Kaunokirjallinen Suomi on maalainen

Motto:

“Ilman elinvoimaista maaseutua ei ole myöskään elinvoimaista kaupunkia”

“Maaseutu on Suomen tuleva sampo, kun ymmärrämme oikein omat mahdollisuutemme ja maailman muuttumisen”.

(Petri Koivula, Padasjoen kunnanjohtaja, HS 2.1.2021)

ja

“Ilman elinvoimaista maaseutukulttuuria ja kirjallisuutta ei ole olemassa todella vaihtoehtoista kirjallisuutta ja kulttuuria”

(Pentti Stranius, Öisinajattelija)

Kirjojen kustantaminen, kulttuurin tuotteiden ja taiteen markkinointi ja arvostelu on nykyisin niin keskittynyttä kaupallista pääkaupunkilaista puuhaa, että kiilan lyöminen tähän toimintaan on toivotonta. Kaunokirjallisuudessa vain se mikä julkaistaan pääkaupungin Isoissa Taloissa noteerataan. Ja vain se, mikä markkinoidaan tai näkyy Helsingin Sanomissa tai muussa valtamediassa myy. Kaikki marginaali, pohjoinen ja itäinen Suomi, on täsmälleen samassa asemassa kuin oli Timo K.Mukan aikana, yli 50 vuotta sitten. Siitä marginaalista harva onnistuu eläessään ponnistamaan, ei onnistunut Mukkakaan. Pitää kuolla ensin!

Televisiossa pyöri vuodenvaihteessa 2020-21 moniosainen virkistävä sarja haastatteluja otsakkeella Suomi on maalainen. Kirjallisuudesta siinä ei ole ollut juuri mainintoja, vaikka myös kaunokirjallinen Suomi on 2000-luvulle asti ollut korostetun maalainen tai maakunnallinen.

Kirjallisuuden Suomi-kartta

Suomen ainoan kirjallisuuden Nobelin saanut Frans Emil Sillanpää oli syntyjään maalta, Hämeenkyröstä. Hän oli luonnonkuvaaja, myös ihmisluonnon tyylitaituri. Sillanpää avasi länsisuomalaista maalaiselämää impressionistis-realistiseen tyyliin – niin elokuvallisesti, että romaanit ja novellit siirtyivät helposti filmeiksikin. Hän oli kiistelty hahmo, kun ei asettunut sotien välisenä aikana kahtia jakautuneella kulttuuririntamalla millekään” puolelle”.

Myös hämeenkyröläisen Sillanpään jälkeen, siis II maailmansodan jälkeen, merkittävä suomalainen kaunokirjallisuus syntyi paljolti muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Tampereelle Urjalasta tulleen Väinö Linnan jälkiä seurasivat pian lähiympäristöstä Pispalaan muuttaneet maalaiset Lauri Viita & Hannu Salama. Salama jatkaa tuotantoaan yhä 84-vuotiaana. Pohjoisemman Suomen huipuiksi nousivat pian myös piippolalaisen Pentti Haanpään vanavedessa Kalle Päätalo Taivalkoskelta ja Paavo Rintala Oulusta. Hyryn kylältä lähti etelään myös Antti Hyry – ja Sotkamon maaseudulta ponnisti “Havukka-ahon ajattelija” Veikko Huovinen.

Lappiin päin matkatessa pitää mainita kova kolmikko, joka edustaa sopivasti kirjoittamisen eri genrejä, tyylejä ja lajeja: Timo K. Mukka, Erno Paasilinna ja “lyhytnovellin äiti”, Rosa Liksom.

Haminassa syntynyt Helvi Hämäläinen ja Sammatissa syntynyt Lohjan lahjakkuus Eeva Joenpelto ovat niitä vahvoja naisia, joiden verevää tekstiä olen aikoinani paljonkin lukenut. Toinen Eeva, Eeva Kilpi kuulunee sekä kaupunkilais- että maalaiskirjailijoihin (kuten moni muukin tekstissäni mainittu, tottakai!).

Eipä unohdeta Helsingin kirjailija ja kustantajapiireistä Lohjalle asettunutta superlahjakkuutta Hannu Mäkelää, joka jatkaa yhä hurjaa kirjoitusvauhtiaan – kuten Pohjanmaan “sisäisen monologin” mestari, kauhavalainen Antti Tuurikin. Heitä luetaan laajalti, mutta “itsepaljastuskirjallisuuden” suomalainen syväluotaaja Teuvo Saavalainen on unohdettu ja tuntematon: hän kävi syntymässä Suomen reunalla Kotkassa, mutta teki kirjailijauransa Virroilla. Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt valtavirrasta poikkeava, hurjan kalliolaiselämän kasvatti Torsti Lehtinenkin, jonka tuotannon löysin pyhäjärveläis-oululaisen aforistikkoystäväni Eero Suvilehdon ansiosta.

Entä Helsinki? Mielestäni kantaaottavat uudistajat ja poikkeavan rohkeat “luokkansa”, “liittonsa” ja “henkilökohtaiset ongelmansa” paljastavat kirjailijat ovatkin näköjään suurimmaksi osaksi suomenruotsalaisia: Christer Kihlman, Jörn Donner, Henrik Tikkanen, Leif Salmen, Kjell Westö. Muutama lahjakas nainen kuuluu joukkoon: Märta Tikkanen, Merete Mazzarella, Anja Kauranen, mutta Elvi Sinervon kaltaisia “tuntevia julistajia” saa hakea! Unohdinko jonkun helsinkiläisen? Paavo Haavikon kaiketi – ja nuorena kuolleen vaimonsa Marja-Leena Vartion Nurmijärveltä? Oman Helsinki-lukunsa ansaitsisi Pentti Saarikoski, mutta hänhän onkin syntyisin rajan takaa idästä, Impilahdelta?

Huomaan unohtaneeni, kuten yleensä muillekin kirjallisuudesta kirjoittaville käy, lähimain kaikki nerokkaat runoilijaklassikot, aforistikot, sanoittajat, käsikirjoittajat, elämäkerturit, tietokirjailijat ja monet novellistitkin. Mainitsenpa kuitenkin erään suosikkini, jota ei usein tietokirjailijana edes pidetä, nimittäin Oulusta lähtöisin olevan elokuvan moniottelijan, Peter von Baghin. Jos siirrytään klassikkosarjasta nuorempaan kirjailijasukupolveen, on ilman muuta kirjattava tähän elämäkerturi ja moniottelija Nilsiän maaseudulta, nimittäin nopealiikkeinen ja lahjakas lupaus, Antti Heikkinen.

Voi tietysti ajatella niinkin, että kirjailijan syntymä- tai asuinseudulla ei ole mitään merkitystä kirjallisen laadun kannalta. Aiheiden, elämäntarinan ja isojen, vaikkapa historiallisten teemojen sekä kielen ja tyylin kannalta merkitystä on. Sen osoittaa tässäkin tekstissä mainittujen kirjailijoiden tuotanto.

Pohjois-Karjala, periferiako?

Pohjois-Karjalan viime vuosikymmenten arvostetuimmat ja tunnetuimmat kirjailijanimet on helppo luetella: ykköskastia on tietenkin Nurmeksessa syntynyt ja Lapinlahdella kuollut Matti Pulkkinen, josta ei ole vieläkään julkaistu edes kunnon elämäkertaa! Tunnustan osasyyllisyyteni: olen hakenut menneinä vuosina turhaan apurahaa “Romaanihenkilön elämä”-hankkeeseeni (työnimi), mutta eipä anomuksilleni ole tullut vastakaikua edes Karjalaisen Kulttuurin edistämissäätiöltä, vaikka suosittelijoina on ollut pari kovan luokan kirjailijaa.

Onneksi sentään Heikki Turunen, Tuula-Liina Varis, Eeva Tikka ja Simo Hämäläinen ovat tunnustettuja maakunnassa eläviä kirjailijoita, jotka susirajalta useimmiten mainitaan. Ristiinassa syntynyt ja omaperäisenä runoilijanakin tunnettu Eeva Tikka on asunut pitkään Pohjois-Karjalan Hammaslahdessa, mutta ollut hyvin vähän julkisuudessa. Tuula-Liina Varis on syntyjään Loimaaalta ja kiertänyt Helsingin kautta Heinävedelle ja Joensuuhun – organisoimaan muun muassa suosittuja kirjallisuuspäiviä, jotka syksyllä 2020 valitettavasti peruuntuivat.

Pohjois-Karjala ei ole muutenkaan mikään kirjallisuuden periferia. Aktiivisia toimijoita ovat joensuulainen kirjailijayhdistys Ukri ja lieksalainen Brahean Kriivarit sekä kustannuspuolella Kirjokansi, jonka primus motor Jussi Virratvuori palkittiin viime vuonna esimerkillisestä työstään Maakuntakirjailijat-mitalilla. Kirjokansi on julkaissut viimeisten 5-6 vuoden aikana yhteensä ainakin sata teosta – romaaneja, novelleja, runoja, tietokirjoja.

Pohjois-Karjalassa ilmestyneistä nimikkeistä on vain murto-osa arvioitu, saati mainostettu missään mediassa, ei edes alueellisessa. Sen sijaan kyllä konsertti-elokuva-musiikkiarvostelut, teatterikritiikki ja taidenäyttelyt ovat olleet jopa viikottain hienosti esillä kulttuurisivuilla. Hyvä niin, mutta hyvä ei ole se, että mediassa ei noteerata juuri lainkaan täällä julkaistua uutta kirjallisuutta. Herää kysymys, käsitelläänkö toimituksissa enää paljon muuta kuin valtakunnan julkisuutta saaneita julkkiselämäkertoja ja myyvää kaunokirjallisuutta? Käsitellään toki, mutta kovin niukasti. Useimmiten vaietaan.

Epäilen että alue- ja paikallislehdissä, YLEssä tai televisiotoimituksissa ei oikeasti haluta tietää, sietää tai ainakaan noteerata “maalaisuutta” kirjallisuuden alalla. Miksi? Onko taso niin huono, että ei kannata? Siinäkö syy vaikenemiseen? Ei, syy ei ole siinä, vaan esimerkiksi läpikaupallisessa ja keskittyneessä lehtialassa, kulttuuritoimittajista ja freelancereista karsitussa, vasten tahtoaan markkinointiin suuntaavissa kulttuuritoimituksissa.

Käsittääkseni lukijoita saattaisi kiinnostaa myös se kirjallisuus, mitä harrastetaan muualla Suomessa kuin Helsingin horisontissa. Pohjois-Karjalassa julkaistaan kymmeniä kirjoja vuosittain, lähimain plusmiinusnolla-budjetilla. Mihin onkaan tultu ne sivuuttamalla? Tapetaanko pien- ja vaihtoehtokirjallisuus tällä tavoin tieten tahtoen Itä- ja Pohjois-Suomessa, vaikka lukemisen suosio on pandemian aikana kasvanut? Tiedän hyvin, että Itä-Suomen kirjailijat kirjoittavat usein muuta kuin valtavirtaa, muun kuin City-Suomen oloista kertoen myös maalaiselämästä ja maalaisuudesta rajaseudulla ja pikkukaupungeissa.

Sanon suoraan: useimmat kirjailijat elävät ja ahertavat idässä ja pohjoisessa nälkärajalla, pienillä apurahoilla tai ilman! Miettikääpä, ja tutkikaapa tilastollisesti kuinka monta julkaistua itäsuomalaista, lappilaista tai pohjoiskarjalaista kirjailijaa tai kirjaa on ollut mediassa esillä vuonna 2020. Silti, kuten hyvin tiedetään, maaseudulta ja periferiasta on lähtenyt aika monta lahjakasta kirjoittajaa viime vuosikymmeninä.

Olen itsekin kirjailija, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, joka on julkaissut viisi kaunokirjaa ja toimittanut sekä kirjoittanut saman verran tietokirjoja, ollut mukana useissa erikielisissä kokoomateoksissa. Tiedän mistä puhun. Huolissani en ole enää eläkeläisenä itsestäni, vaan syrjäseutujen kulttuurista, monesta kollegastani, aloittelevista lahjakkaista maaseutukirjailijoista, jotka kaipaavat edes pientä huomiota, vaikkapa rankkaakin kritiikkiä. Sitä ei lehdissä eikä muussa mediassakaan näy, ei palstankaan vertaa, ei päälehdissä, ei edes aluemediassa, valitettavasti.

Kohti kattavampaa kirja-arviointia

Kirjojen kustantajien, Isojen Talojen tarkoitus on tuottaa luonnollisesti omistajilleen voittoa: kirja tai kirjailija on tuote, jota markkinoidaan “kohderyhmälle”, sopivalle asiakaskunnalle kuin mitä tahansa tavaraa. Laatua, sanataidetta tavoitteleva outo lintu tai iäkkäämpi omapäinen kirjailija ei kirjamarkkinoilla myy. Tuotehan on usein myös itse kirjailija ei romaani, vaan jo valmiina annettu televisiosta tuttu julkisuuskuva, naama tai kiehtova elämäntarina mediassa.

Vaikka data ohjaakin kustantajia ja niin sanottua “asiakaslähtöisyyttä” tutkitaan markkinoiden ja myyntitilastojen ehdoilla ja esimerkiksi äänikirjojen suosio kasvaa, painetuilla kirjoilla on edelleen keskeinen roolinsa ja lukijakuntansa. Paikkansa ja palkkansa ansaitsisivat myös pienkustantajat! Lukija löytää eri formaatit aina sitä paremmin mitä enemmän kirjallisuus ja sen arviointi on mediassa paikallisesti, alueellisesti ja valtakunnallisesti esillä! Laatu saattaa jäädä piiloon kun palaute ei näy missään – usein pöytälaatikkoonkin.

Toinen asia on suomalaisen kansansivistyksen tason huima lasku ja olematon historia- ja kulttuuritietoisuus, minkä syytä voi hakea myös koululaitoksesta, opetussuunnitelmista – ei vain siitä että ”pojat pelaavat, eivät lue”. Eräs ratkaisumalli maaseutukirjallisuuden ja pienkustantamojen kannalta voisi olla uudenlaisen koko maata kattavan kirjakritiikin, julkaistun kirjallisuuden arvostelupalvelun perustaminen esimerkiksi Suomen Kirjailijaliiton, kirjailijayhdistysten ja vaikkapa kulttuuritoimittajien, myös freelance-kirja-arvostelijoiden yhteistoimin. Mutta voisiko sellainen arvostelupalvelu saada mistään rahoitusta, saati maksaa edes pientä korvausta kriitikoille, ammattiarvostelijoille?

PS. Tässä blogissa nyt julkaistu artikkelini on aiheuttanut paljon keskustelua varsinkin Pohjois-Karjalan kirjailijoiden parissa, mutta myös ympäri Suomea. Tuo keskustelu ja muuan mielipidekirjoitukseni (“Kirjailijat paitsiossa, miksi?” / Karjalan Heili 30.12.2020 ) noteerattiin myös maakuntalehti Karjalaisen toimituksessa: kulttuuritoimituksen päällikkö soitti suorasukaisen ja vihaisen puhelun, joka alkoi lauseella: ”Harkitsepa, aiotko vielä jatkossa kirjoittaa meille?…”. Yli 20 vuotta kestänyt freelance-”työsuhteeni” kirja-arvostelijana ja arviointikykyni asetettiin kyseenalaiseksi. Lisäksi sain syytteen mm. “väärän tiedon” levittämisestä, yksinkertaisesti potkut. Siinä tilanteessa tyhmempikin ymmärtää tulleensa irtisanotuksi – vaikka eihän freelanceria voi potkia pois kun oikeaa työsuhdetta ei edes ole! Arvoitukseksi jäi sekin, mitä “väärää tietoa” olen levittänyt.

Pentti Stranius, Öisinajattelija. FL, Suomen Kirjailijaliiton jäsen, kirjailija, kriitikko, tutkija, toimittaja, suomentaja

(syntynyt Lahdessa, elänyt nuoruutensa Keski-Pohjanmaan Kannuksessa, opiskellut Moskovassa ja Pietarissa ja tehnyt vaihtelevan, usein Venäjään tai venäjän kieleen liittyvän työuransa Helsingissä, Lieksassa ja Joensuussa)