Saatteeksi: Kun nyt taas kerran YLE virittelee keskustelua – oikein MTK:n säätiön tuella – kaupunkilaisuudesta ja maalaisuudesta, istahdin alas ja tuumasin asiaa vähän pitemmällä ja laveammalla otteella.
Kansalaisyhteiskunta
Muistan kun vielä 1970 -luvulla luotimme valtiovallan kaikkivoipaisuuteen. Peruskoulun toteuttaminen, ammatillisen koulutuksen uudistukset, yliopistouudistus, sosiaaliturva ja eläkkeet ja monien muiden hankkeiden uskottiin toteutuvan parhaiten juuri valtiovallan ohjauksessa ja ylläpitämänä. Kun puhuimme yhteiskunnasta tarkoitimme valtiota, hyvinvointivaltiota.
Sittemmin 1970 -luvun lopulla usko valtiollan kaikkivoipaisuuteen ja sen kaikenkattavaan sosiaalisuuteen alkoi horjua. Alettiin näkemään ero valtion ja yhteiskunnan välillä, ja puheenparteen ilmestyi sana hyvinvointiyhteiskunta.
Samalla poliittisten tavoitteiden asetelussa alkoi tasa-arvon rinnalle ja jopa edelle tulla ajatus yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Muistan miettineeni ja kyselleenikin tovereilta ja tutkijoiltakin että mitä nyt on tapahtumassa: vetoammeko asiassamme pikemminkin yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen sen sijaan että tavoittelisimme yhteiskunnallista tasa-arvoa?
Keskustelu kansalaisyhteiskunnasta eri muodoissaan johti pian myös kysymykseen kuuluvatko yritykset sen piiriin vai ei? Mikä on valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhde – missä määrin valtio voi ja kykenee olemaan sosiaalinen ja yhteisöllinen – ja toisaalta: mitä tehtäviä mitä moninaisimmat yhteisöt ja kansalaistoiminnan muodot ei mitenkään pysty hoitamaan vaan siihen tarvitaan valtiovaltaa?
(Välihuomatus: Suomen kieli on kovin köyhä tekemään luonnehtintoja ihmisten välisistä yhteiskunnallisista suhteista. Valtio viittaa tietysti valtaan ja yhteiskunta lähtee sanasta yksi. Listatkaamme muutamia esimerkkiä muista yhteisyyden muodoista:
com-unis yhdessä, yksi
com-munity yhteinen vesi
com-monity yhteinen ruoka
com-panis yhteinen leipä
com-rade yhteinen huone
com-municate tehdä yhteiseksi
com-mercial kaupallinen
association ad (lisäksi, lähellä, vierellä) + socius seurata, liittolainen
constitution, com + stature – asennon kanssa, asettaa, perustaa
socius seuralanen, liittolainen, seuraaja
polis kaupunki, rajattu tila
civis kaupunkilainen
citizen kaupunkilainen, kansalainen (<hansa joukko?)
toveri ven. tavaritsts, turkki tavar (omaisuus) + ish (ystävä), yhtiötoveri
kaveri cam-rade tai hepr. khaver ystävä
ystävä < yskä, syli, yskättävä, syleiltävä?
Puhumme Suomessa kansalaisuudesta ja kansalaisyhteiskunnasta vaikka useissa Euroopan kielissä niistä puhutaan sanoilla, jotka viittaavat kaupunkiin ja kaupunkilaisuuteen: yhteisö olisi siis jotakin ihmisten keskinäisten suhteiden kautta muodostunutta, jossa ulkoinen luonto ja sen ehdot ovat vasta toissijaisesti läsnä. Kansalainen ei siis olisi maalainen vaan kaupunkilainen, joka on jo etääntynyt välittömästä luontosuhteestaan ja näkee luonnon elämänsä ulkoisena ehtona, ehtymättömänä tuotannollisena raaka-aineena.)
Ystävä, vihollinen ja kanssalainen
”Onko eroa lupauksella ja velalla?” On. ”Velka on vain lupauksen vääristymä. Se on sekä matematiikan että väkivallan turmeltama lupaus. Jos vapaus – todellinen vapaus – on kyky saada ystäviä, niin se on myös välttämättä kyky antaa todellisia lupauksia. Millaisia lupauksia voivat todella vapaat miehet ja naiset antaa toisilleen?” (Graeber, 2011). Emme tiedä, emme todellakaan!
Kun puhumme lupauksista, puhumme tulevaisuudesta. Kun puhumme veloista puhumme menneestä. Yksilönä ja yksityisenä ihmisenä, yksilöllisyytenä, koemme olevamme suunnattomasti velkaa kaikkelle – vanhemmille, ystäville, yhteisöille, menneille sukupolville … ja tätänykyä myös ja eriyisesti luonnolle.
Kun nyt olemme – oman itsemme vuoksi – pakotettuja sovittamaan velkamme luonnon kanssa, olemme samalla myös pakotettuja sovittelemaan keskinäiset saatavamme siten, että ketään tai yhtäkään kansakuntaa ei todeta viholliseksi ja siten tuhottavaksi, sillä samalla tuhoaisimme itsemme. Ehkä emme ole – vielä – ystäviä kaikkien kanssa, mutta kanssalaisia meidän on oltava, tavalla taikka toisella.
Ystävyys ja oikeudenmukaisuus
Kuten varmaan arvaatte keskustelu kansalaisyhteiskunnasta on yhtä pitkä kuin muistimme ja tietomme historiasta, mutta älkäämme tällä kertaa menkö sen kauemmaksi kuin … Aristoteleseen.
Aristoteleen kansalaisyhteiskunta koinōnia politikē viittaa oikeudenmukaisuuteen, reiluuteen ja molemminpuolisuuteen, jotka perustuvat ystävyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Koinōnia politikē on käännetty sekä communicatio politica:ksi, yhteisen tekemisen yhteisöksi (Moerbeke) että sittemmin Renesanssin aikoihin kansalaishumanistiseksi societas civilis:ksi, siis kaupunkilaisten yhteisöksi (Bruni).
(Välihuomautus: Koinōnia < syn, kanssa?, on käännetty myös assosiaatioksi (association), kumppanuudeksi (partnership) ja yhdessä tekemisen yhteisöksi (community)).
Societas civilis:en ilmaisema kansalaishumanismi (civic humanism) nosti kaupan ja kaupungit etusijalle ihmisen vapauden määrittelyssä vastakohtanaan perinteellinen maatalonpito, jota aiemmin pidettiin perustana aktiivisen poliittisen elämän edellyttämälle itsenäisyydelle, itsensä hallinnalle ja riittävälle vapaa-ajalle.
Valistuksen myötä kehkeytyi uusi ajatus vapaasta yhteisöllistymisestä, joka koostui kolmesta momentista: aineellinen edistys, luonnolliset intressit ja spontaani yhteisöllisen järjestyksen syntyminen. Tämä avasi ovet myös kaupalliselle yhteisöllistymiselle (commercial sociability) … mutta eipä mennä siihen vielä.
Oikeudenmukaisuus toteutetaan Aristoteleen mukaan kahdella eri tavalla: oikeudenmukaisen jaon (distributive) ja vaihdon (communicative) kautta.
Oikeudenmukainen jako edellyttää, että yhteiset hyödyt jaetaan yhteisön jäsenten kesken siinä suhteessa, joka vastaa heidän sosiaalista asemaansa tai ansioitaan.
Vaihdon oikeudenmukaisuus puolestaan edellyttää, että hyödykkeet vaihtuvat reilussa (fair) suhteessa keskenään.
Aristoteles etsii eriarvoisille ihmisille yhteismitallisuutta reilun vaihdon kautta. Yhteisten hyödykkeiden vaihto tapahtuu vaihdettavien arvon eikä vaihtajien arvon pohjalta kun taas yhteisten hyödykkeinen jako puolestaan vaihtajien eikä vaihdettavien arvon pohjalta.
Niinpä meillä on ongelma: Jos hyödykkeet vaihdetaan hintaan, joka heijastaa kohtuullisuuta, niin miten voidaan taata, että tällaisilla hinnoilla tapahtuva vaihto jakaa yhteiskunnan jäsenille hyödyt niin, että ne ovat suhteessa heidän ansioihinsa tai asemaansa yhteisössä?
Yksityisten toimijoiden välinen hyödykkeiden vaihto on siis se tilanne, jossa yhteisön jäsenten asema ja ansiot toteutuvat vaihdettavien hyödykkeiden reilun (fair) vaihdon kautta. Hyödykkeiden vaihdon kautta ilmastaan (communication) ja ylläpidetään yhteisön jäsenten eriarvoisia suhteita, siis yhteisöä (socius), mutta suhteita ei aseteta (constitution) vaihdossa vaan ne ovat jo asetettu ennen vaihtoa.
Ei vaihto eikä jako perustunut vaihtajien eikä vaihdettavien tasa-arvoon vaan käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. ”Vaihtoa ei voi olla ilman yhtäläisyyttä ja yhtäläisyyttä taas ei ilman yhteismitallisuutta … On mahdotonta, että erilaatuiset kappaleet olisivat yhteismitallisia” (Aristoteles). Vaihto perustui siten käypään hintaan, joka ilmaisee samalla vaihtajien keskinäiset – eriarvoiset – suhteet, jotka puolestaan määrittivät käsitykset jaon oikeudenmukaisuudesta.
Kun tuolloin sosiaalisen perustana ei ollut tasa-arvoisuus, niin yhteisöissä (assosiactions) vain jollakin oli mahdollisuus vapaaseen kehitykseen tukeutuen toisten – siis orjien ja naisten – työhön (commonity).
Tavaramme, jota myymme …
Kun nyt – paljon myöhemmin – olemme ymmärtäneet, että vaihdossa vaihdettavien erilaisten hyödykkeiden, tavaroiden tasa-arvo, yhteismitallisuus, perustuu tarvittuun ihmistyöhön, olemme siis löytäneet – tai ainakin niin kuvittelemme – vaihdon oikeudenmukaisuuden perusteen yksittäisten vaihtotapahtumien osalta. Entäpä jako?
Kun siten kauppaa käydessämme vaihdamme omaa työtämme toisten työhön tavaroiden muodossa, todennamme ”oikeudenmukaista jakoa” – siis ihmisten välisiä suhteita – tavaroiden välityksellä. Tämä onnistuu tietysti vain siten, että myös oma työmme on saatettu sellaiseen muotoon, että se voidaan yhteismitallistaa; sillä on siis myös tavaramuoto, mittanaan työaika. On siis muodostettu työmarkkinat, jossa tätä tavaraa – työvoimaa – myydään ja ostetaan käypään hintaan, ts. hintaan, joka kattaa itse kunkin työvoimatavaran tuotamisen kustannukset.
Voimmeko siis kaupunkilaisina luottaa (societas civilis vs.commercial?) oman työvoimatavaramme haltijoina vaihdon oikeudenmukaisuuden kautta toteutuvaan jaon oikeudenmukaisuuteen siten kuin se välittyy meille joka päivä markkinoiden kautta kaupassa, markkinoilla ja työpaikalla?
Onko siis kaupunkilaisjärki edistysaskel maalaisjärkeen nähden, ts. onko siis oikein, että reaalinen luontosuhteemme – työ ja tuotanto – on vain ulkoinen edellytys kaupunkilaisyhteisöllemme (societas commercial) ja sen vapaudelle nyt kun tuo samainen luonto – sisäinen ja ulkoinen – on osoittanut meille rajat (limits), joiden yli ei voida mennä ilman että tuhoamme itsemme?
Olemme jo pitkään vieneet kylmää kaupunkilaisjärkeä maaseudulle teollistamalla ja teknistämällä koko maataloustuotannon – toteuttaneet sen kauhukuvan, jota vastaan 1970 -luvun vihreä keskusta nousi. Teollisuuden ja tekniikan kehitys eivät olleet 1980 -luvun urbaanin vihreän liikkeen ensivaiheen huolena vaan kaupunkilaisten nautintaoikeudet luonnossa, ts. maaseudun konservoiminen kaupunkilaisten iloksi.
Kanssalaisuus …
Talousliberalismin (societas commercial) sanansaattajana toiminut kulttuuriliberalismi toi 1990 -luvulla mukanaan Suomeen ajatuksen yksilön ja yksilökohtaisen kokemuksen oikeutuksesta toiminnan perusteluksi: henkilökohtainen kokemus on kiistämättömästi totta. Sitä ei voi muut kiistää, mutta siitä voidaan keskustella (communicatio – tehdä yhteiseksi): kokemus muuttuu – niin uskottiin – yhteiseksi kokeneisuudeksi.
Kun koko tiedotusjärjestelmämme perustui ensisijassa viestinnän ajatukselle, ts. tiedon välitykselle, niin uuden tekniikan avustamana keskustelu kokemuksista eriytyi kuplakuntakohtaisiksi keskusteluiksi. Nykyinen enemmän kommunikaatiota korostava viestintä ei kuitenkaan ole riittävä ehto yhteisen kokeneisuuden muodostukselle.
Yhteinen kokeneisuus – kanssalaisuus – on kuitenkin välttämätöntä jos aiomme tehdä sovinnon luonnon kanssa säilyttämällä rauhan kansakuntien välillä ja sisällä. Yhteisön oikeudenmukaisuus ei voi perustua eriarvoisten ihmisten yhteismitallisuuteen oletetun oikeudenmukaisen jaon ja vaihdon toteuttamana vaan samanarvoisten ihmisten erilaisuuteen yhteisen tuottamisen kautta (commonis politica: civic commons).
Siihen ei pelkkä kaupunkilaisjärki riitä, mutta ei auta myöskään paluu maalaisjärjen juurille. Edessä on kanssalaisuuden rakentaminen toteuttamaan YK:n Agenda2030 ja 17 kehitystavotteen toteuttamista.
… jatkuu
Perustu lähinnä
Armstrong, P. 2020. Communicatio Politica Working Papers & Research Notes.
https://www.mircs.ca/education/working_papers/ Haettu 09.01.2021
Graeber, D. 2011. Debt The first 5,000 years. New York: MelvilleHouse Printing.
Stephen T. W. 1986. Economics and Justice, Chap. 3. in R. L. Cohen (ed.), Justice. Springer Science+Business Media, New York.
… tarkempi lähdeluettelo jatkossa.