Professori Juho Saaren ilmoitus suomalaisten kasvavasta henkisestä etäisyydestä ja yhteenkuulumattomuuden tunteesta (Yle, 31.11.2017) tuskin tuli monellekaan yllätyksenä. Eriarvoisuus on syvä ongelma, joka tulee lisäämään yhteiskunnallisten konfliktien riskiä ja sosiaalisia lieveilmiöitä niin meillä kuin maailmalla. Mikä huolestuttavinta, myös Suomessa on edelleen hälyttävän paljon vaikutusvaltaisissa asemissa niitä, joiden mielestä eriarvoisuuden lisääntyminen on poliittisena argumenttina heikko. ”Talous seilaa suotuisissa tuulissa ja pessimismiin ei ole varaa.” ”Yhteiskunnan vaurastuessa kaikki rikastuvat ja kukaan ei putoa kelkasta.” Todellisuudesta vieraantuminen ei näiden ihmisten kohdalla voisi olla enää näkyvämpää.
Luin taannoin sosiologi Göran Therbornin nyt jo muutamia vuosia vanhan mutta edelleen pätevän esityksen eriarvoisuuden tappavista vaikutuksista. Tästäkin kirjasta voi olla hyvin kiitollinen, informatiivisessa mielessä. Sen pääviestissä kehotetaan toimimaan eriarvoisuuden vähentämiseksi ja tasa-arvon lisäämiseksi, erityisesti lapsilla. Tämä viesti on selkeä ja poliittisin toimenpitein toteutettavissa, jos kollektiivista tahtoa on riittävästi. Taas kerran kyse ei ole siitä, mitä tutkimus aiheesta sanoo, vaan siitä, miten vakavasti tutkimustietoon suhtaudutaan. Juho Saari vetää nykyisellään pääministeri Juha Sipilän kokoon organisoimaa eriarvoisuustyöryhmää. Hyvä aloite, jonka ansiot mitataan kuitenkin vasta siitä seuranneiden konkreettisten tekojen myötä. Ensimmäisenä olisi syytä perua koulutusleikkaukset, joiden eriarvoisuutta lisäävä vaikutus koulumaailmassa on kiistaton.
Myös suomalaisilla nuorilla arvojen koventuminen on jo tosiasia (Yle, 31.8.2016). Meillä on kasvamassa sukupolvi, jonka osalle edustajia uusliberalistiset ja nationalistiset arvot ovat vahvimpia maailmankuvan määrittäjiä. Näissä nuorissa huonompiosaisuus ei herätä myötätuntoa tai auttamisen halua, vaan se koetaan rasitteena. Herkimmin auttaminen tuntuu kohdistuvan niihin, joilla menee jo valmiiksi hyvin. Opettajana olen itsekin tehnyt havaintoja kyseisestä ilmiöstä. Maahanmuutto ja suhtautuminen esimerkiksi islamiin ovat puheenaiheita, joissa ei kaihdeta karkeatakaan kielenkäyttöä. Viimeaikaiset kyselyt antavat kuitenkin toivoa. Esimerkiksi maahanmuuttoa koskevat asenteet ovat koko väestössä lieventyneet (HS 3.12.2017).
Tällä hetkellä lukulistallani olen Dadid Jonstadin kirjassa Sivilisaation loppu, jossa siinäkin tullaan sivunneeksi eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä. Miten eriarvoisuuden voi katsoa saaneen alkunsa? Voiko eriarvoisuutta pitää luonnollisena osana yhteiskuntia? Miten historiassa ja sen vaiheissa eriarvoisuutta eri ihmisyhteisöissä on pidetty yllä? Miten eriarvoisuus on vaikuttanut sivilisaatioiden hajoamisen taustalla? Kaikki ovat myös oman aikamme ihmisille hyviä ja kysymisen arvoisia kysymyksiä, joiden soisi opettavan meille jotakin. Muistan eräiden tutkijoiden arvioineen, että synnyttämällä eriarvoisuuden ja hierarkisoituneen yhteiskuntajärjestyksen maanviljelyskulttuuri istutti samalla siemenet koko ihmiskunnan lopulliselle lähtölaskennalle. Tällöin opimme, miten ottaa, omistaa ja kilpailla keskinäisestä paremmuudesta. Olkoon se ikävin historiaan palautuva ennustus ihmislajin hyvinvointiin ja kukoistukseen vaikuttavasta kielteisestä kehityksestä.