ohituskaistoilla, henkilökohtaisella palvelulla ja bisnesluokkien sisäänkäynneillä.
24/7 asettuu siihen kapitalistista kiihdytystä kuvaavan kirjallisuuden traditioon, jota ovat luoneet esimerkiksi Alvin Toffler (Future Shock, 1970) ja Franco ”Bifo” Berardi. Perinteen ongelmana on uuden kauhistelu ja vanhan nostalgisointi. Myös Craryn kirjassa näkyy tämä ongelma. Vastarinnan tavat tuntuvat liukenevan olemattomiin kaiken kiihdyttämisen tieltä. Pessimismi tuntuu olevan ainoa päätelmä, johon kirjan pohjalta voi päätyä.
20. Nanni Balestrini: We Want Everything. Balestrinin italialaisen miestyöläisen kollektiivihahmosta kertova romaani (1971) on härskeintä työstäkieltäytymistä ja luokkataisteluagitaatiota mitä olen lukenut sitten vanhan Megafonin. Innostavin koko vuonna lukemani kirja. ”Vogliamo tutto”, haluamme kaiken: ei riitä, että lakkoilemalla saadaan ne palkat, jotka meille joka tapauksessa kuuluvat, vaan haluamme lisäksi perustulon, vapaan liikkuvuuden ja täydellisen itsemääräämisen.
Kirja on täynnä niin kauniita lauseita, että tulee kyynel silmäkulmaan ja vesi kielelle. En osaa italiaa, joten siteeraan englanniksi. Eräässä kohtauksessa työnjohtaja myöntyy sinnikkäästi häntä jallittavan päähahmon vaatimuksiin ja äityy jopa ystävälliseksi, tarjoaa apua uuden työpaikan saamisessa. Työläisen vastaus on tyly:
No, you don’t understand. I don’t want to work any more. I want to do nothing.
Myöhemmin päähahmo kusettaa riistävältä tehtaalta sairaslomaa ja pistää rahat palamaan saman tien:
So I got twelve days paid sick leave and I was happy. Because I’d managed to cheat the system and get something for myself. But I didn’t know what the fuck to do all day with all that time on my hands. I hung around Valentino, where all the hookers and fags are. I was dicking around, bored, and I didn’t know what to do, even though I had money. (…) I went through that money without knowing what the fuck I was doing.
Kun rahat loppuvat, on pakko mennä töihin Fiatin tehtaaseen. Työ on paskaa eikä siinä ole mitään romanttista:
When I came to Fiat I believed I’d be saved. This myth of Fiat, of work at Fiat. in reality it’s shit, like all work, in fact it’s worse. Every day here they speed up the line. A lot of work and not much money. Here, little by little, you die without noticing. Which means that it is work that is shit, all jobs are shit. There’s no work that is OK, it is work itself that is shit. Here, today, if we want to get ahead, we can’t get ahead by working more. Only by the struggle, not by working more, that’s the only way we can make things better. Kick back, today we’re having a holiday.
Kirja huipentuu operaistiseen massalakkoon ja työnvastaiseen mellakointiin.
21. Juhani Lohikoski: Kun 1960-luvun uusvasemmistolainen liikehdintä haastoi vanhan. Aktivistina, opettajana ja poliitikkona tunnetun Lohikosken vuonna 2007 valmistunut gradu on yleiskatsaus 1960-luvun uusiin ulkoparlamentaarisiin vasemmistolaisiin liikkeisiin, kuten pasifismiin ja antimilitarismiin, Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin ja muuhun anti-imperialismiin, Marraskuun liikkeeseen, feministisiin ryhmiin (Ryhmä 9 & Yhdistys 9) ja yleisesti lisääntyneisiin mielenosoituksiin ja protestiaktioihin.
Suomen 1960-luvusta muistetaan erityisesti vuosikymmenen alkupuolen kulttuuriradikalismi, jota johtivat Pentti Saarikosken kaltaiset julkkikset, sekä suurten ikäluokkien omaksi myytikseen kertoma Vanhan valtaus marraskuussa 1968. Sen sijaan matalan tason spontaani liikehdintä on päässyt unohtumaan.
Tuon ajan liiketoimijat politisoituivat usein kulttuurin kautta, lukemalla kaunokirjallisuutta, katsomalla elokuvia ja kuuntelemalla musiikkia. Heitä yhdisti vanhojen puolueiden ja järjestöjen kritiikki ja halu irrottautua molemmista kylmän sodan blokeista. Taistolaisuudesta tullut trauma on langettanut varjon 60-luvun päälle ja saanut ehkä jotkut ajattelemaan, että vasemmistolaisissa piireissä olisi yleisesti ihailtu Neuvostoliittoa myös tuohon aikaan. Helsingissä kuitenkin marssi ajankohtaan nähden suuri vasemmistolainen mielenosoitus Neuvostoliittoa vastaan päivä sen jälkeen, kun Brežnev oli käskenyt tankit Prahan kaduille elokuussa 1968. Dogmaattinen neuvostomyönteisyys tuli liikkeisiin vasta 1970-luvulla.
Rajat eri järjestöjen ja ryhmien välillä olivat matalia 60-luvulla, ja toimijat pyörivät toistensa opintopiireissä. Liikkeet organisoituivat silti vanhan ja jäykän yhdistysmallin mukaan. Lohikoski arvelee, että organisoituminen yleisesti oli liikkeille ongelmallista. Aktiivien määrä oli lopulta hyvin pieni, ja protestit leimahtivat yhtä hetkittäisinä kuin myöhemmin 1990- ja 2000-luvun liikkeissä. “Ajateltiin, että on hyvä yhteiskunnallisen toiminnan malli, että tekee ison aktion ja jatkaa sitten muualla”, sanoo Lohikosken haastattelema Kati Peltola (s. 1940). Sitaatti voisi hyvin olla myös 1980-luvulla syntyneen aktivistin suusta.
Itselleni yksi tärkeimmistä huomioista gradussa oli sukupolvikapina-tulkinnan kritiikki. Ajan toimijat eivät itse koe poliittista työtään sukupolvikapinaksi vaan kapinaksi porvarillisuutta ja konservatismia vastaan. Sukupolvitulkintaa vastaan sotii sekin, että usein vanhemmat vasemmistoaktiivit olivat tukemassa ja neuvomassa nuoria aktivisteja.
Väestöllisesti 60-luvun toimijat tulivat tietenkin sodanjälkeisestä sukupolvesta aikana, jolloin Suomi kaupungistui ennennäkemätöntä vauhtia ja muuttui maatalousyhteiskunnasta palvelutaloudeksi. Ajan poliittinen toiminta oli silti paljon muutakin kuin uuden nuorison itsejulistusta.
Jos sukupolvista halutaan puhua, niin he, jotka muodostivat taistolaiset, olivat jo uusi, myöhäisempi sukupolvi 60-lukulaisiin verrattuna.
22. Antti Kuusi: Ylioppilaitten vallankumous. Antti Kuusen pamfletti on loistava pieni kirja, joka ilmaisee julkaisuvuotensa 1968 hengen suomalaisesta näkökulmasta. Teos on monella tapaa kaukonäköinen. Se analysoi samankaltaisia poliittisia ongelmia, joihin itse törmäsin liikkeissä vuosina 2007-2011. Kirja myös ”ennusti” Vanhan valtauksen:
Ei se olisi ollenkaan ihmeellistä tai huvittavaa, jos suomalainen ylioppilas valloittaisi takaisin omat talonsa ja omaisuutensa. Ehdotamme ajankohdaksi HYYn mahtipontisia 100-vuotisjuhlia.
Pamfletti tykittää osuvia aforistisia analyyseja, kuten “Suomessa ei synny muita kuin vastavallankumouksia” ja “omassa yhteisössä eläminen on olevinaan rakentava vaihtoehto, jota porvarit ovat kaiken aikaa penänneet – ohjatakseen kumouksellisten kapinallisuuden vaarattomille vesille, murskatakseen sitten opposition naurettaviin leikkimökkeihinsä”. Huvittavaa kirjassa on puoli-ironinen mellakan kaipuu ja ihmettely, missä on vika, kun ”suomalainen ylioppilas” ei riehu, vaikka mellakoinnin objektiiviset edellytykset ovat olemassa.
Kuusi esittää tarkkaa ja ankaraa uusvasemmistolaisen liikehdinnän (itse)kritiikkiä. Mellakkafiilistelyistään huolimatta hän varoittaa äkillisen vallankumouksen haikailijoita:
Enemmän tai vähemmän sosialistisen vallankumouksellisuuden kintereillä kulkee fasistinen tai uusfasistinen vastavallankumous. On olemassa alituinen vaara, että tilanteen kärjistyessä äärioikeistolainen pelottelupolitiikka uppoaa paremmin turvallisista asenteistaan irrottautuneeseen suureen yleisöön kuin vankkaa tietoisuutta ja uskaliaisuutta edellyttävä äärivasemmistolainen vaihtoehto.
23. Juha Siltala: Keskiluokan nousu, lasku ja pelot. Ensimmäinen kolmannes Siltalan keskiluokka-kirjasta on hillitöntä tilastofaktojen tykittelyä. Toinen kolmannes on keskiluokan kokemusten analysointia. Viimeinen kolmannes on hämärää psykoanalyyttista spekulaatiota siitä, miten koko kulttuuri on vain väline unohtaa kuolema.
Juoni on selvä. 1900-luvun puolivälissä kehittyneissä teollisuusmaissa syntyi keskiluokka, jonka oli mahdollista vaurastua omalla palkkatyöllään. Keskiluokkaa luonnehtii kunnollisuus, vakauden tavoittelu, edistysusko, itsehillintä ja työmoraali. Kyseessä on enemmän mentaliteetti kuin jokin tietty tulotaso:
Keskiluokka määrittyy turvallisuudeksi, osallisuudeksi ja kokemukseksi siitä, että työ kannattaa. (….) Keskiluokkaisuus pelkistyy mielentilaksi, jossa kunnollisuus palkitaan, työllä elää säällisesti ainakin tulonsiirtojen, sosiaaliturvan ja julkisten palveluiden turvin ja jossa seuraava polvi kohoaa edeltäjänsä ohi.
Keskiluokka alkoi alueesta riippuen rapistua 1980-1990-luvulla. Reaalipalkat ovat polkeneet paikallaan tai jopa laskeneet. Prekarisaatio ja automatisaatio saavat keskituloisetkin pelkäämään työpaikkojensa puolesta. Joitakin Aasian maita (Kiina) lukuun ottamatta keskiluokassa ei enää uskota, että omat lapset menestyisivät taloudellisesti itseä paremmin. Mielenterveysongelmat, stressi, ahdistus ja riittämättömyys lisääntyvät. Työllä ei enää vaurastu, hyvä jos hädin tuskin tulee toimeen. Luottamus rapistuu. Tämän kaiken Siltala osoittaa erittäin perinpohjaisesti ja laajasti perustellen.
Psykospekulaation lisäksi kirjassa oudoksuttaa Siltalan tapa asettaa itsensä kiistojen ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Hän esimerkiksi puhuu ”maahanmuuttokriitikoista” ilman lainausmerkkejä ja korostaa, ettei keskiluokassa vastusteta turvapaikanhakijoita rasistisin perustein – ja siteeraa suoraan perään nettikeskustelussa esitettyä rasistista argumenttia siitä, miksei ulkomaalaisia saisi päästä maahan resursseja tuhlaamaan. (Argumentti kuuluu: rahaa pitäisi käyttää ”omiin” eikä muihin; jos sitä käytetään muihin, se on pois ”omilta”.) Elegantin teorian sijaan Siltala luottaa massiivisen todistusaineiston vyöryttämiseen. Kirjassa onkin 1500 lähdeviitettä.
Päävire kallistuu nostalgian puolelle. Siltala kaipaa aikaa, jolloin vakituista palkkatyötä oli kaikille ja työ tarjosi vakaan identiteetin. Perustulolle hän sanoo ei. Tämä ei romuta kirjan arvoa. Siltala osoittaa, että luokkien tulonmuodostus ja yhteiskuntien vakaus ovat kiinni poliittisista taisteluista ja niiden seurauksista eivätkä ikään kuin riippumattomista faktoista. ”Demokratiaa ei ole ilman tinkimisvaraa ja painostuskeinoja, mikä edellyttää työn ylitarjonnan karsimista ja useampia valtakeskuksia.”
24. Marc Augé: The Future. Ranskalainen antropologi tunnetaan parhaiten lentokentän ja supermarketin kaltaisia ei-paikkoja käsittelevästä kirjastaan Non-Lieux, introduction à une anthropologie de la surmodernité (1992). The Future on Verso Futures -sarjassa julkaistu käännöskokoelma Augén tulevaisuutta koskevia filosofisia kirjoituksia, joiden lähtökohtana on jokin tulevaisuutta koskeva kahtiajako, käsite tai teos. Tulevaisuutta voi hahmottaa esimerkiksi vanhan perimisenä tai kukkaan puhkeamisena, katkoksena, uutena alkuna, juonen auki kerimisenä, teknologian ja innovaatioiden kautta tai unelmina ja vallankumouksina.
Nykyisen teknokraattisen ”hallinnoinnin” aikana näyttää tosin siltä, että tulevaisuutta ei ole ja maailma on ikään kuin tullut valmiiksi, Augé arvioi. Tähän voisi vastata, että näkemys on Eurooppa- ja Amerikka-keskeinen. Esimerkiksi Kiinassa on vielä tulevaisuutta jäljellä, koska siellä keskiluokka uskoo lastensa pärjäävän itseään paremmin, kunhan lapset vain tekevät työtä ja kouluttautuvat.
Teoksena The Future on vähän sekavan tuntuinen ja tylsänpuoleinen perinteiseen ranskalaiseen intellektuellityyliin. Tekstivirran seassa on paljon kultanugetteja, kuten pika-analyysi tieteellisen tiedon globaalisti epätasaisesta jakautumisesta. Tieteellisen tutkimuksen tekeminen edellyttää rahamuotoisen ja tieteellisen pääoman kasautumista, ja sellaisia kasaumia on lopulta vain muutamassa hajanaisessa paikassa. Epätasaisuus ruokkii itseään. Lupaavilla tutkijoilla ei Ruandan – tai jatkuvien koulutusleikkausten Suomen – kaltaisissa tieteen takapajuloissa ole välttämättä muuta mahdollisuutta kuin muuttaa ulkomaille.
Augén pääpointin voisi ehkä tiivistää seuraavasti. Vallan, rahan ja tiedon oligarkia on kaapannut haltuunsa planeetan tulevaisuuden. Jotta meillä olisi enemmän kuin yksi tulevaisuus, jotta tulevaisuuksia olisi monia, meidän täytyy kehittää uusi eteenpäinpuskemisen metodi. Augé löytää sen tieteestä: mennään kohti tulevaisuutta ilman illuusioita, keksitään hypoteeseja ja testataan niitä, vähä vähältä edetään kohti tuntematonta.
Kuva: Jim Choate (CC BY-NC-ND 2.0)