Olen lukenut 14 vuoden sisällä monta kirjoittamisen opaskirjaa ja saanut niistä jonkin verran hyötyä. Suurin osa niistä on kuitenkin melkoista tuubaa.
Yleisin neuvo on, että kannattaa kirjoittaa säännöllisesti ja pakottaa itsensä näppäimistön eteen, koska ikinä ei tule inspiroitunutta kirjoitusoloa etukäteen. ”Inspiraatio” tulee vain kirjoittamalla. Se syntyy tekemisestä eikä toisin päin.
Tämä on hyvä neuvo ja toimii monille. Se kuitenkin johtaa siihen, että ihmiset syyllistävät itseään koneen äärellä saamatta mitään aikaan. Tämä aiheuttaa ahdistusta. Ahdistus liittyy mielessä kirjoittamiseen. Kirjoittamisesta tulee kärsimystä.
Kärsimyksellä ei ole mitään arvoa eikä se tee kenenkään tekstistä parempaa. Jos pystyy kirjoittamaan vain kärsien, kannattaa lopettaa kirjoittaminen heti ja tehdä jotain muuta.
Vaikka kykenisi nauttimaan kirjoittamisesta, tulee väistämättä päiviä, jolloin ei huvita. Silloin on parempi vaikka pelata tietokoneella, tavata ihmisiä, mennä kävelylle tai juoda kaljaa kuin ahdistua siitä ettei huvita kirjoittaa.
Tämän vuoksi kiinteään työaikaan perustuva palkkatyö on kirjoittamisen kannalta roskaa, ellei kyse ole tiivistahtisesta uutistoimituksesta tai vastaavasta nopeutta ja päivystämistä vaativasta toimesta.
Aina, kun on pitänyt kirjoittaa kirja tai muu pidempi teksti, se on sujunut siten, että joinakin ”työpäivinä” olen kirjoittanut nolla merkkiä ja toisina 18 000 merkkiä. Kun olen ollut toimituksessa kiinteällä työajalla, kuvio on ollut sama, paitsi nollan merkin päivinä olen teeskennellyt tekeväni töitä mutta oikeasti juonut kahvia, pelannut iPadilla ja selannut Facebookia.
Suuri osa palkkatyöstä tietysti perustuu joka tapauksessa huijaukseen ja teeskentelyyn. Jos kyse olisi oikeasti vain työn tehdyksi tulemisesta, yhteiskunnan voisi järjestää aivan toisella tavalla.
Entä, jos siirtää kirjoittamista mutta myöhemminkään ei huvita kirjoittaa?
Ehkä kirjoitushomma ei ole ylipäätään mielekäs. Ehkä se on tarpeeton. Ehkä kirjoittaminen on väärä väline. Ehkä elämä on solmussa muista syistä ja solmu tulee esiin kirjoittamisessa.
Kun opetetaan kirjoittamista, yleensä keskitytään liikaa teknisiin asioihin ja liian vähän kirjoittamisen haluun. Jos haluaa kirjoittaa, silloin tulee kirjoitettua ennemmin tai myöhemmin ja kaikki muut asiat ovat sivuseikkoja. Jos taas ei halua kirjoittaa, silloin ei tule kirjoitettua.
On hirveää seurata ihmisiä, jotka raippaavat itseään siitä, että ”ei saa kirjoitettua”.
Nykyään julkaistaan kyllä yhä useammin ”motivaatio-oppaita”. Muutama esimerkki suomenkielisestä kirjallisuudesta: Opas yksilölliseen motivointiin. Motivaatio työvälineenä. Työmotivaatio. Tahdonvoiman käyttöohje. Draivi – Voiko sisäistä motivaatiota johtaa? Kuinka löydät kadonneen motivaatiosi ja saavutat tavoitteesi työelämässä?
Käytännössä motivaatio-oppaat tuppaavat olemaan ”näin riistät itseäsi tehokkaammin” -oppaita. Ihmiset kokevat ongelmalliseksi, että heiltä puuttuu halu ja motivaatio tehdä ”oikeita asioita”. Sitten he itsesyyllisyyden synkkyydessä etsivät oppaista apua siihen, miten saada itselleen halu tehdä töitä.
Asetelma on perverssi. Mutta tässä sitä ollaan. Mitä tehdä? Seuraavassa seitsemän kirjoittamiseen liittyvää käytäntöä, jotka toimivat itselläni. Näitä voi tietysti soveltaa mihin tahansa ”luovaan työhön”.
1. Kirjoittamisen konteksti on tärkeä. On paljon helpompi kirjoittaa, jos tekstille on tilaus, merkitys, yhteisö ja yleisö ja jos sen luonnokseen voi pyytää kommentteja. On esimerkiksi täysin eri asia yrittää kirjoittaa kirjaa oman tahdonvoiman varassa ilman kustantajaa ja rahaa kuin kirjoittaa kirja, jonka julkaisusta on sovittu kustantajan kanssa ja jota varten on saatu apuraha.
Konteksti selittää, miten jotkut voivat näyttäytyä yli-inhimillisinä kirjoituskoneina, jotka vain suoltavat juttuja ja kirjoja ulos koko ajan. Miten esimerkiksi julkkisfilosofit tai menestyskirjailijat pystyvät julkaisemaan kaksi kirjaa joka vuosi? He tietenkin kopioivat, plagioivat ja kierrättävät niin itseään kuin muitakin kirjoittajia, mutta aika paljon heitä auttaa, että heidän kirjoituksiaan kärkytään niin hanakasti ja kustantajien julkaisukynnys on matala.
On helpompi kirjoittaa, kun on kysyntää ja kokee olevansa haluttu. Staroilta tilataan jatkuvasti kamaa, mikä antaa heille buustia ja ajaa heitä kirjoittamaan. Heille maksetaan työstä ja heitä kehutaan siitä, ja niin syntyy itseään ruokkiva halun kierre.
Samaan aikaan ne kirjoittajat, jotka eivät ole osa tällaista asetelmaa, ihmettelevät, miten staroilla voi olla niin kova itsekuri ja työetiikka. Itsekuriksi ja työetiikaksi nimetyt käytännöt ovat kuitenkin osa asetelmaa eivätkä yksilön luonnetta. Myös halu kirjoittaa syntyy aina jossakin asetelmassa.
2. Kirjoittamisessa tärkeintä on lepo, kuten kaikessa muussakin. Kirjoittaminen vaatii tietyn laiskuuden ja leväperäisyyden ilmapiirin, jossa on mahdollista keräillä hajamielisesti erilaisia rykelmiä raaka-aineeksi mahdolliselle myöhemmälle työstämiselle.
Tätä tietenkin helpottaa valtavasti, jos sattuu saamaan mittavan perinnön, kuten päähenkilö eksistentialistisissa romaaneissa. Muutenkin luova flanööräys on helpointa porvarillisille miehille, joilla on eniten varallisuutta ja vähiten rajoitteita. Siihen voi kuitenkin pyrkiä myös mikrotasolla, varastamalla aikaa palkkatyöstä, tylsiltä oppitunneilta tai muusta pakollisesta toimesta.
3. Kirjoittamisen hyödyllisin vaihe on perustuotanto. Aloittaminen on tunnetusti vaikeaa. Siksi kannattaa aloittaa vain kerran elämässään. Kirjoittaminen, niin kuin lenkkeily, on helppoa, jos sitä ei lopeta koskaan. Jos koko ajan tuottaa jotain, edes puolihuolimattomasti, vähän niin kuin vahingossa, ohimennen, vaikka edes ajatuksissaan, niin kirjoittaminen helpottuu valtavasti.
Perustuotanto voi olla listojen tekemistä, muistiinpanoja puhelimessa, kuvien ottamista, blogitekstien luonnostelua, vastuuttomien kirjaideoiden heittelyä, mitä tahansa mielellään epäpuhdasta, hapuilevaa ja kulmikasta.
4. Tyhjästä paperista ei synny mitään. Valkoiselta sivulta ei pääse liikkeelle. Aina pitää olla jotain, jonka avulla pääsee vauhtiin, jokin väite, sitaatti, ranskalainen viiva, tajunnanvirtapätkä, kuva, välähdys, tunne, muistikuva. Juuri tätä varten on perustuotanto. Alkuun pääsee lajittelemalla, yhdistelemällä, versioimalla ja laajentamalla perustuotteita.
5. Itsensä huijaaminen ratkaisee kaiken. Jos harrastaa perustuotantoa ja työstää sitä eteenpäin, ei oikeastaan tarvitse varsinaisesti ”kirjoittaa” missään vaiheessa. On lopulta yllättävän vaikeaa istua alas ja käskeä itseään: ”Nyt kirjoitan.” Paljon helpompaa on huijata itseään niin, että koko kirjoitusvaihe jää pois ja tilalla on vain muistiinpanojen tekemistä, lajittelua, yhdistelemistä ja editoimista. Muistiinpano –> yhdistelmät –> laajennukset –> luonnos -> editointi -> julkaisu.
6. Samanaikainen kypsyttely mahdollistaa etenemisen. Joskus ajatus on selkeä ja tunne niin voimakas, että tekstin pystyy kirjoittamaan yhdellä kertaa purkkiin kuin tenttivastauksen. Useammin näin ei ole, ja siksi kannattaa työstää montaa tekstiä yhtä aikaa, jotta voi vaihdella niiden välillä. Jos eteen tulee ongelma, jumittaminen siinä ei yleensä auta. Kannattaa kypsytellä samanaikaisesti erilaisia tekstejä, jolloin jokin niistä saattaa joskus jopa valmistua. ”Jos sinulla on neljä projektia kesken, etkä tiedä, miten selviäisit niistä, ota vielä yksi.” (Peter von Bagh)
7. Sivumäärät ovat typeriä ja niistä kannattaa hankkiutua kokonaan eroon. Tämä on täysin tekninen pointti, mutta kirjoitan sen tähän, koska moni edelleen puhuu kirjoittamisesta sivumäärien kautta: ”Montako liuskaa?” Sivumäärä riippuu taitosta ja muista ratkaisuista. Sen tuijottaminen on vain haitallista ja tekee ahdistuneeksi. Sitä paitsi käytännössä kukaan (lehtien toimitukset, kirjojen kustantajat) ei puhu sivumääristä vaan merkkimääristä. On parempi kirjoittaa esimerkiksi Google Docsissa ja piilottaa sivujen näkyminen, jotta niitä ei tule ajatelleeksi. Mittarit tulevat helposti kirjoittamisen tielle.