Presidentinvaalien jälkipyykki aloitettiin ripeästi myös vasemmistoliiton jäsenistössä. Siinä missä toisille Merja Kyllösen kannatuksen vaatimattomuus selittyi vaalien luonteella ja istuvan presidentin yli puoluerajat ulottuvalla suosiolla, olivat toiset etsimässä hanakasti syitä vasemmistoliiton puolueidentiteetin mahdollisista vääristymistä. Tässä yhteydessä nousi esiin myös Kansan uutisissa vuonna 2009 (6. maaliskuuta) julkaistu teksti Vasemmistoliiton punavihreä päänsärky, jossa kirjoittaja argumentoi ekologisen ajattelun ja reaalisosialismin yhteensopimattomuudesta. Tässä tekstissä pyrin osaltani pohtimaan yhtäältä, onko vasemmiston aatteellinen anemia diagnoosina pätevä ja toisaalta, johtaako vihreän linjan omaksuminen puolueen itsetuhon tielle, kuten kirjoittaja tekstissään väittää.
Tuntumani mukaan kirjoituksen pääajatuksen voi tiivistää seuraavasti: vasemmistoliitolla tulisi olla monen poliittisen suunnan sijaan yksi selkeä päämäärä, Suomi ja suomalaisten hyvinvointi. Vihreä ideologinen harharetki tulisi päättää ja palauttaa puolue ratkomaan yhteiskunnallisesti merkitseviä sosiaalisia ongelmia.
Hyvä, lähdetään liikkeelle.
Allekirjoitan näkemyksen, jonka mukaan puolueen sisällä kamppailevat niin reaalisosialismin ajalta periytyvät vakaumukset kuin ympäristöliikkeen vihreät vaatimuksetkin. Tämä jännite ei ole uskoakseni viimeisen miltei kymmenen vuoden aikana kadonnut, vaikka poliittinen ympäristö on muuttunut ja päätöksenteon haasteet niin Suomessa kuin muualla maailmassa ovatkin lisääntyneet ja monimutkaistuneet. Esimerkiksi ilmastonmuutoksesta on kasvanut ihmiskunnan merkittävin huolenaihe, jota yhdelläkään vakavasti otettavalla puolueella ei ole varaa vähätellä. Mielestäni kysymys, miksi myös vasemmistoliitossa tulee kantaa vastuuta ekologisesta kestävämmästä tulevaisuudesta, on triviaali. Ilmastonmuutosta vastaan taisteleminen on kaikkien suomalaisten yhteisten etujen mukaista oli kyseessä sitten suomussalmelainen duunari tai kuka tahansa muu. Tässä asiassa vasemmistoliitto ei voi taka-askelia ottaa olematta politiikassaan takapajuinen.
2010-luvun Suomessa ei ole uskottavaa ajatella, että ekologisempi yhteiskunta “edellyttäisi paremminkin mytologisoitunutta uskoa, kuin rationaalista poliittista ajattelua”. Ilmastonmuutoksen hyväksyminen ja ekologisen asenteen omaksuminen ovat rationaalisen ihmisen, oli hän sitten poliittisesti aktiivisempi tai passiivisempi, velvollisuus. Vaihtoehtona on todellisuuden kieltäminen. Ilmastodenialismia haitallisempaa myyttiä on tästä ajasta hankala löytää.
No, kirjoittaja sentään hyväksyy maailmassa olevan ympäristöön liittyviä ongelmia.
Kirjoituksessa ilmaistaan vasemmistoliiton kärsivän jonkinlaisesta rationaalis-kriittisen asenteen puutteesta tai punavihreyden mukanaan kantamasta ideologisesta painolastista. Rationaalis-kriittisyyttä ei tekstissä yksityiskohtaisemmin avata, mutta annetaan ymmärtää sen merkitsevän ainakin kykyä tunnistaa valheelliset ideologiat ja niiden vaikutteet. Ideologiseksi painolastiksi taas kirjoittaja kokee ennen muuta toisten puolueiden hallinnassa olevat poliittiset agendat, joista vihreys tuntuu kirvoittavan voimakkainta kritiikkiä. Erottelu ideologian ja aatteen välillä tuntuu tässä yhteydessä tarkoitushakuiselta. Lukijalle jää vähintään epäselväksi, mikä tekee maailmanparantamisesta ideologista ja sosiaalisten ongelmien hoitamisesta aatteellista. Huomattakoon, että sekä rationaalisuus että kriittisyys ovat oikein käytettynä hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta niistä on vahingolliseen skeptisismiin yllättävän lyhyt etäisyys.
On kummallista olettaa, etteikö vihreys voisi olla vasemmistolaiselle kriittis-rationaalisen ajattelun yksi luonnollinen ilmenemismuoto. Miksi vihreys pitää nähdä vieraana vaikutteena (ellei sitten historiallisista syistä), tai miksi se tulisi poissulkea pois “politiikan sosiaalisesta ytimestä” etenkin, kun se nykypäivänä siihen suorien vaikutustensa vuoksi elimellisellä tavalla kytkeytyy? Kirjoittaja tuntuu liioittelevan mieltäessään vihreän ja punaisen toisensa poissulkevina, tai ikävästi tulkittuna jopa toisilleen haitallisina komponentteina.
Kirjoituksesta ei voi olla välittymättä vaikutelma, että vihreys olisi jollakin lailla vihreän liikkeen omistamaa maaperää, johon muilla puolueilla ei olisi asiaa, saati, että ollakseen ympäristön asialla olisi luonnollinen paikka vihreiden puoluerekisterissä. Ongelma liittyy mielestäni tapaan, jossa ajattelemme politiikasta laajemmin kenttänä, jossa kunkin puolueen tehtävänä olisi huolehtia jostakin rajallisesta joukosta yhteiskunnallisia teemoja tai ihmisryhmiä. Näin vasemmistokaan ei voisi olla aito suurpuolue, ellei se ottaisi kontolleen yksinomaa esimerkiksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai köyhien aseman parantamista. Kerran lukitussa päätöksessä tulisi myös pitäytyä, jotta kysyttäessä olisi helpompi sitten perustella “kenen joukoissa tässä oikein seisotaan”.
Väitän, että kirjoituksen pääajatus on sekä itsetarkoituksellinen että vanhentunut. Vaikka vasemmistoliitto edelleen alisuorittaakin, on sen politiikassa että jäsenistössä tapahtunut paljon hyvää kehitystä. Myös politiikan tekemisen käytännöt ja olosuhteet ovat muuttuneet. Sen sijaan, että vasemmistoliitossa haettaisiin polittisesti kaikkein luontevinta tai ilmiselvintä positiota, on mielestäni syytä kiinnittää huomiota niihin arvoihin, joiden päälle toiminta puolueessamme rakentuu. Arvot ovat puolueelle kuin perustuslait, niiden muuttaminen edellyttää erityisiä perusteluja ja laajaa demokraattista keskustelua. Arvoista on johdettavissa se toiminta ja ratkaisut, joita käytännön tapausspesifi päätöksenteko edellyttää. Jos arvoinamme ovat esimerkiksi yleisesti tunnustetut ihmisoikeudet, eivät toimintatapamme sovi olla niiden kanssa ristiriidassa. Lisäksi olisi arveluttavaa, mikäli puolue tulkitsisi arvojaan milloin mitenkin. Yhtenäisyys ja johdonmukaisuus tuottavat parhaan lopputuloksen.
Nykyään politiikassa on tärkeää kyetä sopeutumaan vallitsevaan yhteiskunnalliseen ja globaaliin todellisuuteen ja olemaan ketteriä, dynaamisia ja ennakoivia. Tämä pätee niin rivikansalaisten, poliitikkojen kuin puolueenkin tasolla. Vasemmistoliitossakaan ei kenenkään ole hyvä uskotella itselleen, että maailman muutos ei koskettaisi suomalaisia. Pikemminkin kannattaisi ehkä ajatella, että muutos voi merkitä myös hyviä asioita. Maailman ongelmat ovat monimutkaisia eikä niihin löydy helppoja vastauksia. Saatamme olla yhdessä hetkessä väärässä ja toisessa hetkessä oikeassa. Pysyvyyttä muinoin oppimassamme muodossa ei kuitenkaan enää ole eikä paluuta entisen kaltaisiin rakenteisiin ole odotettavissa.
Moni puolue tänä päivänä ratsastaa mielikuvilla, joissa ihannoidaan aikaa ennen robotisaatiota, digitalisaatiota, automaatiota, globalisaatiota tai Euroopan yhdentymistä, ja luvataan kääntää kelloa taaksepäin. Lupaus on katteeton, ja fiksut ja tieteen ja teknologian kehitystä seuraavat ihmiset tietävät tämän. Li Anderssonin peräänkuuluttama tiedolla johtaminen onkin mitä suurimmissa määrin tätä päivää. Valitettavasti se voi toisinaan tarkoittaa myös sitä, ettei tieto tai sen mukanaan tuoma kehitys ole aina sitä, mitä haluaisimme. Tämä ei tietenkään merkitse, etteikö kehityksen voisi ottaa lähemmin ja isommassa roolissa osaa ja muokata taipumuksiamme reagoida muutoksiin.
Vaikka kirjoittaja kovasti haluaa vasemmistoliiton välttävän yhden asian liikkeitä, on riskinä, että puolue päätyy itse sellaiseksi, mikäli ei onnistu pitämään ja puolustamaan riittävän monipuolista ja arvoihinsa sitoutunutta puolueohjelmaa. On tärkeää terävöittää vasemmistoliiton arvopohjasta nousevia ja yhteiskunnallisesti akuutteja sosiaalisia ongelmia ratkovia aloitteita samalla, kun hyväksytään osallisuutemme globaalissa ja muutosherkässä maailmassa. Esimerkiksi keskittyminen vain suomalaisten ongelmiin on empatian rajaamista koskemaan vain meitä lähellä olevia ihmisiä, ja sellaisenaan puolueen kantavan arvopohjan kannalta ongelmallista.
Koska aikamme suurimmat haasteet, niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin tasolla, liittyvät tavalla tai toisella ympäristömme ja maapallomme tilaan, on vihreys vasemmistoliitolle pikemminkin globaalien olosuhteiden aikaansaama pakko kuin itse valittu turmion tie. Ekologisesti väistämättömät muutokset koskettavat meitä kaikkia. Katson, että tämän tosiasian rajaamassa viitekehyksessä on kuitenkin mahdollista ja välttämätöntä ratkoa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden problematiikkaa kotisuomen ohella myös kansainvälisesti. On vaikea nähdä, millä tavoin vihreys olisi vasemmistoliitolle haitallinen ideologia tai este sosiaalisten ongelmien rakentavalle käsittelylle. Yhteisen arvopohjamme kautta on vaivaton perustella, miksi nykyinen vasemmistoliiton linja on kaikilta osin kannatettava. Toivoa sopii, että myös ihmiset osaavat löytää siitä tarttumapintaa ja ymmärtävät, miksi ei yhtä ilman toista.