Metsäkeskustelussamme tulee usein esille vaatimus, että Suomen metsänhoidon tulisi olla luonnonmukaista. Vaatimus tuntuu järkevältä. Kukapa haluaisi profiloitua luonnonvastaisen metsänhoidon kannattajana? Mitä luonnonmukainen metsänhoito on, riippuukin sitten jo monesta tekijästä. Siihen vaikuttavat ainakin metsän puulajien sekoitus, kasvupaikka ja myös maantieteellinen alue. Luontokin ”hoitaa ja uudistaa” metsiä hyvin eri tavoin. Lähes kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että luonnon omista kehityskuluista voisi ottaa oppia metsien hoitoon.
”Ikimetsiä” on luonnossa melko vähän. Toki jotkin alueet voivat välttyä luonnon omilta häiriöiltä, kuten myrsky- ja hyönteistuhoilta tai metsäpaloilta. Myrskyt kaatavat yksittäisiä puita ja luovat joskus huomattavankin kokoisia aukkoja, joihin kaatunut puusto turvaa metsän lahopuujatkumoa. Metsäpalot polttavat männiköistä pienemmän puuston, mutta vanhoja kilpikaarnapetäjiä jää palon jälkeen usein siementämään uutta puusukupolvea.
Olen nähnyt Venäjän Lapissa hyvinkin laajoja metsäpaloalueita, joihin ei ollut jäänyt kuin muutama puu sinne tänne. Kuusimetsät voivat palaa hyvin perusteellisesti, kun palo nousee latvapaloksi. Silti avohakkuuala ja palanut metsäala ovat ekologiselta arvoltaan hyvin erilaisia. Metsäpaloalueille kuuluu omaa lajistoa, joka nykyisen tehokkaan palontorjunnan aikana on uhanalaistunut.
Palaneen kuusimetsän raunioille syntyy luonnon oloissa usein sankka lehtipuumetsä,
jonka alle kuuset aikaa myöten syntyvät ja kasvavat, vallaten metsän aikojen saatossa
lähes täysin. Kuusen taimien kasvu lehtipuiden alikasvoksena on nopeaa. Lehtipuut
sinnittelevät kuusikon sekapuuna pitkäänkin, mutta niiden osuus pienenee aikojen myötä. Kyllä kuusen taimia syntyy luonnostaan myös vanhaan kuusimetsään jonkin verran, mutta niiden kasvu ja kehitys on melko hidasta, kum ne kasvavat vanhojen kuusten varjossa. Lehtipuut ovat pioneerilajeja ja niitä syntyy vanhoihin kuusikkoihin hyvin vähän. Varttuneimpien puiden poimintahakkuiden kautta kuusikon uudistaminen toimii kohtalaisen hyvin niin kauan, kuin lehtipuuta on riittävästi sekapuuna.
Toisin kuin puolivarjopuu kuusi, mänty on valopuu. Männyn taimi tarvitsee melko väljän tilan kasvaakseen kunnolla. Kun männiköstä kaatuu suuri mänty, voi sen paikalle syntyä uusi taimi, mutta sen kasvu on varjostettuna varsin vaatimatonta verrattuna avoimella paikalla kasvaviin lajitovereihin. Mikäli siementävää puustoa on melko vähän, puu siellä toinen täällä, männyn taimia voi syntyä sopivan karulle kasvupaikalle hyvinkin paljon, noin 20000 – 40000 tainta hehtaarille. Taimien kasvu on valoisassa metsässä nopeaa, mutta taimikossa alkaa kilpailu ”jatkopaikoista” valossa. Lopulta metsään jää 500 – 1000 puuta hehtaarille, loput sortuvat elon tiellä. Tähän ajatukseen perustuu metsänhoidollinen alaharvennus, jolla nopeutetaan luonnon kilpailua. Tämä ajattelu tuli johtavaksi metsänhoidon eetokseksi vuoden 1949 harsintajulkilausumassa. Metsikkö uudistetaan päätehakkuulla, joka on pääasiassa joko avo- tai siemenpuuhakkuu. Suurehko taimimäärä
syntyy joko viljellen tai luontaisesti ja harvennuksilla autetaan parhaat ja
nopeakasvuisimmat puuyksilöt ”maaliin”, eli sahoille. Männiköiden nopea kehitys edellyttää valoa taimille, taimikon harvennuksia ja myöhemmin varttuneen puuston harventamista. Tämän vuoksi poimintahakkuilla hoidettavissa männiköissä taimet kasvat hitaasti, mikäli kasvutila jää liian varjoisaksi. Myös suurten puiden juuristokilpailu hidastaa kasvua. Niin sanotuilla pienaukoilla (maksimi 0.3 ha) mänty uudistuu poimintahakkuita paremmin ja taimien kasvu on nopeampaa.
Luonnossa maan muokkausta, eli kivennäismaan paljastumista, syntyy lähinnä puiden kaatuessa niin, että juurakko nousee pystyyn. Kivennäismaalle ja kivennäismaan ja humuksen rajaan syntyy taimia helpommin kuin sammaleisille maanpinnoille ja taimien kasvu on nopeampaa. Metsien hoidossa kivennäismaata paljastetaan koneellisesti. Voimakas maanmuokkaus kivennäismailla parantaa puiden uudistumista ja kasvua, mutta ei ole luonnonmukaista. Lisäksi siitä on haittaa muulle metsän käytölle, ja muokkauksen jälkeen syntyy hiilidioksidipulssi ilmakehään. Luonnonmukaisessa metsänhoidossa, jossa tavoitteena ei ole ”puupelto”, maanmuokkausta tulisi rajoittaa siten, että alueelle saadaan puiden poistamisen jälkeen kasvuisa taimikko ja siten uusi metsä.
Vielä voisi kysyä, onko poimintahakkuulla suurimpien puiden poistaminen ikään kuin
ylhäältä päin harventaen luonnonmukaisempaa kuin metsän päätehakkuu, jonka jälkeen metsä uudistuu luontaisesti siemenpuiden avulla. Tämä riippuu ainakin vallitsevasta puulajista, metsän rakenteesta ja kasvupaikasta. Suurimpia puita poistettaessa on kuitenkin jätettävä vanhoja ja suuria puita turvaamaan lahopuujatkumoa. Varmaa kuitenkin lienee, että luonnonmukaisin vaihtoehto on jättää vanha monimuotoinen metsä luonnon haltuun siten, että myrskyt, kulot ynnä muut tekijät saavat metsää muokata. Tällaisia metsiä tarvitaan varsinkin eteläisessä Suomessa, jossa niitä on vähän. Mutta kyllä me tarvitsemme myös hyvin uudistuvia ja kasvavia metsiä, ihan ilmaston muutoksen hillinnän ja taloutemme vuoksi.
Ville Hallikainen
Kirjoittaja on maa- ja metsätaloustieteiden tohtori, dosentti ja Vasemmistoliiton ympäristö- ja ilmastopoliittisen työryhmän jäsen.