Olen puhunut opiskelijoilleni usein minua syvästi huolestuttavasta ilmiöstä. Nimittäin empatiakadosta.
Empatia on ajassamme käynyt yhä harvinaisemmaksi, vaikka kyseessä on meille lajityypillinen piirre. Eikä kyseessä olekaan mikä tahansa piirre, vaan selviytymisemme elinehto, joka sai meidät aikanaan muodostamaan tiiviitä ihmisyhteisöjä ja luottamaan toisiimme siinä määrin, että aloimme kehittyä kohti hegemonista valta-asemaa muiden elollisten joukossa.
Empatiasta on kirjoitettu paljon, eri näkökulmista ja kokemuksista käsin. Mutta vaikka siitä puhutaan paljon, eivät tekomme useinkaan heijastele empaattisuuden lisääntymistä. Päinvastoin, vaikuttaa, että olemme alkaneet kääntyä entistä enemmän sisäänpäin ja etsimään toisistamme eroja samankaltaisuuksien sijaan. Kuten sanottua, me tarvitsemme empatiaa. Eikä sen tulisi kohdistua vain meihin ihmisiin, vaan myös luonto ansaitsee tulla kohdelluksi itseisarvoisena. Näin, vaikka emme koskaan voisikaan suoranaisesti asettua koiran tai vaikkapa merenelävän nahkoihin.
Itse katson edustavani tuota myyttistä keskiluokkaa. Minulla ei ole taloudellisia huolia, vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään on sitäkin riittävästi. Silti kannan huolta myös heistä, joilla menee lähtökohtaisesti heikommin kuin minulla. Se, että olen empaattinen, ei kuitenkaan saa minua aina toimimaan ”oikein” tai tavalla, jota minussa virittynyt empaattisuuden tunteeni edellyttäisi. Ihminen on näet jännä ja ristiriitaisuuksien sävyttämä olento. Meihin vaikuttavat monenlaiset ristikkäiset voimat ja toimintamme on psykologisten asetusten ohjaamaa. Kuinka useinkaan itsekin mietin, miksi en vain antaisi kaikkia ylimääräisiä rahojani vaikkapa hyväntekeväisyyteen, vaikka siitä minulle seurannut taloudellinen epävarmuus olisi vain väliaikaista. Empaattista se ainakin toden totta olisi. Kenties minunkin egoni on alkanut paisua ja tuntea täysin keinotekoista tunnetta siitä, että en omista riittävästi ja menestymiseni maailmassa vaatii kaiken keskittämistä vain itselleni. Toivottavasti näin ei ole kaikesta huolimatta käynyt.
Lainasin tähän tekstiin ajatuksia Keskisuomalaisen 14.1 sunnuntainumerosta. Tekstistä välittyy ikävä päätelmä: meistä on hyvää vauhtia tulossa mahtavia egoisteja, jotka muhivat omassa erinomaisuudessaan vetäyneenä omiin kupliimme. Se ei tietenkään yllätä, että empatian väheneminen on yhteydessä kilpailun ja kilpailullisuuden (mutta myös testosteronin) lisääntymiseen. Ei ole elämänaluetta, jota tuo ajallemme ominainen menestymisen elinehto ei olisi läpitunkenut. Yhteiskunnan tasolla tilanne on valitettavasti sama: Kiky, aktiivimalli, palvelujen kilpailuttaminen. Empatia on unohdettu, vaikka sen tarkoitus on lajimme synnyn ajoista asti ollut selviytymisemme takaaminen. Huojentavaa toisaalta, ettei empatiaa voi täysin tuhota tuhoamatta samalla koko ihmislajia.
Kannan maailmantuskaa. Uutinen, joka tuskin on edes uutinen. Niin tekevät monet muutkin. Empatialla on nimittäin tämäkin taipumus. Vaikka haluaisimme, emme osaa meitä nakertavassa empatiassamme toimia useinkaan järkevästi. Itsekin olen ollut toistuvasti hukassa siinä, miten parhaiten voisin toimia esimerkiksi luonnon ja ympäristön hyväksi. Ja olen sitä edelleen. Mutta askelmerkit olen jo muotoillut. Ensimmäinen askel on hyväksyä oma tilanteeni ja auttamisen rajallisuuteni. Sitten kannattaa kartoittaa mahdollisuudet toimia muiden hyväksi ja kolmanneksi onkin jo syytä lyöttäytyä mieli avoinna, ennakkoluuloitta ja luonnollista tarvitsevuutta häpeilemättä erilaisten, eri taustoista tulevien ja eri tavoin ajattelevien ihmisten seuraan. Tämä lienee paras keino myös omalla kohdallani minä-minä-minä-asenteen vähittäiseen nujertamiseen ja empatiasta inspiroitumiseen.