Minua ovat jo pitkään kiinnostaneet erilaiset utopiat ja tulevaisuuden ennustukset. Kieltämättä toisinaan kaikki tulevaisuudenkuvat näyttäytyvät mielessäni enemmän dystooppisilta kuin toivontäyteisiltä, mutta yhtä kaikki, tulevaisuutta on jännittävää arvuutella. Kaikki tulevaisuuden ennustukset ovat tavalla tai toisella epätäydellisiä ja tuhoontuomittuja. Nassim Nicholas Talebin ajatuksen mukaisesti ihminen ei koskaan onnistu ennakoimaan tulevaisuuden tapahtumia tai niihin vaikuttavia tekijöitä riittävän tarkasti kyetäkseen reagoimaan niihin ajoissa: maailmassa on liikaa satunnaismuuttujia.
Tulevaisuudesta voidaan silti huoletta sanoa kaikenlaista. Aristoteles tosin esitti jo aikanaan, ettei tulevaisuudesta puhuminen totuuden mielessä ole mahdollista eikä mielekästä. Kautta historian maailma on ollut väärällään profeettoja ja salaviisaita, jotka usein hyvästä hinnasta ovat jakaneet meille futurologista tietämystään. Eipä silti, ovat tiedemiehetkin ottaneet ahkerasti kantaa tulevaisuuteen, onhan tiede sentään sen suuntaa vahvasti muuntava tekijä. Uusimpana tulokkaana tieteen kentälle on syntynyt tulevaisuuden tutkimuksen tieteenala, jossa esitellään ja luodataan erilaisia tulevaisuuden skenaarioita, joista toiset ovat muita todennäköisempiä tiettyjen nykyhetkestä johdettujen asetusten vallitessa. Jos nyt voisin kouluttaa itseni uudestaan, voisi valinta hyvinkin kohdistua tuohon alaan, ellei sitten aivotutkijaksi.
Nyt jos lähtee hahmottelemaan, ei maailman lähitulevaisuus näytä kovinkaan ruusuiselta. Todennäköisyydet jonkinlaiselle globaalille suurkatastrofille ovat korkeat. Onkin samanaikaisesti viihdyttävää ja pysäyttävää lukea uutisjuttuja niistä selviytymistaitojaan harjoittavista ihmisistä, jotka ovat alkaneet tahoillaan varautua pahimpaan. Päällimmäiset tunteet ovat aina ristiriitaiset. Politiikan nykytilakin tuntuu vain vahvistavan näitä lopunajallisuuden mielenliikutuksia. Muutos tuntuu etenevän liian hitaasti, liian myöhään. Eikä itsestä sittenkään ole HC-survivalistiksi.
Jos ajatellaan tulevaisuuden isoja murroksia, yksi suurimpia liittynee siihen, millaisen tilaan yhteiskunnat ajautuvat: hajoavatko ne pienemmiksi ja hallittavammiksi yksiköiksi vai uudistuvatko ne sosiaalisen muutospaineen edessä? Demokratian tilasta on keskusteltu jo pitkään. Eriarvoisuus nakertaa maiden ja kansalaisten keskinäisiä suhteita. Väestönkasvulle ei näy rajoja. Asumiskelpoinen maa-ala vähenee. Resurssit hupenevat. Kertomuksia aletaan kirjoittaa milloin omaa kansakuntaa ylistäen, milloin uhkakuvia korostaen. Nationalismin vahvistuminen on vain yksi juonne sellaisessa kertomuksessa, joka päättyy valtiollisen autoritaarisuuden rautanyrkkiin ja pahimmassa tapauksessa väkivallan keinoin tapahtuvaan asemointiin uudessa globaalissa maailmanjärjestyksessä.
Mitä sitten tulevaisuudesta tulisi ajatella? Hanna Sarkkinen kehotti viimeisimmän Kansan Uutisten jutussa unelmoimaan rohkeasti. Nykypäivänä unelmoijat leimataan herkästi utopisteiksi tai vähintään idealisteiksi, joilla harvoin on mitään todellista annettavaa reaalipoliittisissa mittelöissä. Itsekin tahdon ajatella kuten Noam Chomsky, että maailmassa tarvitaan enemmän kokeilevuutta ja positiivista anarkismia ja vähemmän ideologista pakkopaitaa ja pelonlietsontaa. Ns. Ignorital-kuuri eli myönteisen ajattelun kulttuuri, joka ei pakko-optimististissaan osaa nähdä uhkia siellä, missä niitä aidosti esiintyy, ei kuitenkaan sekään kannata. Pahimmat mahdolliset tulevaisuudenkuvat on osattava ottaa tosissaan. Aivan kuten lääkärien diagnosoidessa sairauksia, myös ihmisten olisi toimittava tulevaisuuden suhteen ikään kuin se olisi kaikista tulevaisuuksista se epätoivottavin. Kaiken varalta.
Kirjaksi suosittelen vastikään (2017) julkaistua Matkoja Utopiaan (toim. M. Lahtinen. Vastapaino).