Joulu on useimmille meistä aikaa, jonka voimme huoletta pyhittää lukemiselle. Ainakin itse lukeudun myös niihin, jotka saavat lahjaksi poikkeuksetta kirjan, yhden tai useamman.

Luen nykyisin pääasiallisesti tieto- tai tutkimuskirjallisuutta, romaaneja vähemmän. Äänikirjoja olen opetellut kuuntelemaan yksi kirja kerrallaan. Kokemukseni ovat kuitenkin tähän mennessä olleet myönteisiä. Viimeisin kuuntelemani kirja oli Taavi Soininvaaran jännitysromaani Kriittinen tiheys, joka sai minut pohtimaan kirjailijan ammattia ja teosten eteen tehtävän taustatyön laajamittaisuutta. Soininvaarakin tuntuu perehtyneen työhönsä huolella. Kiitosta ansaitsee erityisesti se, miten tarkasti ja todenmukaisesti hän esittelee lännen harjoittaman sortopolitiikan seurauksia kehittyville maille. Asetelma, jolle kirja myös enemmän tai vähemmän rakentuu.

Väitän, että hyvien kirjojen ansiot liittyvät ainakin osittain siihen, miten uskottavasti ne onnistuvat oman sisäisen maailmansa kuvaamisessa. On tärkeää, että kirjan maalailema maisema on tunnistettava, henkilöt inhimillisiä ja tarinan sydän kiivaslyöntinen. Itse koen syttyväni aina sellaisille kirjoille, joissa todellisen maailman ongelmia ei vähätellä eikä liioin ylidramatisoida, vaan niihin otetaan taiteellisen hienotunteisesti kantaa, ja samalla ruokitaan ihmisten moraalista kasvua.

Luin vastikään myös aikamme suuren kertojamestari Mika Waltarin neuvokkaan oppaan Aiotko kirjailijaksi?. Siinä Waltari muistuttaa, että kaikki taiteellisesti pätevät romaanit saavat lukijansa ajattalemaan.

”— romaania, joka saa lukijansa ajattelemaan, on mahdollista pitää ulkonaisista heikkouksistakin huolimatta pidettävä taiteellisesti onnistuneena. Jos romaani saa lukijan ajattelemaan, on se kirjoitettu vakuuttavasti ja voimakkaasti. Toiselta puolen ulkonaisesti moitteeton, näennäisen värikäs ja kiinnostavakin romaani voi jäädä täysin tehottomaksi. Sen lukee mielellään, mutta se ei herätä ajatuksia, ei pakota lukijaa millään tavoin ratkaisemaan kantaansa mihinkään, vaan osoittaa yksinomaan, että sen tekijä on henkisesti harmiton, siedettävä nolla. Tällainen on ajanvieteromaani. (1935, 162-162.)

Waltari jatkaa, ”Todellinen romaani ei tee lukijaa onnelliseksi, se tekee ihmisen levottomaksi, saa hänet ajattelemaan, muuttaa hänet hivenen paremmaksi, viisaammaksi ja henkisesti suuremmaksi kuin ennen. Henkisesti vireälle ihmiselle todellisen romaanin lukeminen merkitsee samaa kuin kannuksen isku ratsun kupeeseen.” (1935, 162.)

Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Waltari tuntuu asettelevan kirjoja ja niiden lajeja jonkinlaiseen arvojärjestykseen. Ajanvietekirjallisuudella on oma tehtävänsä ja tarpeensa. Vaikuttaa kuitenkin väistämättömästi siltä, että meidän tulisi lukea enemmän ns. ”todellisia romaaneja” saadaksemme kirjoista ja niiden ihmeitä tekevistä vaikutuksista enemmän irti.

Palatakseni lopulta kirjoihin ja niiden taustatyöhön, on vielä annettava yksi tunnustus Waltarin suuntaan. Waltari nimittäin antaa aloittelevalle kirjailijalle ohjeen, joka pätee niin politiikassa kuin vaikkapa lastenhoidossa: LUE MAHDOLLISIMMAN PALJON – MUTTA OIKEALLA TAVALLA! (1935, 23). Älä milloinkaan väheksy lukemiseen käyttämääsi aikaa ja vaivannäköä. Ja kun luet, mieti lukemaasi. Kirjailijat ovat aina myös mitä harjaantuneimpia lukijoita. Tätä kautta he ovat omaksuneet erilaisia näkökulmia elämään ja saaneet vaikutteita heitä ympäröiviltä ihmisiltä. Laajassa taustatyössä näkyy siis aina myös kirjailijan tietäväisyys, sivistyneisyys ja laajakatseisuus.

Tartu siis kirjaan. Se kannattaa.