Koti-isän roolissa sitä pyrkii kaivamaan netistä kaikenlaista mielenkiintoista kuunneltavaa. Viimeisimpänä tuttavuutenani aloitin filosofi Esa Saarisen systeemiteoreettisten näkemysten kuuntelemisen kahdeksanosaisen luentosarjan muodossa (tallenteet youtubesta) vuodelta 2015. Saarisen anekdootteja pursuava luennonointityyli sopii toisille paremmin, toisille huonommin, mutta kyökkifilosofisen pinnan alle on piilotettu myös aidosti hyviä ja puhuttelevia ajatuksia.

Nimesin blogin aikanaan ykseydestä moneuteen. Nimi olisi yhtä hyvin voinut olla myös yksiulotteisuudesta moniulotteisuuteen, sillä halusin tavoittaa otsikolla ajatuksen, jonka mukaan yksipuolisuutta tulisi välttää, miltei asiassa kuin asiassa. Sarjan toisessa osassa Saarinen pohtii sitä, millä tavoin tulemme liian usein korostaneeksi omassa luonteessamme ja toiminnassamme vain yhtä puolta ja vaimentaneeksi monia muita puolia, joiden arvo voi näyttäytyä vasta myöhemmin elämässä. Haluamme terävöittää tekemisessämme vain yhden kärjen sen sijaan, että voisimme laajentaa osaamistamme monelle eri alueelle olematta kuitenkaan missään varsinaista tähtiaineista. Saarinen käyttää esimerkkinä Steve Jobsia, joka synnytti ydinosaamisalueellaan tietotekniikassa vallankumouksen yhdistämällä eri elementtejä muilta aloilta ja muista ajatusperinteistä uutta luovilla tavoilla.

Nykypäivänä esimerkiksi koulumaailmassa on hallitsevana trendi, jossa opiskelijoita kehotetaan suuntautumaan jo varhaisessa vaiheessa yhteen tai korkeintaan muutamaan monista oppiaine- ja alavaihtoehdoista. Perustelut liittyvät usein tavalla tai toisella työllistymiseen ja erikoistumiseen. Saarisen viesti tuntuu olevan, että myös yritysmaailmassa arvostetaan laaja-alaisuutta ja perspektiivien moninaisuutta. Innovointikyky on ennen muuta taitoa käyttää mielikuvitusta ja poistaa sellaisia raja-aitoja ajattelussamme, joista toiset ovat myötäsyntyisiä ja toiset sosiokulttuurisesti tuotettuja. Saavutamme harvoin loistavia tuloksia olemalla hyviä ainoastaan yhdessä asiassa puhumattakaan, että osaisimme riittävästi hyödyntää muita ihmisiä ja heidän osaamistaan sosiaalisena resurssina.

Toisinaan puhumme kahdesta eri ajattelun järjestelmästä: systeemi 1 ja systeemi 2. Näistä ensimmäinen on nopeaa ja intutitiivista, automaattista ja usein suhteellisen kritiikitöntä ajattelua, kun taas jälkimmäinen edustaa analyyttistä, aikaa vievää ja monin tavoin työläämpää ajattelua. Osataksemme tulla tietoisiksi systeemi 1:en puutteellisuuksista tarvitsemme kriittistä itsereflektiota, tietoa ja sosiaalista palautetta. Systeemi 2 on tavoiteltava ajattelun moodi, mutta samalla myös kahdesta se kuormittavampi. Ajattelu tarvitsee ruokkimista. Ruokinnalla taas voidaan ymmärtää niitä haasteita, joita todellisuudesta aktiivisesti etsimme ja joille tahattomasti altistumme. Monipuolisuus on ajattelun ja aivojen näkökulmasta verrattoman tärkeää, sillä se ehkäisee vahingollista kaavamaisuutta ja rikastaa ajatuksellisia horisonttejamme.

Olen Saarisen tavoin vakuuttunut siitä, että formaalissa koulutuksessa ja elämässä laajemmin on hyödyllistä olla kiinnostunut erilaisista ilmiöistä. Toisinaan se voi olla ylivoimaista motivoitua esimerkiksi vieraiden kielten opiskelusta, mutta taito voi osoittautua myöhemmin enemmän kuin käyttökelpoiseksi. Saarinen kannustaa myös olemaan avoin muiden ihmisten ajatuksille, sillä parhaimmillaan ne avartavat ja avaavat ajattelumme solmuja. Emme voi tietää etukäteen, mitä hyvää mikin keskustelu tai lähentyminen toisen ihmisen suuntaan voi tuoda tai miten tärkeäksi tulevaisuutemme kannalta erilaiset kohtaamiset voivat muodostua.

On siis kannattavaa hankkia laaja ajattelun työkalupakki yksittäisten työkalujen sijaan, vaikka kaikkia niistä ei tulisi koskaan tarvitsemaankaan. Henkilökohtainen täyden potentiaalin saavuttaminen voi olla kiinni ajatuksista, joita emme tule koskaan itse ajatelleeksi tai jotka syntyvät itseään pienemmistä ajatuksen pienhiukkasista, joita poimia kohtaamisista ihmisten väliltä ja tiedonkappaleista eri lähteistä ja aihepiireistä.